Vuosi eletty uutta elämää

"Tältäkö tuntuu hukkuminen?" Tuo ajatus iskeytyi mieleeni vuosi sitten aamutreenissä. Aamu, jota en unohda. Päivä, joka muutti elämääni.

Kuukautta aikaisemmin olin, kuin ennakoiden, blogannut vesipelosta ja kamppailusta vedestä. Heinäkuun 6. 2016 kamppailin vedessä päästäkseni altaan päätyyn. Kenties onni onnettomuudessa, etten tuolloin panikoitunut, vaan ajattelin, että pitääkö mun todellakin heittää itseni selälleen päästäkseni päätyyn. Mietin myös kuinka valpaita valvojat ovat? Ehtisivätkö he tarvittaessa apuun? Onneksi heidän ammattitaitoa ei tuona aamuna tarvittu.

Ihmisen mieli on veikeä. Kun tulee "vuosipäivä", niin mieli palaa takaisin menneisiin tapahtumiin ja tunnelmiin. Tällä viikolla pyörävedoissa huomasin muistelevani sitä, miten takkuiselta meno tuntui viime kesänä, miltä kropassa tuntui ja miten selittelin itselleni heikentynyttä suoritustasoani. Samalla se oli hyvä muistutus, että liikkuminen ei ole itsestäänselvyys. Olen etuoikeutettu liikkumaan ja nauttimaan siitä mitä teen. On nautinto pystyä ottamaan itsestääni irti lähes kaiken mitä otettavissa on.

Vaikka keuhkoebolia vaurioitti fyysisesti ainoastaan pienen osa keuhkoistani, niin henkiselle puolelle on jäänyt jännitteitä uudesta veritulpasta, jonka vuoksi olen pari kertaa käynyt kuvauttamassa pohkeeni. Pieni kivun/jumin tunne pohkeessa, epämääräinen väsymys, lievä pääkipu eli oireita, joita minulla oli vuosi sitten saavat minut valppaaksi. Päivittäin otettava lääke huolehtii, etten tule unohtamaan heinäkuun 6.päivää 2016.

En koe kuitenkaan kokeneeni mitään suurta traumaa tapahtumasta, mutta yllätyksekseni Sveitsin maauimalassa uinti takkuaa. Vaihtaessa märkäpuvun simmariin, uinti on aina alussa vähän sellaista hakua. Tein kuitenkin sellaisen havainnon, että uidessani muissa maauimaloissa kuten Riihimällä tai Leppävaarassa uinti on ollut paljon rennompaa siitäkin huolimatta, että alla on ollut avovesiuintikertoja. Kun tällä viikolla menin toistamiseen Sveitsin maauimalaan - kahden kerran välissä olen uinut sekä avovedessä että Leppävaaran maauimalassa - totesin uinnin olevan jälleen enemmänkin voiton ottamista vedestä, kuin yhteistyötä. Altaanpohja muistuttaa hukkumisen tunteesta, jonka vuoksi tiedostamatta pyrin päätyyn mahdollisimman nopeasti eli räpiköin, yritän liikaa ja rentous on poissa. Henkimaailman juttuja.

Vuosi tapahtuman jälkeen olen fyysisesti hyvässä kunnossa, treenaaminen tuntuu hyvältä, syön verenohennuslääkettä ja elän muutamien rajoitteiden kanssa. Päälle päin elän siis kutakuinkin samanlaista elämää nyt kuin ennen keuhkoemboliaa, mutta sisälle kokemus jätti jäljen.

Puolivuositarkastus lähenee

Pian on puolivuotta kulunut diagnoosista ja vuoden vaihteen jälkeen on puolivuositarkastus, jossa lääkäri tekee päätöksen jatketaanko lääkitystä vai ei. Kovasti toivon pääseväni eroon kontrollikäynneistä, joita on ollut melko säännöllisesti kerta viikkoon. Arvot kun eivät ole tahtoneet pysyä hoitotasolla.

Lääkitys ei ole nyt juurikaan haitannut elämääni. Muutamia ruoka-aineita ja pari lasillista viiniä on jäänyt väliin ja Levillä ollessani laskettelu vaihtui juoksulenkkiin ja kahvitteluun. Näiden lisäksi pienet mustelmat kropassani ovat välillä kiusallisia.


Viimeiset kaksi kuukautta olen päässyt treenailemaan melko tasapainoisesti. Juuri ennen joulua kävin samoissa pyörä- ja juoksutesteissä kuin lokakuun alussa. Testien perusteella suunta on oikea ja melko lähellä viime syksyn tasoa. Viime kevään tilanteeseen on kuitenkin vielä matkaa.  Jos vaan pysyn terveenä eikä elämässäni tapahdu mitään mullistavaa, niin eiköhän tästä vielä päästä sellaiseen kuntoon, että kesällä 2017 on järkevää olla starttiviivalla.

Juuri näissä tilanteissa, joissa elämä ei kulje jouhevasti eteenpäin, ja takapakkien jälkeen lähtee tavoittelemaan kadotettua kuntotasoa, saattaa yksin lähteä haukkaamaan liian isoa palaa liian nopeasti. Vaikka tietoa ja taitoa on omasta takaa ja netti tarjoaa sitä vielä monin kerroin enemmän, niin ulkopuolinen pystyy katsomaan kokonaistilannetta kriittisemmin tasapainottamalla määrät ja tehot tilanteeseen sopiviksi. Yksinäni olisin saattanut tehdä itselleni enemmän hallaa kuin hyötyä.

kuva poimittu netin syövereistä

Käsijarru pois päältä

Olen terve! YES!! Reilun kolmen kuukauden ajan käsijarru on ollut päällä joko siitä syystä, ettei keho vaan yksinkertaisesti ole kyennyt kovempaan menoon tai sitten olen tietoisesti ottanut maltillisesti varoen rasittamasta sydäntä ja kehoa liiaksi. Mutta nyt himmailu sairauden vuoksi on ohi. Viime viikolla huomasin selkeää muutosta sykkeissä. Jouduin jo ihan oikeasti tekemään töitä pitääkseni sykkeen tavoitetasolla eikä ylämäet aiheuttaneet sykkeen nousemista lähelläkkään anaerobiselle kynnyksellä.

Vielä kaksi viikkoa sitten uidessa hengästyin niin kovin, että ystäväni huolestui puuskutuksestani. Pieni vauhdin nosto sai sykkeen nousemaan anaerobiselle kynnyksellä ja haukomaan henkeä. Tällä viikolla yllätyin, kun pyörän päällä syke kävi anaerobisen kynnyksen toiselle puolella. Tarkoitus ei ollut ylittää tuota kynnystä, mutta kun happi ei loppunutkaan, niin en huomannut tilannetta. Toisin oli vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin jouduin viheltämään pelin poikki hapen loppuessa 10 pykälää matalimmilla sykkeillä.

Tänään siis lääkäri soitti viime viikon testien tuloksista. Sydämen ultraäänen perusteella sydämessä ei ole minkäänlaisia merkkejä keuhkoembolian aiheuttamasta rasituksesta. Sydämeni pumppaa verta kuin nuorella ja kaikkien verikokeiden tulokset ovat hyviä. Sydämen entsyymiarvo TnT, joka heinäkuussa oli 145 indikoiden vauriota sydänlihaksessa. Monesti arvoa käytetään toteamaan sydän infarktia, mutta myös mm. sydänlihastulehdusta, sydämen vajaatoimintaa ja keuhkoemboliaa. Nyt tuo arvo oli normaali eli 15. Verikokeiden perusteella tukokset ovat liuenneet ja sain siis lausunnon täydellisestä toipumisesta. Toipumisesta huolimatta lääkehoitoa jatketaan tammikuun tutkimuksiin asti ennaltaehkäisyn vuoksi, ei sairauden hoitamiseen.

