13.10.2018

Kuumasta teestä toisen asteen palovamma

Kolmas uintiviikko päättyi ikävään onnettomuuteen kaadettuani kuuman teeveden syliini. Mutta palataan vielä muutamalla sanalla uintijakson kolmanteen viikkoon.

Kolmannalle uintiviikolla aamuheräämiset alkoivat sujua unirytmin muutettua suotuisammaksi aamutreeneille. Edellisen viikon kovat treenit olivat tehneet tehtävänsä, sillä uinti tuntui erittäin vahvalta. Ensimmäisen viikolla olin joutunut turvautumaan räpylöihin perhostuinti- ja potkuseteissä. Kolmannella viikolla pitkätkin perhossetit menivät ilman räpylöitä. Kun vielä osasi aloittaa rauhallisesti, niin edes vauhti ei hidastunut loppua kohden.

Perjantaiaamuna oli 6 km uinti, joka ei ollut kelaustreeni vaan sisälsi melko tiukan n 4 km setin. Viiden ja puolen kilsan kohdalla piti verkkokalvoilla saada kuva valmentajasta altaan reunalle, kun mieli alkoi sanomaan, ettei oikein millään millään enää jaksaisi. Kädet alkoi olemaan melko hyytelöä, mutta olihan se - erään biisin sanoja lainaten - "tää vaan on sikamakeet", kun mun keho kykenee mun mittapuussa mielettömiin treeneihin.

Lauantain uintitreeneissä oli kaksi vaihdetta. Joka verraa tai sitten kaikki mitä lähtee. Yllätyin miten hyvin vauhtia löytyi, vaikka alla oli melko kova treenijakso. Sunnuntain treeni oli sitten sitä tervetullutta kelausta ja hyvä niin. Ei olisi enää löytynyt yhtään kovempaa vauhtia.

Sunnuntain toisen treenin jälkeen sitten istahdin sohvalle teelasin kanssa. Silmänräpäyksessä tilanne muuttui siihen, että seuraavan viikonloput uintikisat oli peruutettava. Kuuma tee kaatui syliini. Niin kipeätä teki, etten itse kyennyt suihkuttelemaan palovamma-aluetta hetkeä pidempään. Sairaalan päivystyksessä sain ensiavuksi vahvojen särkylääkkeiden lisäksi rauhoittavat ja kylmentävät geelipeitteet. Tuntia myöhemmin paloalueet peitettiin hopeasidoksilla.


Oikean jalan sisäreidessä on ensimmäisen asteen palovamma. Vasemman jalan sisäreidessä toiseen asteen palovamma.


Keskiviikkona siteen vaihdettiin sairaalassa, jolloin lääkäri poisti rakkulan kattoa. Tänään jouduin itse vaihtamaan siteet kotona ja näkemään miltä vamma-alue näyttää. Noin mun käden kokoiselta alueelta on ihon pintaa poistettu.


Tällä jalalla ei ihan heti hypätä altaaseen, mutta onneksi liikkumista ei ole kielletty. Hikoilu sitä vasten on kielletty siihen asti, kunnes ihon pinta on parantanut.

Alkuviikosta olin niin kipeä, ettei kävely eikä istuminen luonnistunut. Nyt kun toinen sisäreisi on jo kivuton, niin voin istua toisella kankulla. Kävelylenkit voi vielä unohtaa. Kivun lisäksi mulla oli lämpöä vielä torstaina, mutta onneksi sekin on jo poistunut.

Eilen alkoi mieli jo tehdä jotain, joka muistuttaa liikuntaa. Niinpä telkkaria katsellessa aloin kylkiasennossa heiluttamaan jalkoja, etsimään vatsalihaksia ja kokeilemaan kevennettyjen punnerruksien tekemistä.

Tänään jo uskaltauduin pyörän päälle. Aluksi vai kokeilemaan pystynkö edes olemaan pyörän päällä, ja siitä kevyesti pyörittelemään. Ajoasennossa sisäreisi ei ota kiinni satulaan, joten hyvin pystyi pyörittelemään hetken. Pidempäänkin olisi voinut olla, mutta hikoilu on kielletty. Joten 10 min riitti alkuun ja toinen 10 min loppuverraksi.


TRX-nauhoilla, oman kehon painolla ja kahvakuulalla tein muutamia lihaskuntoliikkeitä koko kropalle.


Viiden päivän sohvaperunaolon jälkeen jopa punnerrukset ottivat koville ja 10 kg kahvakuula oli ihan riittävä. Nopeasti lihaskunto heikkenee, kun ei pääse mitään tekemään. Kyllä täältä taas noustaan, mutta valitettavasti kovat treenit ovat jälleen tauolla.



28.9.2018

Ensimmäiset viikot uintijaksoa ovat rankimmat

Mieletön triathlonkesä on vaihtunut lyhyen lepojakson jälkeen uintijaksoon. Idea päivittää blogia lähti tämän päivän viestittelystä valmentajan kanssa. Mulla on tapana kirjoittaa palaute treenistä mahdollisimman nopeasti treenin jälkeen.  Laitan miten olen päässyt treenin toteuttamaan, miltä se on tuntunut ja mahdolliset syyt treenin lyhentämiseen / muuttumiseen.  Usein palautteen kirjoittaminen tapahtui heti treenin jälkeen, ilman pienintäkään sensuuria. Tänä aamuna tuli laitettu uintitestin tuloksen liitteeksi uintikisoissa uidut ajat sekä  "onneksi huomenna ei ole uintia" sekä "on tää wanna-be uimarina oleminen kovaa hommaa".


Palautteesta sai sen kuvan, että olisin ollut erityisen pettynyt uintitestin tulokseen. Itse asiassa olin ihan tyytyväinen, mutta uidessani testiä ehdin miettimään monenlaista. Ja yksi monista ajatuksista oli se, miten ihmeessä olen joskus jaksanut uida 6x viikossa ja jenkkivuoden aikana 11x viikossa. Nyt 4- 5x kertaa viikossa tuntuu hurjan paljolta. No, onhan noiden vuosien  jälkeen muutama ikäryppy tullut silmäkulmaan. Ja nämä ajatukset olivat sitten päällimmäisenä mielessä kirjoittaessani palautetta.


Triathlonkaudella olen uinut 1- 2x viikossa ja nyt parin viikon aikana uintimäärä on vähintäänkin tuplaantuneet. Uintimäärän lisääntyminen ei ole tarkoittanut uintitreenitehojen laskua. Kädet ja selkä ovat olleet kovilla. Uintilihakset kyllä adaptoituvat treenimääriin, mutta ei se ihan kivuttomasti käy. Ja sekin on tullut esille palautteissani.

Uinnissa kuitenkin pystyn nopeasti huomaamaan miten tehdyt treenit ovat tehonneet. Ja se, jos mikä on motivoivaa. Ensimmäisellä viikolla kaikki lajit tuntuivat olevan ihan hakusessa ja uinti pelkkää räpiköintiä. Tällä viikolla yllätyin, kun yhdessä perhossarjassa kädet vaan nousivat ylös vedestä. Mitä nyt tämän viikon keskiviikon uinitreeni jäi vajaaksi, kun kädet eivät vaan enää olisi kyennyt viimeiseen vetoon. Mutta onneksi ollaan kuulemma vasta päästy vauhtiin.



Vaikka kuinka  paljon purnaan välillä treeneistä  ja treenien aikana koetan parhaani mukaan lähettää virtuaaliterveisiä, niin yhtään tehtyä treeniä en kadu. Tekemättömiä kylläkin. Nautin siitä, että mut laitetaan välillä etsimään itsestäni sitä tarvittavaa vahvuutta, jolla saan vedettyä treenin läpi.