Touko-kesäkuun alusta lähtien olen siis ollut sairaana, mutta nyt neljän ja puolen kuukauden jälkeen PÄÄSEN nauttimaan treenaamisesta. Jokaista hengitystä, jokaista askelta osaa arvostaa. Samoin erinomaista peruskuntoa, joka nopeutti mm. toipumista ja töihin paluuta.

Kun järki ja tunne eivät kohtaa

Hiukan vajaa kolme kuukautta diagnoosista. Viimeisen puolentoista - kahden viikon aikana on juoksussa ja uinnissa tullut tunnetta, että lihaksia saa aktivoitua ja meno ei ole vaivalloista. Tekeminen ja meno ovat tuntuneet hyvältä ja vahvalta. Juostessa nousut eivät ole enää aiheuttaneet sykkeissä välitöntä piikkiä anaerobisen kynnyksen paremmalle puolelle. Minkäälaisia vauhtitreenejä en uintia lukuunottamatta ole tehnyt. Uinnin puolellakin kyse on ollut vauhtileikittelystä. Kaikissa kolmessa lajissa vauhdit ovat olleet sellaisia, ettei niissä ole mitään kerrottavaa jälkikasvulle.

Tukoksien poistumiseen keuhkovaltimosta on arvioitu kestävän puolisen vuotta eli tammikuussa pääsen keuhkojen varjoainekuvaukseen, jolloin tiedän miten hyvin elimistöni on pystynyt tekemään siltä vaaditun työn. Tiedän siis erittäin hyvin, etteivät tukokset ole välttämättä vielä täysin liuenneet keuhovaltimoista, jolloin sydän joutuu tekemään hurjan paljon enemmän töitä viedäkseen happea lihaksiin. Lisäksi vauhtikestävyystreenejä en ole tehnyt toukokuun jälkeen kun kesäkuussa en vaan saanut kehostani irti sitä mitä olisin halunnut. Kesäkuun puolessa välissä bloggasin asiasta otsikolla: alisuorittamista. Kesä meni pysyessä hengissä ja pyrkien pitämään sydän ehjänä muistaen millaiseen rasitukseen se on joutunut ja edelleen joutuu tukoksien vuoksi.

Tänään oli kuitenkin pyörä- ja juoksutestit, joilla mitattiin rmm rasva-aineevaihduntaa ja hapenottoa.

Tämä oli jo kolmas kerta samalla testiprotokollalla, joten verrattavaa dataa on kerääntynyt syksyltä 2015 ja keväältä 2016. Järjellä ajateltuna tämän hetken tuloksia ei tulisi verrata aikaisempiin tuloksiin, mutta kukapa pystyy olla vertaamatta. En ainakaan minä. Tämän päivän tulokset kertovat tämän päivän tilanteen ja pitäisi pystyä olemaan onnellinen miten hyvin olen toipunut kolmessa kuukaudessa. Täydellisen toipumisen on arvioitu kestävän 6 kk - 24 kk. Silti en osannut henkisesti varautua vastaanottamaan elämäni surkeimpia tuloksia.

Vuonna 2009 kävin tekemässä laktaattitestit Pajulahdessa triathlonkoulun yhteydessä. Jopa tuolloin mun testitulokset olivat huomattavasti paremmat kuin mitä ne olivat tänään. Verratessa tämän päivän tuloksia tämän kevään tuloksiin, niin esim palauttavan juoksun vauhti on tippunut 2 km /h alaspäin. Ja se on PALJON. Samaan aikaan syke on laskenut 11 pykälää alaspäin. Anaerobisen kynnyksen vauhti on tippunut 1.5 km /h hitaammaksi ja syke 5 pykälää alaspäin. Pyöräilyssä pk-alueen tehot ovat 7 wattia matalemmat kuin keväällä ja vauhti-ja maksimikestävyysalueen tehot ovat pudonneet lähes 20 wattia alaspäin.

Kyynelkanavat ovat auenneet tänään ja fiilis on ollut melko surkea, kun tunnetasolla tulokset syövät naista ja pahasti. Toipuminen vaatii henkisiä voimavaroja ja paljon. .Järki kyllä tietää ja osaa käsitellä asian. Onneksi.

Tammikuussa keuhkovarjoainekuvauksen jälkeen uudestaan samoihin pyörä- ja juoksutesteihin.

Hoitotasolla käyty, vaan ei pysytty

Sairaalasta päätyäni keuhkoemboliaa on hoidettu Marevanilla, joka estää hyytymisiä. Valitettavasti en saanut uudempaa verenhyytymistä estävää lääkettä, koska kyseessä oli molemminpuolinen laaja keuhkoembolia. Sairaalassa sain jo ns napapiikkejä kahdesti päivässä. Googlettamalla saa tietoa, että napapiikit lopetetaan noin viiden päivän kuluttua Marevan-lääkkeen aloituksesta. Itseni kohdalla meni reilu kuukausi ennen kuin sain luvan lopettaa. Syy piikkien ottamiseen kuukauden ajan, oli liian alhainen verenhyytymisarvo eli INR. Marevan-lääkettä jatketaan aina tammikuun laajaan kontrollikäyntiin asti, jolloin selviää joudunko loppuelämäni syömään verenohennuslääkettä vai pääsenkö eroon jatkuvasta lääkityksestä. 

Marevanin annostelua seurataan INR-verikokeen avulla. Seuraavan kontrollikäynnin saan aina tietää edellisen kontrollikäynnin tuloksen yhteydessä. Tuossa samaisessa viestissä on myös lääkityksen taso per päivä. Lääkeannostus ei siis ole esim yksi tabletti per päivä toistaiseksi, vaan se on riippuvainen kontrollikäynnin tuloksesta. Annostus saattaa pysyä samana koko viikon tai sitten se voi olla 0-2 tablettiin per päivä siten, että joka päivä otetaan eri määrä tabletteja. 

Muutaman viikon sain mennä yhdellä kontrollikäynnillä, mutta viime viikkoina olen joutunut käymään useamman kerran viikossa. Itse verikokeen ottaminen ei kestä kauaa ja labraan saa varattua aikojakin. Käytännössä kuitenkin tilanne on se, että saan esim tiistaina ennen klo 16 tietää maanantaiaamun verikokeen tulokset ja tiedon seuraavan kontrollikäynnin olevan esim torstaina. Kahta päivää ennen on melko haastavaa saada enää ajanvarauksen kautta varattua aikaa labraan. Ei mikään iso juttu, mutta tämä on viikottaista ja labrassa tulee käydä ennen klo 11. Istun siis aamulla tunnista puoleentoista tuntiin odottamassa labraan pääsyä.  

Koska kyseessä on Marevan, niin hoitoon kuuluu syödä normaalisti pitäen kuitenkin vihreiden kasvisten määrä samana joka päivä, sama on marjojen kanssa (maks 2 dl per päivä) sekä nestetasapainosta huolehtiminen. Kuulostaa helpolta ja niin itsekkin ajattelin. Aina siihen asti, kunnes alkoi arki. 

Kesällä tuli syötyä marjoja enemmän kuin nyt. Lomalla tuntui olevan helpompaa pitää vihreiden kasvisten määrä melko vakiona. Kesä päättyi, samoin loma. Arki on tuonut tullessaan erilaisia tilanteita, joissa on ollut mahdotonta syödä vihreää sama määrä kuin edellisenä päivänä.

Ja sitten on tullut se hetki, kun teki mieli sushia ja muistin vasta saatuani annoksen eteeni, että miten olikaan niiden vihreiden kasvisten kanssa. Yleisohjeessa mainitaan tummanvihreiden kasvisten sisältävän runsaasti k-vitamiinia kuten esim pinaatti, nokkonen, maustekasvit; persilja, basilika. Merilevän osalta olen löytänyt hiukan ristiriitaista tietoa. INR Tracker -sivulta sain ehkä parasta tietoa.

Tai viikonloppuna nälissään tuunaa vähän pitsaa.

Mitä seurausta näistä on sitten ollut?

Alkuvaiheessa INR-arvo ei millään meinannut nousta hoitotasolle ja sitten alkoi työt, elokuusa tuli viileämmät ilmat, nestetasopaino oli ehkä paremmin hallussa ja tuli päiviä, jolloin vihannesten määrä jäi todella vähäiseksi, niin INR-arvo ylitti reilusti hoitotason (2-3) kahdessa peräkkäisessä kontrollissa. Sainkin sitten puhelun, että mistähän moinen nousu voisi johtua. Olinko mahdollisesti nauttinut alkoholia?

Nyt arvo on jälleen alle hoitotason. Ja jälleen kysyttiin syytä. Todennäköisin syy on ruokailussani ja nesteen nauttimisessa. Kasviruokailijana on ollut yllättävän vaikeaa pitää kasvisten määrä vakioina. Tiedän, että moni joutuu käymään rankoissa hoidoissa ja itse valitan yhdestä helkutin INR-arvosta. Asiani on hyvin. Tiedän. Elämäni on kuitenkin muuttunut ainakin tammikuun puoleen väliin asti.

INR-arvon romahdettua lähes 5:stä reilusti alle 2:n. Ensimmäinen tunne oli pettymys ja sitten epätoivo. Jos hoitotasoa ei ole saavutettu tällä viikolla, joudun palamaan napapiikkeihin. Mietinkin jo ruokapäiväkirjan pitämistä, johon saan lisättyä INR-arvon. Saattaisi auttaa hahmottamaan paremmin miten INR -arvo muuttuu suhteessa ruokailuun. Tai mitä jos vaan söisi roskaruokaa?

Aktiivisuus ei heikennä toipumista

Viikkoa vaille kaksi kuukautta on kulunut diagnoosista. Toipumisen aikana olen vain kerran lähtenyt iltapäiväkahvin päätteeksi päivystykseen hengenahdistuksen vuoksi, joka ehti helpottaa viiden tunnin odotuksen jälkeen. EKG:n, röntgenin ja valtimoverinäytteen jälkeen pääsin kotiin. Kaikki oli kunnossa. 

Kandi yritti nelisen kertaa saada verinäytettä onnistumatta ennen kuin pyysi kokeneemman lääkärin.

Vaikka kaikki on mennyt huomattavasti paremmin kuin olin osannut odottaa ja olen pystynyt liikkumaan, niin epävarmuus on ollut koko ajan mukana. Mieltä on etenkin painannut epätietoisuus siitä miten paljon liikuntaa ja millä intensiivisyydellä on turvallista liikkua. 

Olo on ollut hyvä, olen tehnyt vain sitä mikä on tuntunut hyvältä puskematta yhtään eli mukavuusalueella on liikuttu. Sykkeen noustessa korkealla, olen himmaillut vaikka kehossa tunne on ollut hyvä eikä ollenkaan tuskainen tai hapottava. Ehkä jopa liiankin varovasti, mutta mielummin liian varovasti kuin ottamalla takapakkia. Siitä huolimatta olen ollut huolestunut saatanko aiheuttaa hallaa itselleni. Syy huolestumiseen on tiedon puute. On ollut erittäin vaikea löytää tai saada vastauksia miten edetä, mitä saa tehdä, miten paljon saa tehdä ja saako syke nousta esim anaerobiselle tasolle? Mitä haittaa voi olla rasituksesta toipumiseen ja sydämen toimintaan? Kysymyksiä on paljon, mutta kovin vähän vastauksia. Näitä samoja kysymyksiä tein jo sairaalassa lääkärille ja sydänhoitajalle. Terveyskeskuksen puolella omalle lääkärille sekä sairaanhoitajalle. Vastauksia vaan en oikein saanut. 

On täysin ymmärrettävää, että jokainen potilas on erilainen taustoineen ja jokaisen toipuminen on kovin yksilöllistä. Mutta se ei paljoa auta ymmärtämään omaa tilannetta. Jos olisin mennyt kotiuttamisohjeiden mukaan, niin epäilen olisinko selvinnyt kuukauden sairaslomalla. Tuskin. Jos ei muuta niin, liikuttamattomuus olisi saattanut aiheuttaa sekä muita fyysisiä ongelmia että kunnon selkeää heikentymistä. 

Vaikka netti on täynnä tietoa, niin on ollut äärimmäisen vaikea löytää sitä luotettavaa tai oikeastaan mitään tietoa keuhkoemboliasta toipumisesta, liikunnasta ja liikunnan merkityksestä / haitasta toipumisen aikana. 

Yrittänyttä ei laiteta. Tarpeeksi kauan kuin googlettaa erilaisilla hakusanoilla, niin vastaan alkoi tulemaan vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja inspiroivia esimerkkejä Clot buster helping to stop the clot -blogin kautta sekä artikkelin, jossa oli ohjeita keuhkoembolia potilaalle toipumiseen. Samaisessa artikkelissa oli myös lyhyt osio koskien liikunnan aloittamista: "After a diagnosis of  DVT or PE, use common sense and listen your body. Physically, do only what is comfortable. You will not speed up recovery by pushing yourself aggressively through of pain and swelling. But you also will not make things worse by being active."

Tiedän, etten ole vielä kunnossa, mutta helpottuneena, positiivisin ajatuksin ja luottavaisin mieli jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti. Summer 2017, Here I come!

Velotour Helsinki 2016 ja valmiina lähteämään 75km (oikeasti lähes 78 km) -lenkille

Challenge Turku 2016

Kansainvälinen ChallengeFamily rantautui myös Suomeen. Mielestäni on hienoa saada tämän taso kaupunkikisat kauniiseen Turkuun. Iso kiitos Turulle ja turkulaisille siitä. Järjestelyt olivat mainiot. Vapaaehtoiset kiskoivat triathleettejä ylös vedestä, kisareitin varrella turvasivat reitin, huolehtivat energian ja nesteen saamisesta sekä kannustivat koko kisan ajan. Viimeinen juoksukierros menikin kiitellessä heitä. Sateesta huolimatta matkan varrella oli myös turkulaisia kannustamassa.

Aina löytyy paranneltavaa, kuten nytkin pyöräosuudella olleen rautatiekiskon ylityskohdan peittäminen muovimatolla ennen kuin siinä ehtii kukaan kaatumaan. Tuossa ylityskohdassa sattui ikäviä kaatumisia. Osa joutui keskeyttämään kisan pyörän hajotessa, osa pääsi jatkaman matkaansa kerättyään itsensä ja pyöränsä maasta. Takaisin tullessa ylityskohta oli hyvin peitetty. Lisäksi olisi ollut hienoa tietää missä vaiheessa tulee nousta pois pyörän päältä. Nyt se tuli niin yllättäen, etten ehtinyt saamaan jalkojani pois kengistä. Koetin juosta pyöräilykengissä, mutta ei siitä mitään tullut. Päätin siis riisua kengät,  juosta kengät toisessa kädessä ja toisella kädellä taluttaa pyörää. Ja eihän ne märät kengät meinanneet millään lähteä pois jaloista.