Ilman täyttä luottamusta valmentajan taitoon ja arviointikykyyn tietää mihin olen oikeasti kykenevä, miten tehdyt treenit ovat kehittäneet / vahvistaneet, niin osa treeneistä jäisi kesken tai niitä tulisi säädeltyä asteen kaksi kevyemmäksi. Luottamus on 100 prosenttinen, vaikka ennen treeniä olenkin saattanut nieleskellä miettien, että Oikeastiko? Juuri nämä treenit, joissa joutuu ns. dig deep tuovat varmuutta siitä, että kroppa pystyy oikeasti menemään reilustikin mukavuusalueen ulkopuolelle. En siis kuole vaikka osa aivoista koettaa välittää moista viestiä.

Olen todella kiitollinen, että olen saanut tehdä ja saan jatkaa yhteistyötä ei vaan huippu valmentajan, mutta myös huippu tyypin kanssa.

16.8.2018

Challenge Turku, 2018

Challenge Turku oli tämän vuoden neljäs triathlon startti, kolmas puolimatkan kisan ja kesän viimeinen. Tanskan pitkän matkan kisasta oli ehtinyt vierähtämään neljä viikkoa ennen Turun kisan starttia. Oma tavoitteeni Turkuun oli saada kisafiilis päälle heti startista ja tulla maaliin tietäen, että kaikki mitä oli annettavaa jäisi kisareitille.


Valmistautuminen
Valmistautumiseen ei olisi voinut toivoa parempia olosuhteita, mitä Suomen kesä tarjosi. Treenit sujuivat hyvin, mutta vielä kisaviikon maanantaina en saanut pyörää kulkemaan tahtomalla tavallani. Tehot ja vauhdit jäivät mataliksi, enkä tuntunut saavan siirrettyä jaloista voimaa pyörittämiseen. Juoksu tuntui hyvältä ja kisaviikolla myös uintivauhditkin alkoi tyydyttämään itseäni.

Viikolla sääennusteet vaihtelivat melkolailla ja vielä lauantai-iltana povattiin ukkosta aamusta lähtien aina iltapäivään asti. Varmuudella luvassa olisi sadetta ja vähintäänkin heikkoa tuulta.

Uinti
Kisa-aamu oli sateinen ja kävellessäni kohti vaihtoaluetta, sade vain yltyi. Jihaa!! Kaksi kisaa Suomessa, jolloin molemmilla kerroilla on kisattu viileässä ja sateissa kelissä. Sade kuitenkin hiipui täysin hyvissä ajoin ennen starttia.

Rolling-start alkoi 9:05. Olin asettunut 30 min -kyltin taakse, joten kovin pitkää ei tarvinnut verran jälkeen odotella uudestaan veteen pääsyä. Ripeästi jono eteni ja mitä ilmeisemmin ehdin asettaa vasemman jalkani maton etureunalle koettaessani päästä toiselle reunalla. Ajanotto alkoi siitä, kun astui tuolle kyseiselle matolle. Se selittäisi osittain hitaan uintiaikani.

Pää edelle Aurajokeen ja heti alusta lähtien lähdin uimaan vahvalla käsivedolla. Alussa oli pientä ruuhkaa ja pari kosketusta, mutta ei mitään yliuintia, ei lyöntejä. Erittäin sivistynyttä uintia ryhmässä. Kääntyessäni takaisin uimaan pitkää siivua, sainkin uida lähes koko matkan yksin. Pari lyhyttä hetkeä lukuun ottamatta ajatukseni oli 100%:sti uinnissa, vahvassa käsivedossa. Uinti tuntui todella hyvältä. Ennen seuraavia kääntöpoijua sain kiinni edellä menevän pienen ryhmän. Rantautuminen sujui todella jouhevasti. Tässä vaiheessa kuvittelin uintiaikani olevan hyvä, sillä uin nyt paremmin ja keskittyneemmin kuin esim Lahdessa, puhumattakaan Tanskan kisasta. Tulokset nähdessäni olin todella pettynyt uintiaikaani. Tunne ja aika eivät millään tavalla vastanneet toisiaan.



T1
Juostessani kohti T1:stä kuulin Lolan selostusta, jossa hän mainitsi jotain paljan jaloin juoksemisesta uinnin jälkeen. Tämä sain jalkoihin lisää vauhtia. Oman pussi löytyi vaivattomasti ja märkäpuvusta riisuutuminen sujui jouhevasti. Geeli suuhun ja hörppy vettä. Tavarat pussiin, kengät jalkaan, kypärä käteen ja menoksi. Eikun... tavarat pois ja energiapatukka mukaan (jolle ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa tarvetta). Voi helvattu...

Pyörä
Pyöräosuuden ensimmäinen 20 km tuntui yhdeltä pitkältä nousulta. Kääntöpaikan jälkeen myötätuuli tuli apuun. Nyt sain sen tuntuman pyöräilyyn, jota olin kaivannut koko kesän. Mitä fiilis! Nautin pyöräilystä koko sydämestäni.

Pyöräilyosuuden toisen kierroksen lopussa aloin epäilemään olenko epähuomiossa ajanut käännöspaikan ohitse.  Mielestäni ensimmäiselle kierroksella toinen kääntöpaikka tuli vastaan huomattavasti nopeammin. Epäröidessäni ohitseni meni naispyöräilijä, jonka kanssa sitten mentiinkin kolmas kierros. Kumpikaan ei halunnut jäädä toisen peesiin, joten ohittelimme toisiamme useamman seuraavien kierroksien aikana.

Kuva: aika-ajo.com

Toisella kierroksella ajoin tiellä olevana reikään menettäen yhden juomapulloistani. Huoltopisteestä nappasin vesipullon mukaani. Mitä vähemmäksi kilometrit kävivät, sen korkeammaksi keskivauhti kasvoi. Ei ollut kipuja, ei jumituksia. Niin fiiliksissä ajoin, että pari kertaa rannelaitteen ilmoitukset energian ottamisesta meni taivaan tuuliin. Ei siis auta, että rannelaite vilkuttaa ja piippaa. Eikä se, että pullossa on viivat informoimaan miten paljon energiaa pitäisi mennä alas tunnin aikana.

Siirtymäosuuden olin suunnittelut ottavani rauhallisemmin, mutta kun vauhti oli hyvä, fiilis vielä parempi, niin annoin mennä viimeisiin käännöksiin asti. Huomioiden tämän kesän aikaisempien kisojen vauhdit ja tehot, niin nyt oli tyytyväinen suoritukseeni. Tästä olisi hyvä jatkaa juoksuun.

T2
Tässä vaihdossa ei paljoa ehtinyt miettimään. Pussukka maasta, penkille istumaan pikaista pikaisempi päätös: Sauconyt vai OC:t jalkaan, lippis ja lasit päähän. Pienellä riskillä valitsit OC:t jalkaan.

Juoksu
Juoksuun päästyäni sain kuulla olevani toinen, lisäksi kuulin jotain 5 min erosta. Tiesin, että Minna on edelleäni ja saisi mennä omaa vauhtia. Jos 5 min tarkoitti takana tulevaani, niin se ei tulisi riittämään pitääään toista sijaa. Ensimmäiselle kierroksella sain pidettyä tavoitevauhtini, vaikka juoksu ensimmäisen kilsan aikana olin avian varma reisien kramppaavan ihan millä hetkellä vaan. Ensimmäisen kierroksen loppupuolella kuulin toistamiseen olevani toisena. Huikkasin Katjalle, etten halua kuulla sijoitustani. Heikkona juoksijana olen niin monesti kokenut sijoitukseni laskevan monta sijaa alaspäin juuri juoksuosuudella, etten halunnut tietää sijoitustani. Pahoitteluni kiukuttelusta! Vikalla kierroksella olisin hyvin todennäköisesti reagoinut eri tavalla tietoon.