Mutta mitä ihmettä mä tuolla tein? Heinäkuun alun olin sairaalassa sänkypotilaana keuhkoembolian vuoksi ja nyt viisi viikkoa myöhemmin starttiviivalla.

No, viisi viikkoa sitten ollessani sänkypotilaana sairaalassa sain päähäni olla peruuttamatta kisaa. Viisi viikkoa saattaisi olla erittäin pienellä todennäköisyydellä tarpeeksi pitkä aika saada itseni siihen kuntoon, että voisin startata. Tietäen, etten pysty kisaamaan vaan tulisin menemään sillä vauhdilla minkä kroppa sallii puskematta ja repimättä yhtään. Henkisesti valmistuen myös keskeyttämään kisa, jos se tulee eteen.

Keskustelin asiasta mieheni kanssa. Hän ymmärsi syyn ja jollain tasolla luotti mun arviointikykyyn. Idean toteuttaminen vaatisi malttia ja rasitustason nostamista viikottain tavoitteena pystyä liikkumaan viikkoa ennen starttia PK-alueen yläpäässä. Suunnitelmaan kuului myös kyetä tehdä viikkoa ennen starttia ns valmistava treenin, jonka perusteella tekisin lopullisen päätöksen osallistumisesta Turun kisaan.

Tuon valmistavan treenin perusteella tein viimeiset laskelmat. Jos viikkoa ennen starttia vauhdit eivät riitä alittamaan 8 tuntia, niin on on hyvin epätodennäköistä että viikossa tapahtuisi mitään niin mullistavaa että saisin matkan taitettua annetussa aikarajassa. Lisäksi itse kisassa voi aina tapahtua yllättäviä asioita, joissa saattaa vierähtää muutamasta minuutista puoleen tuntiin. Sen vuoksi halusin varmistaa itselleni noin puolen tunnin marginaalin. Lisäksi halusin varmistaa, että pystyn alittamaan kunkin osa-alueen cut-ajan. Pyöräily tulisi mennä alta neljään tuntiin, uinnin alta tunnin ja loppuaika kahdeksasta tunnista saisi mennä vaihtoihin ja juoksuun. Valmistavan treenin aikojen perusteella loppuaikani tulisi olemaan 7-7:30 tuntia eikä olisi ongelmia järjestäjien cut-ajoissa. Luvassa olisi pitkä ulkoilupäivä Turun keskustassa.

Lauantaina kävin hakemassa vaihtoaluepussit ja iltaruuan jälkeen osallistuin kisainfoon.

Kisajännitys kasvoi ja samalla lausuin ääneen, etten haluaisi olla viimeinen. Niin ne tavoitteet muuttuvat. Lauantai meni ja sunnuntaiaamu koetti. Herätys, aamupala ja kisapaikalle. Kisapaikalla ehdin tekemäään minilämmittelyt ja toteamaan, että juoksuosuudella tulee pakollinen vessakäynti.

Starttasin edestä. Alku oli melkoista taistelua omasta uintipaikasta. Tarpeeksi monen iskun jälkeen kirosin ääneen, otin "askeleen" taaksepäin ja siirryin monta metriä toiseen suuntaan. Ensimmäiselle poijulle asti oli haastavaa pitää omaa uintilinjaa, mutta toisen ja kolmannen poijun välillä uin omassa yksinäisyydessäni. Viimeisellä poijulla mut ohitettiin, ajattelin saavani tuosta hyvän peesin. En kuitenkaan pystynyt omaan uintiin hänen perässään. Kaverilla oli melkoiset potkut ;). Loppumatkan uin kahden punalakkisen kaverin keskellä.

Vedestä noustiin ylös todella jyrkkää ramppia. Ennen starttia naureskeltiin miten kontataan tuo ylös ja millaista loistavaa loppukevennyskamaa tuosta saataisiin kymppiuutisiin. Nouseminen oli kuitenkin helppoa. Kiitos vapaaehtoisille. Nouseminen oli kuin tipapuille nousemista. Saattoi vapaaehtoisten kädet olla kipetä nostettuaan n 350 uimaria ylös vedestä. Iso kiitos heille kaikille!

Pyöräilysosuus koostui kahdesta eri osasta. Siirtymästä moottoritiellä ja moottoritieosuudesta, joka kierrettiin kolmesti. En ollut tutustunut reittiin ja oletin reitin olevan tasainen. Sepä olikin nousua rannalta pyöräilyn kääntöpaikalla, josta palattiin loivaa laskua alaspäin kohti keskustaa toiselle kääntöpaikalle.  Ensimmäisellä kierroksella odottelin tuota loivaa laskua, joka vielä ensimmäisellä kierroksella meni ihan ok. Mutta tuuli voimistui ja loiva lasku oli kaikkea muuta kuin laskettelua alaspäin.

Pyöräilyosuudella pidin kiinni kadenssista, en vauhdista. Tiesin, etten voi revitellä, vaan mun on pidettävä maltti koko matkan ajan. Tuulesta, nousuista ja väsymyksestä huolimatta jalkojen tuli pyörittää kampiakselia melko helposti koko matkan ajan. Sillä varmistin oikean rasitustason. Puolessa välissä pyöräilyosuutta sekä selkä että oikean reiden ulkpuoli alkoi ilmoittelemaan olemassa olositaan. Nousemalla putkelle koetin saada pientä vetreyttä. Samoin aikoihin alkoi mieleen nousemaan ajatus omasta kyvystä suoritua 90 km lenkistä ja vielä liikuttamaan itseäni sen jälkeen. Sairaalasta pääsyn jälkeen olen juuri ja juuri pyöräilyt ehkä 200 km kevyesti ja ainoastaan yhden pidemmän lenkin. Olenko pyöräilemässä mahdollisesti jalat altani? Koska juoksuosuus tulee olemaan joka tapauksessa selviytymistä, ajattelin ottaa edes uinnista ja pyöräilystä jonkin tason ajat.

Vaihtoalueelle tullesani mieheni ei ollut tunnistaa mua turpoamisen vuoksi. Tämä turpoaminen on jotain ihan käsittämätöntä. Sitä ei tapahdu treeneissä, mutta kylläkin lähes kaikissa vähänkin pidemmissä kioissa.

Vessareissu #1 oli T2:ssa. Onneksi vessat olivat vaihtoalueella ja niitä oli riittävästi. Vaihdossa en pitänyt kiirettä. Eihän mulle mikään kiire ole mihinkään.

Juoksemaan lähdin melko hyvissä voimin. Itse asiassa jalat olisivat vieneet hiukan kovempaa vauhtia, mutta syke oli liian korkea. Maaliviivan ylittäminen terveenä, ilman jälkiseuraamuksia oli riittävä tavoite. Sen pidin kirkkaana mielessäni.

Ensimmäisellä kierroksella juoksu tuntui hyvältä, sykkeet pysyivät aisoissa. Toinen kierros alkoi vessakäynnillä #2, johon kului 2 min 52 sek. Kyllä, kellotin tuon ;).

Toisella ja kolmannella kierroksella kävelin eniten. Huoltopisteiden lisäksi aina kun syke nousi liian korkeaksi. Kun syke oli laskenut vähintään 5 pykälää alle maksisykkeen eli aerobisen kynnyksen, jatkoin hölkättelyä. Neljännellä kierroksella alkoi sataa vettä, joka oli itselleni erittäin tervetullut virkistys. Uskalsin jo hiukan nostaa vauhtia ja viimeiset kilometrit tulin puhtaasti fiiliksen mukaan. En katsonut sykkeitäni. Toivoin vain kykeneväni juoksemaan maaliin asti ilman pysähdystä.

Maaliin saapuminen merkitsi uskomatonta toipumista, luottamusta oman kehon kuunteluun, terveyttä, selviytymistä keuhkoemboliasta. Täysin terveen papereita en vielä saa, mutta toipuminen on enemmän kuin hyvässä mallissa. Viisi viikkoa siten jaksoin kävellä 30 metriä kymmenen askelta kerrallaan, jonka jälkeen oli pakko pysähtyä hengittämään syvään ja lepäämään. Sunnuntaina liikutin itseäni omin voimin yli 110 km. Sijoitus ja aika eivät olleet mielessä tullessani maalialueelle. Olin puhtaasti onnellinen päästyäni maaliin ilman epänormaalia väsymystä ja hengenahdistuksia.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ensimmäinen kysymykseni kuului:"Olinko ikäsarjani viimeinen? ;) En ollut. Lisäksi alitin niukasti alle 6 tuntia.

ja sitten alkoi harmitus .... ja jossittelu. Mutta se on aivan turhaa. Suoritukseni oli yli tunnin nopeampi kuin mihin olin uskonut vielä viikko sitten.

Viikot ennen Challenge Turkua

Kuten monessa muussakin asiassa, niin myös sairaudesta toipumisessa ei ole yhtä kaavaa tai aikajanaa. Yhdellä menee kaksi vuotta, toisella vuosi, kolmannella puoli vuotta. Jokainen on yksilö, jokaisella on erilainen tausta ja keho.

Henkisesti olin varautunut useamman kuukauden toipumiseen, mutta jo viisi viikkoa sitten vielä ollessani sairaalassa ehdotin miehelleni ajatusta olla peruuttamatta Challenge Turkua. Halusin ja kaipasin hänen tuen ajatukselle. Ilman puolison tukea ja ymmärtämystä ei normaali treenaaminenkaan ole helppoa, puhumattakaan tällaisen idean toteuttamisesta. Toki tiedostin sen faktan, etten tule olemaan 100% kunnossa. Tavoite oli päästä sellaiseen kuntoon, että voin liikkua pk/aerobisella kynnyksellä.

Viikko sitten sunnuntaina tein ensimmäisen yhdistelmätreenin, jossa uin 1.2 km, pyöräilin 70 km ja juoksin 2x20 min + 5 min verraa. Tuo meni hyvin, mutta uintia lukuunottamatta vauhdit olivat vaatimattomia. Tuon treenin perusteella tein laskelmia, että 8 h alittuu ja sitä myöten päätöksen osallistua kisaan. Tavoite oli ylittää maaliviiva 7 ½ tunnissa, saada finisher-paita, sillä kaikki ns treenaaminen on ollut peruskestävyysalueella, ilman tehotreenejä eikä edes matkat ole olleet pitkiä. Näillä treeneillä ei ihmeitä tehdä eikä odotukset voi olla korkealla.

Viimeiset kolme viikkoa ennen Turku Challengiä ovat sisältäneet:
* kolme kertaa uinti altaassa.
* neljä kertaa uintia avovedessä.
* viisi juoksukertaa, jotka ovat olleet 20 minuutista tuntiin poislukien yhden puoleentoista tunnin juoksun, jossa kaikki nousut menin kävellen.
* neljä maantiepyöräilyä, joiden pituudet vaihtelivat 30 kilometristä 51 kilometriin.
* yhden traineriharjoituksen huonon sään vuoksi.
* kaksi kertaa lihastasapainoa ja -aktiviointia.
* yksi pitkä kävely.
* yksi triathlon/yhdistelmäharjoitus.

Matkoja lisäsin jokaisen kerran jälkeen, jos kroppa oli samaa mieltä. Samaa tein vauhtien kanssa. Pyöräilyharjoituksissa nopein keskivauhti oli ollut 25 km/h ja juoksussa 20 min matkalla 6 min /km, mutta esim hiukan yli tunnin juoksutreenissä lähes 8 min/km. Vauhti on kuitenkin kasvanut jokaisessa treenissä, joten luottavaisin mielin valmistauduin Turkuun. Tietoisesti pidin matalaa profiilia itse osallistumisesta tai muutamista erinomaisesti menneistä treeneistä kuten tuo yhdistelmätreeni.

Näillä "hurjilla" treeneillä starttasin sunnuntaina Turussa tietäen oikein hyvin, etten missään nimessä tule pääsemään entisiin aikoihini. Olin myös tehnyt itselleni selväksi keskeyttämisen mahdollisuuden. Suurin tavoite oli päästä tästä portista läviste:

"It's a slow process"

Tänään on ollut hankala päivä. Heräsi epäilys tuleeko tästä mitään, voiko yhdessä hetkessä todella mennä tällaiseen kuntoon?

Tähän päivään asti INR-arvo on lähestynyt mukavasti hoitotaso, kunnes tänään tuli takapakkia. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Kovasti olin toivonut pääseväni hoitotasolle jo tällä viikolla, mutta ei niin ei. Napapiikit jatkuvat, samoin kontrollikäynnit kahdesti viikossa. Iltapäivällä lääkäri soitti tutkimustuloksista, jotka veti melkolailla mielen matalaksi. Kyyneleiltä ei vältytty. Onneksi tänään kuitenkin todettiin aikaisemmin löydettyjen kystien olevan toiminnallisia nesterakkuloita. Kaikesta huolimatta uusinta tutkimuksiin kolmen kuukauden päästä.

Vaikka kuinka tajuan ja tiedostan tilani, niin tätä kunnon "romahdusta" on vaikea hyväksyä. Tiedän, että sairaalasta pääsystä on aikaa vasta kaksi viikkoa ja pystyn liikkumaan huomattavan paljon. Viime viikolla pystyin jo normaalivauhtiseen kävelyyn ja arkiaskareet (poislukien  se terassin siivous) sujuvat ongelmitta. Tämä vuoksi olen myös pystynyt lisäämään liikuntaa asteittan. Tosin tuo asteittan lisääminen etenkin tehoissa tuntuu niin kovin mitättömältä, kun lähtötaso on lähes nolla.

Lihasheikkous ja lihasten väsyminen on jotain aivan käsittämätöntä. Sitä on vaikea kuvailla, kun sitä en oikein itsekkään pysty käsittämään. Tietää, että voimaa on, mutta tuntuu kuin sitä lihasta ei saa aktivoitua. Aivan kuin hermotus ei toimisi tai koko ajan olisi jarru pohjassa. Jälkeenpäin ymmärrän miksi mm. Lohja Triathlonissa mulla oli tunne, että jaksaisin, mutta jalat eivät kykene vaan menemään yhtään kovempaa. Se kahden minuutin häviö ei enää tunnu niin karvaalta.

Tänään pyörän päällä tuntui aivan käsittämättömältä miten vähän ja miten hitaasti sitä jaksaa edetä. Perjantaina on tavoite lisätä matkaa taas noin 10%, kunhan alla olevat kohdat toteutuvat. Jotain positiivistakin liikunnan saralla. Tänään pystyin uimaan pitkällä radalla perhosta yhtäjaksoisesti 50m. Muutenkin uinti tuntui asteen kevyemmältä kuin aikaisemmin.