Toinen kierros alkoi pikaisella vessakäynnillä ja hetkeä myöhemmin voimakkaani pistoksena palleassa. Koitin jatkaa juoksemista, mutta pinaava pistos pakotti kävelemään ja nostamaan kädet ylös. Uusi yritys päästä juoksemaan. Kävely-juoksu -yhdistelmää kesti varmaankin pari kilsan verran. Näiden parin kilometrin aikana Sonja meni ohitseni pyytäen lähtemään hänen matkaansa. En vaan kyennyt. Oli pakko saada pistäminen rauhoittumaan. Mietin jo, että tässäkö tämä kisa oli. En olisi valmis kävelemään tätä kisaa.

Toisen kierroksen lopussa havahduin siihen, etten ollut ottanut energiaa suunnitelman mukaisesti. Toinen ja kolmas kierros olivat ehdottomasti tuskallisimmat kierrokset vaikka vauhti oli perusjuoksulenkin tasolla.

Neljännen kierroksen alkuun mennessä energiataso tai vähintään adrenaalitaso oli noussut. Kun sillan kohdalla näin uudestaan Sonjan tajusin saaneeni häntä kiinni.

Ennen viimeistä huoltopistettä kuulin Teemun huutavan useamman kerran nimeäni takanani. Lentävällä askeleella hän sitten suhahti ohitseni. Teemun hurjat kannustukset ja etenkin hänen kevyt askelluksensa saivat hymyn kasvoilleni. 

Viimeinen suora. Se pisin. Enää kaksi kilsaa. Kunhan vaan saan näkyviin expoalueen. Katjan kannustus nimellä antoi lisää buustia. Sonjan selkä läheni. Hänen askeleensa oli niin rennon ja helpon näköistä. Vastoin kun omani, joka tuntui painavan tonnin. Saavutin hänet. Hetken mietin, että jos Sonja pystyy ottamaan loppukirin, niin näillä jaloilla en pystyisi vastamaan siihen. Siitäkin huolimatta ohitin hänet hyvissä ajoin ennen maalia. Tässä vaiheess kisaa minulla ei siis ollut mitään käsitystä omasta eikä Sonjan sijoituksesta. Sonjan tsemppihuudot tuntuivat erityisen hyviltä. Hän taisi nähdä miten raskas askeleeni oli.


Tällä kertaa en tullut maaliin tyytyväisenä. Olin niin äärimmäisen pettynyt juoksuuni ja harmitus oli yllättävän voimakas. Olihan Tanskassa, pidemmällä kisamatkalla, juoksu tuntunut niin paljon helpolta keskivauhdin ollessa lähes sama kuin nyt.

Maalialueella näin Teemun, joka hymyili kuin naantalin aurinko. Hänellä oli ollut erinomainen kisa. Mahtavaa nähdä, että vaikean kevään jälkeen kaveri onnistuu täydellisesti vuoden pääkisassa.

Istuessani maalialueella koettaen saada jotain nestettä ja energiaa alas sekä antaa hengityksen tasaantua ennen suihkuun menoa Lola kuulutti nimeni ja kysyi olisiko Päivi vielä maalialueella. Hämmästyneenä nostin käden ylös merkiksi paikalla olostani. Samassa hän jo kuulutti minun tulleeni toiseksi omassa ikäsarjassani ja halusi saada vaihtaa muutaman sanan kanssani. Vaikka juoksun alussa olinkin saanut infoa sijoituksestani, niin olin 100% varma, että sijoitukseni oli laskenut juoksuosuuden aikana. Niinpä olin yhtäaikaa sekä yllättänyt että epäileväinen sijoituksestani, koska kyseessä oli rolling start -kisa ja olin vasta hetki sitten tullut maaliin. Takaanta voisi tulla vielä joku, jolla olisi nopeampi kokonaisaika. Pidin toista sijaa epävarmana aina palkintojen jakoon asti.

Ennen kisan päättymistä taivas päätti revetä. Todennäköisesti viimeiset kisaajat joutuivat juosksemaan osaksi tulvilla teillä. Ainakin ruokailuteltan edessä tulvi samoin maalialueella.   Sade tyhjensi myös maalialuueen täydellisesti kannustajista ja palkintojenjako siirrettiin autotalliin.

Vaikka en oikein osannut olla tyytyväinen päivän suorituksestani, niin olihan se mahtavaa päästä podiumille ja vielä Minnan viereen.


Paikka Challenge Familyn Championship -kisaan olisi nyt kolmannen kerran takataskussa.




 

18.7.2018

ITU Long Distance, FYN 2018


Marraskuussa 2017 tein erittäin nopealla aikataululla päätöksen vaihtaa osallistumiseni Tarton perusmatkan kisasta Tanskan pitkän matkan kisaan. Päätöksen tekoa varten halusin saada valmentajan näkemyksen osallistumisen järkevyydestä pitkällä matkalle, jonka jälkeen saada liitolta tieto mahdollisuudesta muuttaa kisamatka sekä vielä miehen mielipide matkasuunnitelman muuttamiseen. Ensimmäisestä keskustelun alusta lopullisen päätöksen tekemiseen kului aikaa oli 3 tuntia ja 7 minuuttia.

Viikot ennen kisaan lähtöä
Lahden puolimatkan toimi viimeistelevänä treeninä ennen Tanskassa käytävää kisaa. Lahden kisan jälkeen juoksu alkoi pelottamaan yhä enemmän. Juoksu oli tuntunut tosi hyvältä 10 km asti, jonka jälkeen juoksijanpolvi alkoi oireilemaan, sykkeet nousivat ja 17 km jälkeen alkoi matkan eteneminen olemaan taistelua kunnes 18 km kohdalla oli jo pakko ottaa kävelyaskelia. Kisan jälkeisenä päivänä juoksuaskelia ei voinut ottaa juuri ollenkaan ilman kipua. Tasan kahden viikon päästä pitäisi pystyä juoksemaan 30 km, joka olisi ilman jalkaongelmiakin mulle jo todella pitkä juoksu.

Myöskään pyörä ei ollut kulkenut normaaliin tapaan. Tähän syynä lienee pari muuttunut asiaa. Ensimmäisenä uusi pyörä, jonka sain tammikuussa. Toki olen tuon pyörän päällä viettänyt paljon aikaa niin sisällä trainerin päällä kuin ulkona maantiellä. Kesäkuussa asentoa on muutettua kahteen eri otteeseen. Samorin kisan jälkeen vaihdettiin stemmi ja Lahden kisan jälkeen satulan paikkaa ja korkeutta on muutettu. Olen erittäin tietoinen, että tämän kaltaiset muutokset tulisi tehdä kisakauden ulkopuolella ja uudessa ajoasenossa tulisi päästä  harjoittelemaan paljon, erittäin paljon, välttyäkseen selkäkivuista ja saaden haluamansa hyödyn. Koetan ajatella positiivisesti. Kun muutokset tehdään nyt eikä vasta syksyllä, niin kisat toimivat hyvin testinä ja saa hyvää dataa talven treeneihin ja toivottavasti ensi kesänä pyörä liikkuu siihen vauhtiin, johon kunto antaa myöden. Harrastus tämä vaan on enkä ole asettanut lopettamispäivää triathlonin harrastukselle.

Lahden puolimatkan kisan jälkeinen viikko meni palauttavien treenien merkeissä ja tasan viikko kisasta pidettiin yhteistreeni Kuusijärvellä valmentajan ohjaamana. Lyhyttä pätkää, mutta ihan mukavilla vauhdeilla vedettiin. Oli kyllä erinomainen treeni ja pakko myöntää, että valmentajan läsnäolo tuo oman lisämausteensa treeniin. Olisi kyllä mahtavaa, jos tällaisiin treeneihin olisi useamman mahdollisuus. Sunnuntain oli pitkä pk-treeni. Siinä ne varsinaiset treenit olivat ennen kisaviikkoa. Kisaviikolla ehdin tekemään yhden uintitreenin ja yhden lyhyen herkistelytreenin ennen reissuun lähtöä. Polvi näytti olevan täysin rauhoittunut.

Kisaviikolla oli vielä pari päivää töitä. Tuskin kenellekään on yllätys, että kaksi viimeistä työpäivää ennen lomaa on vuoden kiireisimmät päivät. "Maailma kun vaan pitää saada valmiiksi ennen lomille lähtöä".

Reissuun




Keskiviikkoiltana auton nokka kohti Turkua ja Siljalle lahden yli Tukholmaa, josta torstaiaamuna jatkoimme kohti Malmötä, Köpistä ja määränpäätä Odensea. Koetimme pitää taukoja säännöllisin väliajoin. Osan automatkasta nukuin ja osan ajasta vietin tekemällä valmennusohjelmia omalla porukalleni. Valmennus on muuten erittäin koukuttavaa.

Perille saavuttiin ennen klo 20, joten kisapussukoiden hakeminen jäi perjantaihin. Package pick-up sulkeutui klo 16. Niinpä suuntasimme kohti meille suositeltua ravintolaa. 




Suunnistimme takaisin hotelille King's cardenin kautta, jossa juuri oli meneillään ulkoilmakonsertti. Ennen hotellin siirtymistä jäimme hetkeksi nauttimaan ilta-auringosta ja hyvästä musiikista.



Kisaa edeltävä päivä

Olin varautunut hektiseen iltapäivään, mutta en kuitenkaan ihan niin hektiseen kuin mitä päivästä tuli. Aamu alkoi rauhallisesti ilman kiirettä aamupalalla ja lyhyellä 30 min pyörälenkillä, josta muodostui hiukan pidempi käännyttyäni yhdestä risteyksestä väärin. Suunta oli oikea, mutta pari katua sivummalla kuin olisi pitänyt olla. Kysyvä ei tieltä eksy ja sainkin hyvät neuvot. Onneksi hotellimme sijaitsi juna- ja bussiaseman kyljessä ja erittäin lähellä King's gardenia, joten oli helppo kysyä neuvoa.

Toki tiedän Tanskan olevan pyöräilymaa, mutta olihan se silti hämmentävää, kun autoilijat oikeasti antoivat tilaa. Heillä ei ollut kiire, ehtivät hyvin odottamaan turvallista ohituskohtaa. Liikenneympyröissä on pyöräilijöille oma merkitty väylä. Silti katselin ympärilleni samalla tavalla kuin Suomessa ja varauduin pysähtymään nähdessäni /kuullessani auton lähestyvän.


Kisaa edeltävän päivän aikataulu oli tehty todella tiukaksi. Jatkossa kannattaa huomioida, että ne kisapussukat on hyvä ehtiä hakemaan päivää aikaisemmin, jotta ne ovat valmiiksi pakatut tai pakattavissa kisaa edeltävänä päivänä.

Klo 12:00 -16:00 package pick-up
Klo 12:00 -13:00 briefing (1.)
klo 12:30 -16:30 bike check + package drop
klo 13:00 - 15:00 swim course training
klo 14:00 - 15:00 briefing (2.)

Onneksi kaikki olivat melko lähellä, myös meidän hotelli. Muuten ei olisi ehtinyt tekemään kaikkea mitä olin halunnut.

Klo 12 kisa-infoon ja sieltä ulos klo 13, jonka jälkeen King's gardenin läpi kävellessämme kohti hotellia hoidin samalla pussukoiden haun ja niiden merkkaamisen. Hotelliin saavuttua aloin heti pakkaamaan T1ja T2 -pussukoita, jotka molemmat piti jättää jo perjantaina. Kisainfossa oli kuitenkin mainittu, että kypärän voi tuoda aamulla ja energioiden tuomista suositellaan vasta aamulla. Heitin kuitenkin molempiin pussukoihin yhdet geelit. Vaikka kaikki kisatavarat olivat pakattuna omaan reppuunsa, niin yllättävän kauan tässäkin hommassa vaan saa aikaa kulumaan.

Pussukat reppuun, pyörä ja kypärä mukaan. Onnekseni samasta hotellista oli muutama japanilainen lähdössä kohti rantaa ja T1:stä, joten sain seurattua heitä oikeaan paikkaan. Ranta ja T1 sijaitsivat reilun kilsan päästä meidän hotellilta ja meillä toki oli kartta kyseisestä paikasta. Mutta miten sinne päästään ja miten ranta sijoittuu esim King's Gardeniin ei ollut itselleni täysin selvää. Siispä japanilaisten peesissä kohti rantaa.

Rannalle päästyäni edessäni oli valtava massa kisaajia jonottamassa pyörän katsastukseen. Tässä vaiheessa klo taisi olla jo reilusti yli kahden. Harvoin iästä on hyötyä, mutta nyt oli. Hetken seistyäni jonossa minut ohjattiin toiseen jonoon. Naiset 45+ -jonoon Yes, vain kaksi edellä. Saattaisin ehti jopa uimaan. Katsastuksessa todellakin tarkistettiin pyörän jarrut, kypärän lukitus sekä kypärän kunto. Samoin tarkistettiin, että oikeat pussukat ovat mukana.

Pyörä omalle paikalla, punainen pussukka maahan omaan karsinaan ja järjestäjille sininen pussukka, jonka he huolehtivat T2:lle.

Pari kertaa harjoittelin miten löydän pyöräni uinnin jälkeen. Koska usein T2 on samassa paikassa T1:n kanssa, niin automaattisesti aloin miettimään myös sisääntuloa :).



Kello kävi ja halusin päästä vielä edes pulahtamaan veteen. Sain kulutettua aikaa etsiessäni tietä vaihtoalueelta uinnin starttipaikalle. Päästyäni oikealle paikalle, näin porukan vielä vetävän märkkäreitä päälle. Ehtisin ja aloin kaivamaan märkkäriä esille. Onneksi paikalla oli kuuluva ääninen naishenkilö ohjaamassa kisaajia. Kun hän kuulutti, että te kolme vielä saatte mennä veteen, niin jätin märkäpuvun laittamatta päälle. Onneksi olin laittanut päälleni oman kisapuvun, jolla voi uida. Nappasin uimalakin ja -lasit mukaan ja juoksin uinnin starttiin. Olin niiden "kolmen" joukossa, jotka vielä saivat mennä veteen. En yhtään tiennyt veden lämpöä, mutta sinne vaan hyppäsin pää edellä.