Vaikka rasitusta saa lisätä, niin kehon kuuntelu on edelleen numero YKSI. Liikunta ei saa aiheuttaa rintakipua eikä hengenahdistusta. Se ei myöshään saa aiheuttaa sellaista uupumusta, jota mulla oli vielä reilu viikko sitten, jolloin väsähdin totaalisesti kesken lankutuksen, ruokakaupassa käynti sai mut väsähtämään tai kun kesken lyhyen shoppailun oli vaan istuttava alas. Tänään pyöräilyn jälkeen ei ollut tietoakaan uupumuksesta. Pulahdin veteen sekä kävin vielä ruokakaupassa.

Vaikka kehon ja rasituksen kuuntelu ovat ne tärkeimmät asiat, niin mittaamalla kaiken liikunnan pystyn paremmin seuraamaan sitä mitättömältä tuntuvaa kehitystä.

Toipumista ja tekniikkavirheiden esille nostamista

Kaksi viiikkoa sitten piti alkaa palkallinen neljän viikon kesäloma ja viikko sitten meidän piti olla lennolla kohti Budapestiä. Molempia oli odotettu ja molemmat olisivat tulleet tarpeeseen. Toista viikkoa on oltu sairaslomalla eikä olla kotikylää pidemmälle juurikaan päästy. Kontrollikäynnit ja jatkotutkimukset rytmittävät viikot ja päivittäiset tekemiset mietitään piikityksien mukaan. Lääke on helppo pitää mukana, jos vaan asian muistaa kotoonta lähdettäessä. Toki harmitus on suuri, mutta onneksi toipuminen on sujunut yllättävän hyvin. En ole ollut sänkypotilaana sairaalasta pääsyn jälkeen ja viime viikolla vaivanneet väsymyskohtaukset ovat poissa.

Viikko sitten sunnuntaina teimme ensimmäisen pitkän kävelylenkin. Huolimatta hitaasta vauhdista ja puuskuttamisesta ylämäissä, kävely sujui erinomaisesti. Heti maanantaina teimme toisen lenkin, mutta tällä kertaa hiukan lyhyemmän ilman nousuja. Lentokentän seutu ja koiralatu ovat loistavia paikkoja niin juoksuvedoilla kuin tasamaa kävelylle.

Altaaseen halusin päästä mahdollisimman nopeasti. En niinkään uimaan treeniä, vaan pääsemään eroon siitä muistikuvasta ja tunteesta, jonka koin sen päivän aaamuna kun minulla todettiin keuhkoembolia. Tunne, jossa happea ei saa tarpeeksi vaikka tekisi mitä, kroppa ei pysy pinnalla, keveyttä ei ole alkuunkaan, jokainen vedessä liikuttu sentti on työn takana.

Niinpä keskiviikolle sovin kaverin kanssa treffit uimalaan. Hän tekisi treenin ja minä pulahtaisin veteen tunnusteleman miltä se vesi tuntuu. Automatkalla aloin jo jännittämään ja sydän hakkasi. Jännisty varmaan näkyi kauaksi.

Altaanreunalla parin viikon takainen tunne valtasi koko kehon. Altaaseen pääsin. Olin päättänyt ottaa sen saman ohjelman mukaani, jota olin ollut tekemässä edellisellä kerralla. Räpylät jalassa verrasin. Yli puolet ohjelmasta meni pienessä jännityksessä ja kehon jokaista signaalia kuunnellen. Keskinsnorkkeliiin jouduin turvautumaan todennäköisesti jännityksen vuoksi, sillä lopussa lähdin uimaan kaverin peesiin ilman keskisnorkkelia ja viimeiset sataset myös ilman lättäreitä. Vaikka peesissä uin, niin viimeisissä satasissa jäin ja jättäydyin käännöksen jälkeen. Tulin omaa vauhtia ja se riitti.

Myönnän, että vaikka tiedän mistä hitaus johtuu, niin kyllä lievästi syö naista, kun vauhti on olematon. Maltti, malttia.

Toisinaan sain hetkellisesti sellaisen 100% nautinnon tunteen ja fiiliksen omasta elementistä. Ensi viikolla uudestaan tekemään omaa tekniikkatreeniä veteen.

Tostaina Jarmo Hast vieraili Hämeenlinnassa tekniikkaleirin merkeissä. Koska kyse oli puhtaasti tekniikasta, ei vauhdeista eikä treenaamisesta, päätin osallistua tähän edes seuratakseni ja oppiakseni.

Ilta alkoi avovesiuinnilla. Onneksi olin -tapani mukaan - niukasti ennen klo 16 paikan päällä, niin ehtinyt kamalasti jännittämään avovesituintia. Todistetusti uin hitaasti, koska kaverini, joka normaalisti ui huomattavasti itseäni hitaammin, läpsytteli mun jalkoja koko matkan.

Mukavaa oli huomata, että Jarmon neuvot ja vinkit eivät juurikaan poikkea niistä mitä itse olen neuvonnut. Jatkossa tulen uittamaan Jarmon opin mukaan kolmen ryhmässä uintidrilliä, jossa keskellä oleva joutuu/saa seurata vierellä tulevien vauhtia. Tuosta tulee hyvää harjoitusta seurata kanssakilpailijoiden vauhtia ja pysyä itse peesissä.

Avovedestä siirryttiin altaaseen, jossa pääpaino oli  henkilökohtaisessa palautteessa. Itse olin viimeinen eikä palauta yllättänyt ollenkaan. Edelleen omaan hyppivän uintityyliin. Palaute oli yhteneväinen alkukeväästä samaani palautteseen paikallisen uimaseuran valmentajalta. Lisäksi vasen käsiveto on kyynärpää johteinen. Jollain ihmeen konstilla mun pitäisi oppia rauallisempaan käsivetoon. Lopuksi todettiin, ettei pomppiva uintityyli nyt kuitenkaan maailman hitain ole.

Uinnin jälkeen siirryimme Ahveniston moottoriradalla. Nyt todellakin harmitti, etten ollut kunnossa. Tuolla radalla olisi ollut kiva päästä kokeilemaan vauhtia sekä nousemaan noussut kunnolla.

Pyörittämisestä tuli vastaavaa palautetta kuin Vesalta, kantapäät nousevat liikaa. Toki myös hiukan erilaista näkemystä, koska Vesa opettaa puhtaasti maantiepyöräilyä ja Jarmo vastaavasti triathlonpyöräilyä. Näkemysero tulee takareisien painotuksessa.

Pyöräilyosuuden jälkeen oli sitten juoksutekniikan vuoro. Tässäkin hiukan alkuun jännitin miltä kropassa tuntuu vaikka eihän kyseessä ollut juoksutreeni ja juoksuaskelia taisi tulla tehtyä kaiken kaikkiaan varmaankin 200m edestä. Juoksussa on edelleen pomppivuutta, kantapäät nousevat liian ylös, ja näiden lisäksi jalkaterä kääntyy. Kaksi viimeistä kohtaa ovat itselleni uusia, joihin en luonnollisestikaan ole osannut kiinnittää huomiota. Jalkaterän kääntymisen huomasin vuosi sitten maaliintulokuvassa (alla), mutta ajattelin sen olleen vain sattumaa.

Onneksi on koko tuleva kausi aikaa korjailla virheitä.

Perjantaina oli vuorosssa liikkuvuusharjoitukset ohjatusti. Tästä aiheesta myöhemmin lisää. Perjantai-iltana kokeilin miltä oikeasti kevyt hölkkä tuntuu yhtään pakottamatta itseään määrättyyn matkaan tai aikaan.