Vesi oli lämmintä. Siis oikeasti lämmintä. Uskallan jopa väittää sen olleen lämpöisempää kuin uimahallin veden. Ihan linnunmaitoa. En tiennyt saanko uida harjoitusradan läpi vai ohjataanko minut   poistumaan vedestä aikaisemmin. Lähdin kiertämään rataa rauhallisesti. Uinti tuntui hyvältä, suolainen vesi ei.

Klo 15:20 kaikki oli hoidettu ja takaisin takaisin hotellille. Aikataulullisista syistä lähetin mieheni  varamaan pöydän ja tilaamaan ruoat samasta ravintolasta, jossa olimme olleet edellisenä iltana. Itse menin hotelliin suihkuun ja vaihtamaan toiset vaatteet päälle.

Ruuan jälkeen kahvihammasta kolotti siihen malliin, että kahvia oli parempi saada. Ensimmäinen kahvilakyltti ja sitä kohden. Iloksemme saimme huomata kahvilan olevan täydellinen rentoutumispaikka hillitsemään päällä olevaa kisajännistystä. Kahvilalla oli oma sisäpiha, jossa oli aivan oma erityinen rauhallinen tunnelma.




Ennen nukkumaan menoa tatuoinnit paikoilleen ja aamun/päivän vaatteet penkille.





Kisa-aamu

Herätys klo 4:30, lähes unessa vaatteet päälle ja aamupalalle. Nämä aikaiset kisa-aamut eivät ole sitten ollenkaan mun juttu. Aamupala ei oikein maistunut. Jännitys oli jo käsin kosketeltavaa.


Kävellen muiden kisaajien kanssa rannalle mukana special bag juoksuosuudelle, märkkäri ja kypärä. Rannalle tultaessa oli jälleen melkoiset jonot. Nyt tarkistettiin kisapuvut ja annettiin chipit. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin chipit jaetaan vasta kisa-aamuna.

Yllätyksekseni punaiseen pussukaan (T1) ei saanut enää viedä mitään. Sinänsä tuo ei haittanut, sillä sain jätettyä kypärän ja patukat pyörän päälle. Samoin kisanumerolapun. Varmaankin vanhasta tottumuksesta en ollut laittanut tuota siniseen (T2) pussukaan, vaan olin ajatellut lisäävän sen aamulla punaiseen. Kaikki siis ok.

Takarengas oli hiukan pehmeä, mutta vaikka paikalla oli entinen pyörämekaanikko, niin emme saaneet lisättyä ilmaan tuohon. Eikä sinne mennyt myöskään vaahto. Tuskan hikipisaroita alkoi valumaan. Aika kului eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin laittaa sormet ristiin ja toivoa parasta, että takarengas ei vuoda, vaan kestää koko matkan - 121 km.


Oma startti oli 7:35, lähtökarsinassa tuli olla 15 min aikaisemmin. Kuivaverra jäi tekemättä.  Märkkäri päällä kuitenkin käsien pyörittelyä ja rangan avaamista sen minkä siinä pystyi. En tiedä kuluiko aika vaan hitaasti vai oliko startit myöhässä, mutta pitkältä se odottavan aika tuntui. Olin jo valinnut rannelaitteesta oikein lajin enkä tekisi samaa virhettä uudestaan kuin mitä tein Lahdessa. En siis tarkistanut kelloa. Alkoi tulla jo kylmäkin.

Vihdoin päästiin veteen ja siirtymään starttiviivalle.


Starttiviivalle siirtymisen aikana tein muutaman lyhyen spurtin ja asetuin aivan vasemman reunan toiseen riviin välttäen joutumista samanlaiseen sumppuun kuin Samorinissa.

Uinti 3 km

Torven soitosta lähtö. Lähdin rauhallisesti liikkeelle ja sainkin heti alkuun oikein hyvän oman uintilinjan, joka piti sen aikaa kun saavutin edellisen ryhmän hitaammat uimarit. Samaan aikaan edessäni meni toinen pinkkilakkinen, jonka peesissä pääsin uimaan ensimmäisen isomman ryhmän läpi. Hän kuitenkin uin hiukan hitaammin kuin mitä itse halusin, joten seuraavaa pinkkilakkia jahtaamaan. Nyt löytyi hyvä vauhtinen kaveriksi. Hänen potkut olivat sen verran voimakkaat, että siirryin hänen sivuun uimaan. Tuossa menin hyvän matkaa. Siihen asti kunnes hän suunnisti hiukan harhaan.

Jälleen edessä oli melkoinen määrä uimareita, nyt keltalakkisten lisäksi myös sinilakkisia miehiä. Vauhti ei ollut ihan omaa vauhtiani ja melko usein sain etsiä omaa uintilinjaa. Ja sitten se löytyi. Siinä  uin - läps, läps.... uinti on kivaa. kröhöm!! Miksei edessä näy ketään vaikka punainen kääntöpoiju on suoraan edessäpäin. Pieni ympärillä katsominen. Olin suunnistanut väärälle punaiselle poijulle! Sille toiselle, en ensimmäiselle. Ei kun käännös vasempaa ja vauhdilla kohti ensimmäistä punaista poijua. 

Puolessa välissä oli ns Australian exit. Ylös vedestä rappusia pitkin, pari askelta ja hyppy takaisin veteen. Näitä olisi kyllä hyvä harjoitella enemmänkin. Onneksi edellisenä lauantaina oltiin tehty vastaavaa harjoitusta.

Toinen puolikas meni sitten jo sitä vauhtia kuin edellisenkin olisi odottanut menevän. Tällä toisella puoliskolla nopeimmat valkolakkiset aquabike -kisaajat tulivat ohitse. Käytin hyväkseni heidän nopeutta ja taitoa mennä isompien massojen lävitse uimalla heidän peesissä. Rantauduin rappusille samalle taktiikalla antaen valkolakkisen kisaajan avata tien.

Ja aikaa meni?? Märkäpuvun sai riisua vasta teltassa.
Meduusat

Näistä merenelävistä olen kuullut muiden puhuvan, mutta itse en ole niihin aikaisemmin törmännyt. Edellisen päivän verran päätyttyä muutama amerikkalainen kisaaja osoitti veteen: jellyfish!! Juu... meduusa se on ja iso. Kisassa sitten sainkin ilmeisesti tehdä tuttavuutta meduusojen kanssa. Aika ajoin tunsin hyytelömäistä olemusta kämmenessä / sormissani. Yllättäen en reagoinut tuntemuksiin millään tavalla. Onneksi nämä meduusat eivät olleet vaarallisia eivät innostuneet pistämään.

T1

Koska illalla eikä aamulla päässyt T1:lle, niin oman pussukan löytyminen ei ollut ihan yhtä näppärää, kuin mitä olisin halunnut. Vaihto meni ihan hyvin siihen asti kunnes menin käymään vessassa. En nimittäin meinannut saada vessan oven lukkoa auki. Ehti pieni paniikin poikanen syntymään.

Pyörä löytyi hyvin. Kypärä päähän ja energiat matkaa. Kisanumero vyötäisille. Tietenkin numerolappu repeytyi toisen reijän kohdalta. Aikaa kului, mutta en antanut asian häiritä.




Pyörä 121,2 km

Perjantaina oltiin vielä vaihdettu viestejä valmentajan kanssa. Ohjeeksi olin saanut ottaa pyöräilyn ensimmäisen kierroksen kevyemmin ja nostaa vähän, jos tuntuu kulkevan. Näillä ohjeilla siis lähdin matkaan. 36 km meni just näin. Sykkeet olivat ok, tehot pysyivät juuri siinä missä halusin. Meno tuntui hyvältä. Enää jäljellä olisi 85 km.

Mun selkä ei ole oireillut kertaakaan, ei ole antanut minkäänlaisia viitteitä mistään ongelmasta. Mutta toki nyt - kisassa oli selän vuoro. Alaselkään iski sellainen kipu, että 6 km myöhemmin oli vaan pysähdyttävä kaivamaan särkylääkettä. Koska aamulla en ollut saanut lisätä mitään punaiseen pussukkaan olin laittanut nämä satulan takana olevaan juomapulloon, jossa mulla on "shit happens -kit". Normaalisti en särkylääkkeitä käytä, en kisoissa, en treeneissä enkä juuri muutenkaan. Mutta olin ottanut niitä mukaani. Onneksi. Ilman särkylääkettä en ole varma olisinki pystynyt viemään pyöräilyosuutta läpi. Aina kun koetin nostaa tehoja selässä vihlasi.


Ei auttanut kuin tulla sillä teholla, johon selkä antoi periksi. Seuraavan 85 kilometrille oli mahtunut yksi n 17 km pätkä, jolloin pystyin nostamaan tehot takaisin tavoitetehoihin, mutta muuten tuo loppumatkan tulin 10 wattia alhaisimmilla tehoilla, kun mitä olisi pitänyt tulla. Koetin pitää mielen positiivisena.

Pyörän selästä noustua kipu oli sitä luokkaa, etten tiennyt pystynkö jatkamaan vai en. Vaihdossa en pitänyt kiirettä. Istuminen sattui, kenkien laittaminen jalkaan sattui. Venyttelin selkää ja lähdin rauhassa kävelemään parkkihallin ramppia ylös.


Juoksu 30,7 km

Juoksu jännitti kaikista eniten. Elämäni aikana olen juossut yhden 30 km lenkin kesällä 2014. Kalmarissa 2014 täyden matkan kisan juoksuosuutta ei voi millään mittakaavalla sanoa juoksuksi. Se oli jalkojen liikuttamista toisen eteen - suuremmaksi osaksi kävelyä. Juoksutreenienkin pituudetkin ovat olleet maksimissaan 2 h, joka ei todellakaan riitä mulle 30 km lenkkiin. Tänä kesänä ei ole kuin muutama 100 min lenkki heitetty + kaksi puolimatkan kisaa. Valmistautuminen 30 km juoksuosuuteen oli siis mitätön. Mutta jos valmentaja uskoo mun selviytyvän 30 km juoksusta, niin eipä siinä muuta voi kun selviytyä.

Valmentajan viimeinen ohje oli juosta eka kierros rauhassa, seuraavat kaksi tasaisesti ja neljäs menee omalla painolla, jos ei ole ylimääräisiä kipuja. Jalat väsyy joka tapauksessa, joten ei kannata hirveästi alussa himmailla.

Alkuun jokainen askel tuntui ilkeältä alaselässä, mutta muuten jalat olivat vetreät. Pyöräilyosuus oli ollut sen verran kevyt, ettei juoksujalat olleet rasittuneet. Tullessani ylös ramppia näin mieheni, jolla huikkasin selän olevan ihan paskana.

Ajatukseni siirtyivät n 7.5 km kohdalla olevaan special bag:n, josta saisin otettua lisää särkylääkettä. 3 km takana. Selkä alkoi vetreytyä. Enää 4.5 km tätä kierrosta ja sitten yksi kierros takana.


Huoltopisteitä oli n 1.5 km välein, joten energiaa ja vettä olisi saataville koko ajan. Itselläni oli kädessä yksi oma geeli, jonka nautin puolessa välissä ensimmäistä kierrosta ja yhdellä pisteellä cokista. Ensimmäisen kierroksen lopussa oli tuo special bag-piste. Pussukat olivat maassa numerojärjestyksessä. Hiukan meni kuitenkin aikaa etsiessäni omaani. Noukkiessani pussia selkä muistutti vihlovalla kivulla olemassa olostaan. Napsasin mukaani pienen pussin, jossa mulla oli pari särkylääkettä ja suolatablettia. Tuon lisäksi kaksi geeliä. Taktiikkani oli napata pussukasta kaksi geeliä per kierros.

n. 11 km kohdalla otin vessatauon. Tällä kertaa en jäänyt jumiin, mutta jotenkin ne vessojen lukot toimi oudosti.

Kolmas lenksu ranteeseen osoittamaan kolmannen kierroksen aloittamista. 15 km takana, 15 km edessä ja olin pystynyt pitämään koko ajan samaa keskivauhtia yllä. Kaksi ensimmäistä kierrosta oli mennyt tasaisesti. Kolmaskin pitäisi mennä vai olinko mahdollisesti sitten kuitenkin lähtenyt itselleni liian kovalla vauhdilla? Edelleenkin juoksu tuntui liian hyvältä. Kannustusa tuli muilta kisaajilta ja  katsojien kannustuksesta muutamissa kohdissa antoivat lisää puhtia.

Edessäni juoksi nuori kenialainen mies. Ihastelin hänen kevyttä askeltaan ja rentoa menoa. Tuollaisen juoksutekniikan haluan oppia. Siinä mentiin hetki peräkanaa. Majakka ja perävaunu. Varsinainen näky.  Seuraavalla huoltopisteellä otin geelin ja vettä. Jäin jälkeen erittäin hyvästä peesistä. Joka kerta kun huomasin jännittävän tai yrittävän liikaa otin verkkokalvolle kuvan tuosta rennosta juoksutyylistä. Helpotti kovasti omaa etenemistä.

Neljäs lenksu ranteeseen ja viimeinen kierros alkoi. Reitillä oli väkeä jo huomattavasti vähemmän, mutta siitäkin huolimatta tuntui hyvältä saada selkiä kiinni. Mulle niin kovin ylellistä herkkua päästä ohittamaan ketään juoksuosuudella. Juoksun keskivauhti pysyi edelleen vakiona. Aivan kuin mulla olisi ollut autopilotti päällä. Yllättäen edessäni oli mun hyvä peesi. Kun hän jäi seuraavalle huoltopisteelle ottamaan juotavaa teki mun mieli huutaa:"ei, ei! Ei nyt!" Tämän jälkeen en enää häntä nähnytkään.

Jossain 27 km kohdilla alkoi reisissä tuntumaan siltä, että juoksu voisi olla tässä, samoin korvien väli alkoi olemaan aika kypsä juoksemiseen. Lähellä oli etten ottanut kävelyaskelia, mutta syke oli normitasolla, joten nyt kyse oli puhtaasti korvien välistä. En siis pistänyt kävelyksi tuossa kohtaa. Viimeisen nousun kävelin. Osittain ehkä korvien väli antoi periksi, mutta pelkäsin myös reisin kramppaavan ihan milloin vain.

Viimeinen käännös. Enää ei tarvinnut kääntyä uudelle kierrokselle, vaan sain juosta suoraa pätkää maaliviivan yli. Pääsen juoksemaan sinistä mattoa pitkin! Olin yhtä hymyä.



2011 samainen matka Tampereella oli päättynyt keskeytykseen voimakkaan turvotuksen vuoksi. Nyt maaliin tultaessa ainoa ajatus oli I DID IT!  Aika oli mitä oli, mutta kokonaissuoritus oli tasainen. Suomalaisista heikoimmalle ajalla maalissa, mutta omassa ikäsarjassani 19. Uinnin jälkeen olin ollut 8. sijalla ja pyörässä sitten tipuin sen 10 pykälää alaspäin ja juoksussa yhden. 