Viime viikon perjantaina kauppakeskuksessa verkkaisesti kävely väsytti, nyt PKI-alueella hölköttely onnistui yli odotusten. Syke ei lähtenyt nousemaan eikä vauhtiakaan tarvinnut laskea loppussa. Pidempään olisin voinut mennä, mutta en nähnyt mitään syytä lähteä tekemään yhtään pidempää. Ensi viikolla askel pidemmälle.

Lauantaina oli tarkoitus mennä pyöräilemään, mutta aamusta innostuin siivoamaan terassia. Terassin harjaaminen, ulkokalusteiden siirtäminen ja peseminen olikin sitten liikaa.  Ilmeisesti tarpeeksi monta ylös alas -liikettä ja nostoa sitten lopulta aiheuttivat ikäviä tuntemuksia keuhkoissa. Siihen jäi siivoaminen ja loppupäivä menikin rauhallisesti nauttien siististä terassista.

Miten toipuminen on lähtenyt käyntiin?

Omasta mielestäni toipuminen on lähtenyt käyntiin hyvin, ellei jopa erinomaisesti. Tässä luettelomaisesti mihin kehoni on kyennyt ensimmäisten päivien aikana.

* Tiistaina päästyäni kotiin ulkoilin sen verran, että sain raitista ilmaa.

* Keskiviikkona tein kävelylenkin koiran kanssa. Myöhemmin illalla väsähdin aivan kesken juttelua tajuamatta mitä tapahtui sillä tuohon väsymykseen liittyä ilman lievää pääkipua, ärtymystä, haluaa päästä pitkäkseen.

* Torstaina tein hiukan pidemmän lenkin koiran kanssa sykemittarin kanssa, koska halusin varmistua syketason pysyvän PKI-alueella eikä yhtään korkeammalla. Kesken lenkin tuli vaan sellainen olo, että nyt vois istahtaa. Istahdin juurikon päälle ihastelemaan metsää. Illemmalla väsähdin samalla tavalla kuin keskiviikkona, mutta tajusin tilanteen. Ennen väsähtämistä tunsin jälleen lievää pääkipua ja ärtymystä. En jäänyt ihmettelemään, vaan menin heti lepäämäään raittiiseen ulkoilmaan. Päänsärky ja väsymys väistyivät.

* Perjantaina olin shoppailemassa - ei pitänyt mennä, mutta kun kävin muutenkin asioilla, niin jalat veivät kauppakeskukseen  - ja kesken shoppailun oli vaan mentävä välillä istumaan ja katselemaan ihmisiä. Koiran kanssa lyhyt lenkki löntystellen. Muuten lepoa.

* Lauantaina vetkuttelin kaksi tuntia ennen kuin pääsin pyörän päälle. 'Pelkäsin' miltä pyörän päällä tuntuu. Ilmeisesti viikon takainen pyörälenkki nousi mieleen. Lopulta pääsin ja pyörittelin 20 min pitäen sykkeen PKI-alueella = palauttavaa. Heti kun meni yli 120, tiputin joko vastusta tai kierroksia.

Päivän aikana käytiin kyläilemässä. Päivän aikana ei tullut yhtään väsymyspuuskaa. Pari lyhyttä kävelyä koiran kanssa yllättäen itseni kävelemästä normaalilla kävelyvauhdilla. Ei ollut puskemista eikä yrittämistä, vaan vauhti oli palannut normaalitasolle täysin luonnollisesti. Tässähän ei kohta enää pääse kävelemään sandaalit/korkokengät jalassa.

Mukavasti jo liikettä saatu aikaiseksi, mutta 100% kehon ehdoilla. Lukuunottamatta noita muutamia väsämyksiä, olo on pirteä ja 100%sti kivuton.

Jälkipuintia ja otteita lääkärinlausunnoista

Viikon aikan olen käynyt moneen kertaan lävitse mitä olisin voinut tehdä toisin, miksi en tajunnut mennä aikaisemmin lääkärille esim pohkeen "jumin" vuoksi tai miksi en reagoinut vakavemmin pohjekipuun, joka oikeasti tuli käydessäni jääkaapilla. No, ehkäpä lääkärillekin olisi noussut hymy kasvoilla, kun olisin mennyt valittamaan pohkeen hetkellistä kovaa kipua kääntyessäni jääkaapille. Tai miksi en reagoinut kesäkuun aikana vakavemmin suoritustasooni, josta en ollut tyytyväinen koska se tuntui vain laskevan.

Sanotaan, että jälkiviisaus on paras viisaus.

Omakannan kautta olen lukenut lääkärien lausuntoja ja tutkimuksien tuloksia. Alla on muutamia epätäydellisiä poimintoja lausunnoista ja tutkimuksien tuloksista.

Keskiviikkona päivystykseen tullessani ja ensimmäisen lääkärin lausunto: "Potilaan suorituskyky normaali-ihmiseen verrattuna kuitenkin varsin hyvä ja tänäänkin uinut 1.5 km. Ylikuntoa? MIkäli labroissa ei poikkeavaa, suosittelen nyt potilaalle lepoa, kesäloman pitämistä muutaman viikon ajan. "

Välikommentti: Nyt se on kirjallisesti. Triathlonia harrastava ihminen ei ole normaali-ihminen :)

Tuossa kohtaan multa oli mitattu verenpaine, (joka mielestäni oli kyllä hiukan normaalia korkeampi), lämpö, saturaatiotaso (päivytykseen tullessa se oli huoneilmalla 96-97%). Sydämestä ei löytynyt sivuääniä, keuhkojen hengitysäänet olivat siistit, ei ollut vinkunaa. Rintakehässä oli jonkin verran aristusta. Iho oli siisti eikä pohkeissa ollut aristusta tai turvotusta.

Laboratoriokokeissa Hb 150 ja TnT 145. 

"Oire vaikuttaa sydänperäiseltä, toki keuhkoemboliakin ja sydänkuormituksesta johtuva TnT-päästö mahdollinen."

Diagnoosi: Sydäninfarkti ilman ST-nousua / Huonovointisuus ja väsymys

Tämän jälkeen tilanne muuttui ja olin pyörätuolipotilas.

Vielä keskviikkoiltana mua hoidettiin sydäninfarktipotilaana.
"Jos emboliaa ei todeta, on vaivaa hoidettava sydänperäisenä, vaikka TnT nyt jos laskusuuntainen ja EKG:ssa ei iskeemiseen viittaavia muutoksia. Potilaalla ei myös riskitekijöitä, ei tupakoi"

Samana iltana mulle tehtiin sydämen ultaäänitutkimus. Tuosta oleva lausunto on sen verrran hepreaa, mutta suullisesti lääkäri sanoi sydämen olevan kunnossa.

Torstaipäivän puolella keuhkojen varjoainekuvauksien lausunto tuli Meilahdesta:"Potilaan keuhkoembolia-TT-lausunto valmistunut. Tutkimuksessa nähty keuhkoemboliamassaa lähes jokaisessa keuhkovaltimohaarassa. Myöskin oikean puolen kuormituksen merkit. Oikean keuhkovaltimon haarautumiskohdassa on kookas ratsastava emboliamassa."

Diagnoosi: Keuhkoveritulppa ilman akuuttia keuhkosydänsairautta

Torstaina sydänvalvomopuolella lääkärin lausunto toisen sydämen ultraäänitutkimuksen jälkeen: Potilaan kliininen vointi ollut erinomainen, pelkällä huoneilmalla saturaatiot 98 tasoa. Mitään oireita ei ole. Sinusrymissä, ei rytmihäiriöitä. TNT tulovaiheessa 147, eilen 41, tänään 21. Verenkuva normaali, samoin natrium, kalium ja Krea, CRP alle 3. .... Vointi on kliinisesti varsin hyvä, vaikka embolia olikin kohtuullisen suuri.