Valmentajalle iso kiitos uskon valamisesta kykyyni suoriutua silloin kun oma luottamus on koetuksella. Ei siihen mitään suuria sanoja tarvita. Riittää kun sanat tulevat valmentajan puolelta varmuudella, jolloin uskon itsekin kykeneväni. Lisäksi ne sanat jylläävät päässä kisan aikana.

3.7.2018

Ironman 70.3 Lahti - "We made history"

Lauantaina Suomessa tehtiin triathlonhistoriaa, kun saatiin kisata Ironmanin puolimatkan kisa ensimmäistä kertaa Suomessa. Itse sain tämän osallistumisen vuosi sitten 50-vuotislahjaksi muutamilta ystäviltäni. Iso kiitos heille! Vuosi sitten lahja oli mieletön yllätys. Itse kisassa Suomen yllä oleva säänhaltija vuorostaan piti jännityksessä meitä kisaajia, kisajärjestäjiä sekä katsoja. Perjantaina tuuli ja sade painoi lämpötilan todella matalaksi. Lauantaiaamuna tuuli oli edelleen kova, mutta yllättäen iltapäivällä ennen starttia tuuli laantui. Muutama kovempi tuulenpuuskan vesisateen kera vielä heitettiin meidän päälle. Mutta itse kisaa edeltäviin päiviin ja itse kisaan

Päivät ennen itse kisaa

Työt ennen harrastuksia, joten viikolla kävin työmatkalla Saksassa. Keskiviikkona ennen puoltapäivää suuntasin lentokentälle. Helsingistä Frankfurtiin, josta matka jatkui parin tunnin junamatkalla kohti asiakkaan luokse. Junaa meidän piti vaihtaa kerran. Ensimmäinen pätkä kesti n 30 min seisten täydessä junassa. Seuraavassa junassa saatiin istumapaikat. Perille päästiin illalla. Hotelliin kirjautumisen jälkeen etsimme ruokapaikan. Hotellin oma ravintola oli laitettu kiinni toistaiseksi. Lyhyen kävelyn jälkeen löysimme miellyttävän ulkoilmaravintolan. Saksa oli juuri hävinnyt jalkapallo-ottelun, joten ravintolasta löytyi hyvin tilaa.


Torstain työpäivän jälkeen suuntasin juna-asemalle. Paluumatka samalla kaavalla lähes täpötäydessä ja täydessä (lue kuin sillit purkissa) junissa. Jälleen lyhyempi junamatka seisten oven vieressä.

Tämän vuoden aikana tämä oli neljäs reissu Frankfurtiin. Ensimmäisellä kerralla palatessamme takaisin Suomeen poliisit sulkivat turvatarkastuksen. Tällä kertaa poliisit olivat pysäyttäneet autoliikenteen terminaalin edessä. Lisäksi terminaalin sisällä osa tiloista oli suljettu. En tiedä kuinka pitkään alueet olivat suljettuna, mutta minun onneksi tilanne päättyi päästyäni terminaaliin ja pääsin jatkamaan matkaani.



Lento sujui hyvin. Lentokentällä pieni kommellus parkkipaikkalipun kanssa, mutta parkkimaksun sain suoritettua ja autoni pois parkkipaikalta. Kotona olin klo 2 aamuna. Yöunet jäivät lyhyeksi. 

Kisaa edeltävä päivä
Kaikki kisatavarat pakkaamatta ja pari työasiaa tekemättä. Sääennusteet eivät auttaneet yhtään miettiessä mitä pakata mukaan. Koetin nopeasti ottaa vaatetta mukaan varautuen kovaan tuleen ja sateeseen kuin myös lämpöisempään kesäkeliin. Ohjelman mukaista kevyttä treeniä en ehtinyt tekemään ennen lähtöä. 

Suunnistin suoraan Sibeliustalolle hoitamaan rekisteröinnin, osallistumaan pasta partyyn ja kisainfoon. Ehdin jopa tavata valmentajan ja saamaan viime hetken ohjeet itse kisaan. 

Lopulta meille jäi sen verran aikaa, että päätimme uhmata kovaa tuulta ja kylmää tekemällä lyhyen uintiverran. llma oli kylmä ja kävellessämme rannalle märkärit päällä hytisten kylmästä en ollut ollenkaan varma pystynkö menemään järveen ollenkaan.



Jos kerran märkkärit päällä ollaan kävelty Sibeliustalolta uinnin starttipaikalle, niin kyllähän me nyt veteen mennään. Edes kastautumaan. Vesi olinkin ilmaa lämpöisempi, ainostaan aallot tekivät verrasta hiukan haastavaa. Mutta kivaa oli!



Ennen kisastarttia
Kisapäivän aamuun heräsin virkeänä. Aamutoimissa, kisapussukoiden valmiiksi laittamisessa ja pullojen täyttämisessä vierähti aamupäivä. Ennen siirtymistä kisapaikalle kävimme syömässä helposti sulavan lounaan. Hiukan jännitti miten itse kisassa vatsa reagoisi syötyyn lounaaseen. Tämä oli ensimmäinen ns iltakisa. Startti oli vasta klo 16:10. 

Ja jälleen kello tuntui juoksevan. Autot piti jättää melko pitkälle kisapaikasta. Kaikki tavarat yhteen reppuun, kypärä päähän ja pyörällä vierassatamaan. Valitsimme varmaankin sen lyhyemmän reitin, mutta joka oli suuremmaksi osaksi hiekkatietä. Ei auttanut muu kuin taluttaa pyörä vaihtoalueelle. 

Pyörä, kypärä ja pussukat piti viedä ns katsastuksen lävitse. Tuossa tarkistettiin, että oikeat pussukat ovat mukana, numerolappu löytyy, kypärä menee kiinni ja pyörän jarrut toimivat. 


Kun pyörä oli saatu omalle paikalle, sai viedät pyörä- ja juoksupussukat omaan narikkaan rannan puoleiselle vaihtoalueelle. Kolmesti taisin tarkistaa pussukoiden sisällön ennen kuin uskaltauduin poistumaan alueelta.


Onneksi meillä jäi vielä aikaa tehdä lyhyt juoksuverra ennen märkäpuvun pukemista päälle. Mielestäni meillä piti olla ihan hyvin aikaa. Mutta yllättäen se kello näytti jo 15:30, kun aloin vetämään märkkäriä päälle. Ennen siirtymistä lähtöpaikalle, jonne oli myös matkaa, piti vaihtovaatteet jättää street wear -pussiin Sibeliustalon narikkaan. Narikka alkoi täyttymään valkoisista pussukoista ja jonot vain kasvoivat. Onneksi jonot myös hupenivat hyvää vauhtia.

UINTI
Kuva: Iroman 70.3 Lahti

Matkalla starttialueelle näin porukkaa verraamassa satama-alueella. Ei siinä tarvinnut sen enempää pähkäillä. Veteen tekemään lyhyt uintiverra. Onneksi kävin vedessä! Vesi oli nimittäin selkeästi kylmempää kuin mitä se oli ollut edellisenä iltana. Tein muutaman kovan vedon ennen kuin nousin ylös vedesä. 

Starttialueen ja Sibelustalon välille oli aidattu väylä, johon me kisaajat järjestäydyimme jonoon siihen kohtaa mikä oli oma tavoiteaika uinnissa. Sen verran jonoa oli aitauksen sisällä, että päätin kulkea aitauksen ulkopuolella eteenpäin kohti 30 min kylttiä. Siinä kohtaa kun päätin mennä jonoon aloin miettiä miten sinne pääsekään näin sivusta. Onneksi juuri siinä kohtaan joku aukaisi aitaan sen verran, että siitä pääsi pujahtamaan sisään. Lyhyelle ihmiselle aidan ylittämisestä rikkomatta märkäpukua olisi ollut melkoinen alkuverra.