Sydänvalvomon puolelta siirto osastolle. "Potilaan tila vakaa, otettu osastolle telemetriaseurantaan"
Syy tekemetriaseurantaan johtui sydän alhaisesta sykkeestä. Syke voi laskea normaalisti jopa tasolla 30-40/min esim. kestävyysurheilijalla, mutta oireinen hidaslyöntisyys johtuu yleensä sydämen toiminnan häiriöstä. Öisin mun syke laski lähelle 30/min.

Keuhkoemboliadiagnoosin jälkeen "alaraajojen laskimoiden UÄ-tutkimus, jossa löydöksenä oikealla syvä laskimotukos."

"Potilaan anamneesia tarkistettaessa keuhkoveritulpan altistavana tekijänä nyt todennäköisimmin e-pillereitten käyttö, ei tupakoi"

"Potilas voi kotiutua tänään hyvävointisena. Konsultoitu Meilahden hyytymiskonsulttia, jonka ohjeiden mukaan nyt ei aloiteta Xareltoa vaan Marevan-hoito."

Marevan-hoidon lisäksi mulla on edelleen ns napapiikki.

Tavallaan oli helpottavaa lukea näitä lääkärien lausuntoja, vaikka näitä tavatessa vasta ymmärsin laajuuden. Lääkärit puhuivat laajasta tai melko laajasta. Nyt kun lukee, että heidän viitatessa laajaan he tarkoittivat, että mulla oli keuhkoemboliamassaa lähes jokaisessa keuhkovaltimohaarassa. Niin vasta nyt tajuntaan iskeytyi, että olisin ilmeisesti saattanut ihan oikeasti kuolla.

Helpottavaa itselleen, koska heillä on koulutusta, kokemusta, erilaisia keinoja tutkia oireita. Jos heillekin oli haastavaa löytää syytä väsymykselle ja huonovointisuudelle, niin miten itse olisin pystynyt ymmärtämään mistä pienet oireet, jotka voivat viitata niin moneen muuhunkin sairauteen tai ylirasitustilaan. Toivottavasti nyt pääsen eroon itsesyytöksistä.

Sen tärkeän asian, jota erikseen jopa kysyin ja minkä lääkäri unohti mulle mainita kotiutusvaiheessa: "kävelyä voi tehdä voinnin mukaan."
Hoitajat sanoi, että vuodelepoa, joka kuullosti todella huonolta vaihtoehdolta. 

Ei lentoa Budapestiin huomenna, ei starttia kahden viikon päästä. Mutta eipä ole mustia varpaankynsiä tänä kesänä.

Kelloja ei voi kääntää, jälkipuinnille ja analysoinnille on oma aika ja paikka. Mielestäni nyt olen sen tehnyt ja opiksi ottanut. En pysty muuttamaan tilannettani, mutta pystyn tekemään parhaani, että toivun tästä mahdollisimman hyvin (ja nopeasti) ilman jälkiseuraamuksia. Blogiini haluan jättää jäljen tästä kaikesta, toivoen edes yhden ihmisen menevän ajoissa lääkäriin saamatta keuhkoemboliaa. 

Toiveenani on myös kertoa omasta toipumisesta. Toipumiseen ei ole yhtä kaavaa, jokainen on yksilö, erilaisine taustoineen ja oireeneen. Vietettyäni useamman tunnin netissä tiedän toipumisen saattavan kestävää muutamasta viikosta jopa kahteen vuoteen. Kuinka kauan minulle menee? Jos lääkärit eivät ottaneet asiaan minkäänlaista kantaa, niin tuskin sitä kukaan muukaan pystyy ennustamaan. Kuuntelen kehoani ja toimin sen mukaan. Päivä kerrallaan.

Minun ei tarvitse olla sänkypotilaani, pystyn hoitamaan arkiasioita (en kuitenkaan esim kanna raskaista kauppakasseja), olen pirteä ja  tilanteeseen nähden olen hyvässä kunnossa. Olen hemmotellut itseäni ja käynyt myös kävelemässä. Kiitos Polarin, niin tiedän jopa kävelynopeuteni. 2.5 km /h. Toipumisesta lisää myöhemmin.

Keuhkot täyteen happpea vaan siksi, että pystyn siihen

Vaikka sairaalassa olo jatkuu, niin fiilis on hyvä ja olo on energinen. En sitten tiedä onko energisyys hyvästä vai ei, kun pääasiallisesti makaan sairaalansängyssä. Haluaisin vetää keuhkot täyteen raikasta ilmaan, mutta valitettavasti mulla ei ole sänkypaikkaa ikkunan vierestä. Tilaisuuden tullen varmaankin menen avaamaan ikkunan ja hengitän keuhkot täyteen raikasta ilmaan. Mulla alkaa esiintymään raittiin ilman vieroituoireita :). Eilen illalla ja tänään olen hengitellyt niin syvään kuin vain pystyn, ihan vaan siitä nautinnosta, että pystyn siihen. Ja se saa hymyn kasvoille.

Sunnuntaina sain seuraa useammasta henkilöstä vuoronperään. Oli mahtava saada jutella ja nauraa hölmöille asioille. Huolimatta usean tunnin seurustelusta ja päikkärien väliinjäämisestä, en ollut väsynyt. Päinvastoin, olin täynnä energiaa.

Onneksi kaverini tuntevat mut sen verran hyvin, että joka eivät tuoneet mitään tullessa tai sitten toivat  mm naposteluporkkanoita ja viinirypäleitä. Vaikka viinirypäleitä saan nauttia vain kovin pienen annoksen per päivä, niin hyviltä ne muutamat maistuivat. Kiitos teille ihanaiset!

Mieheni on huolehtinut mun aamuhedelmästä ja päivittäisestä koffeiiniannoksesta tuomalla mulle ison cappucinon Coffee Housesta. Kiitos Hyvinkään Coffee Housen henkilökunnalla mulle erikoisesti tehdystä latte/cappucino -sekoituksesta. Oli juuri mun makuuni!

Tänään oli lääkärikierros. Liikuntalupaa on laajennettu käytävälle. YES! ei enää vain huoneessa olemista. Pääsin eroon myös kaulassa roikkuneesta kaverista. Yllättävän hyvin tuon kaverin kanssa sujui muutama 24/7. Syy miksi olen ollut tässä tarkkailussa liittyy mun sykkeisiin sikeessä unesssa. Sikeessä unesssa mun syke laskee alle 40:n ja ilmeisesti joka yö se on laskenut aina hiukan alemmaksi. Tänä aamuna sairaanhoitaja viittasi Lasse Vireniin puhuessa mun sykkeestä :). Tänä aaamuna lääkäri kyseli mun normaalia leposykettä kotona. Aamusykkeen kuullessa teki päätöksen, ettei seurantaa sydämen osalta enää tarvita. Ei siinä ole kokona aikana ollut muuta muutosta kuin se, että mitä enemmän olen levännyt/palautunut sen alemmaksi se on mennyt.

Kipuja ei ole ollut edellenkään ellei niihin lueta selän oireilua makaamisesta. Parina yönä selkä on herättänyt mut aamun pikkutunteina. Viime yönä tuntui, että mikään helpota. Venyttelyä suuntaan ja toiseen onneksi lopulta toi sen verran helpotusta, että sain unen päästä kiinni. Aamulla olinkin sitten sikeessä unessa, kun sairaanhoitaja tuli napapiikin kanssa ja sen jälkeen tultiin ottamaan verikoe. Nyt enää yksi näytepurkki! Edistystä sekin.