Hetken pohdin menisinkö vieläkin eteenpäin vai jäisinkö tuohon kohtaan. Siirryn eteenpäin sen verran, että näin seurakavereita. Siinä olisi hyvä kohta, koska tiesin heidän uintivauhdit. Yhden kaverin vauhti osuu aika hyvin yksiin mun kisavauhdin kanssa. Samassa kohtaa näin valmentajan, joka huikkasi Aleksin peesin olevan hyvä. No, mähän en ihan heti osannut yhdistää kehen Aleksiin hän viittasi, joten kysyin Aleksin tavoiteaikaa. Totesin kuitenkin haluavani uivan seurakaverin peesissä. Tosin tiesinhän minä, että kadotan hänen varpaat siinä vaiheessa kun pääsemme veteen. Sain vielä ohjeen muistaa uinnissa pitää pitkää vetoa.

Rolling-start ja kuusi uimari veteen joka 5 sekuntti toimi loistavasti. Uinti oli ihan toisenlaista nyt kuin kesäkuun alussa Samorinissa. Ei ollut alkutaistelua ja pääsin heti omaan uintirytmiin ja vauhtiin. Suuntasin suoraan kauemmaiselle poijulle. Sen verran kuitenkin oli porukkaa edessä, että ensimmäiselle käännökselle tultua huomasin olevan melko kaukana poijusta. Poijua oli kiertämässä melkoinen määrä porukkaa. Sivusta pääsin hyvin poijun ja porukan ohitse. Seuraavassa käännöksessä pohdin miksi ihmeessä jälleen kerran startissa jättäydyin liian kauaksi. Ohitettavaa oli. Joka kerta löytäessäni hyvän peesin vauhti olikin liian hidas. 

Pitkällä suoralla en nähnyt poijua, joten luotin kauempana näkyvän porukan suunnistustaitoihin. Yllättäen edessä näkyi poiju, jota olin kovaa vauhtia uimassa väärältä puolelta. Onneksi kuitenkin oli sen verran matkaa, että sain korjattua uintilinjaani ajoissa. Loppumatka meni muuten hyvin, mutta pari kertaa pysähdyin varmistamaan, ettei poijua ole missään vaan voin suunnistaa kohti rantaa. Rantautuessani vastassa oli portaat ja ensimmäiselle askelmalle jalka lipsahti. Pientä säätöä, mutta lopulta pääsin jaloilleni ja ylös. 

Kuva: FinisherPix
Uinti tuntui rennolta, muistin jopa välillä valmentajan ohjeen pitkästä käsivedosta. Saatuani kädet pois märkkärin hihoista katsoin kelloa. Se näytti jotain 36 minuuttia. Pyöritin päätäni, että taasko se uinti sitten kuitenkin meni huonosti.

T1 +  PYÖRÄILY
Vaihtoon meni ehkä turhan paljon aikaa. Märkkäri jäi kiinni nilkkaan. Jalat kuivasin nopeasti ennen kenkien laittamista jalkaan. Sukkien en sitten kuitenkaan laittanut jalkaan. Kypärä käteen ja kohti pyörää. Pari kertaa kuulin kehoituksen laittaa kypärän päähän. Päästyäni pyörän päälle kuulin valmentajan huutavan uinnin menneen hyvin ja nyt vaan rennosti.

Kuva: FinisherPix
Pyöräreitti alkoi n 10 km mäkiosuudella. Mäet eivät ole vahvuuteni ja olin päättänyt mennä ne rauhassa ylös. Lopulta taisin mennä ne kyllä liiankin rauhallisesti. Reitti kulki kauniissa maisemissa ja vaihtelevassa maastossa. Pyörä kulki ihan ok ja erittäin mukavasti myötätuulessa ja alamäissä. Missään vaiheessa ei tuntunut raskaalta eikä sattunut. Pari kertaa huomasin hengittäväni pinnallisesti. Vaikka rannelaitteeni muistutti tasaisin väliajoin syömään ja juomaan, niin siitäkin huolimatta energian nauttiminen ei onnistunut. Jos hälytys tuli alamäessä, niin syöminen ja juominen jäi parempaan ajankohtaa eli lopulta unohdin. Energiaa kyllä meni alas, mutta epätasaisesti. Kisan jälkeen tarkistin pullot. Geeliä oli mennyt noin puolet, vajaa puoli pulloa energiajuomaa, vähän vettä ja yksi pullo nesteyttävää juomaa. Ja patukka, jota piti testata jäi vaihtopussiin. Yhden patukan nappasin huoltopisteeltä, joka lopulta siirtyi kisapuvun taskuun. Ei tehnyt yhtään mieli alkaa pureskelemaan mitään.
Kuva: FinisherPix
Suomen suvisää kyllä näytti lähes kaikken mahdollisen. Lunta eikä rakeita saatu. Raikasta sadetta pariin kertaan ja kovaa tuulta kylläkin. Yhdellä lyhyellä pätkällä oli sellainen sivutuuli, että sai toden teolla tehdä töitä pysyäkseen pystyssä ja tiellä. 

Kolmannen ryhmän ajaessa ohitseni oli lähellä, etten lähtenyt heidän matkaansa. Kaksi edellistä ryhmää menivät ohitseni tuomarin ajaessa prätkällä rinnalla antamatta mitään kehoitusta tai varoitusta. Sen verran oli vastatuulta ja nousuja, että mieli teki, mutta hidastin vauhtiani ja jättäydyin jälkeen. Jos olisin lähtenyt porukan peesiin, olisin toiminut vastoin omaa moraaliani. Jos haluaisin ajaa porukassa, niin triathlonin sijaan kisaisin maantiepyöräilyssä. Ryhmäajo ei kuitenkaan ole mun juttuni. 

T2
Ehkä hitain puolimatkan vaihto ikinä! Jalkojen kuivaus, sukat ja kengät. Tähän asti meni vielä ok. Paidan laittaminen nihkeään ihoon ei mennyt ihan yhtä hyvin. Mutta eniten aikaa meni yrittäessä laittaa geelejä kisapuvun takataskuihin. Lopulta totesin, että kaksi geeliä meni taskuun ja se saa riittää. Kaksi geeliä nappasin käteen. 

Kuva: FinisherPix
Juoksureitti meni rantaa myöten ja osa reitistä meni vierassataman lävitse, jossa oli paljon porukkaa kannustamassa. Oli kyllä mahtavaa miten yleisö kannusti. Kaikkiin kannustuksiin ei joko tajunnut reagoida tai sitten ei vaan enää kyennyt muuhun kuin nostamaan peukun ylös. Juoksureitin varrella oli kaksi naista kannustamassa kyltein, joissa toisessa luki; "Ethän uinut sammakkoa?" Eihän tuon kyltin nähtyä voinut muuta kuin hymyillä. Toisessa kyltissä luki:"Teette historiaa". Wau! Sitähän tässä todellakaan tehdään. Kylttien lisäksi he pitivät ääntä. Mahtava kannustus, jonka voimin jaksoi taas paremmin jatkaa matkaa. Eikä näiden kannustuksien kohdalla vaan voi muuta kuin juosta hymy kasvoilla.

Suurimman yllätyksen kyllä järjestivät Mari ja Jaana, jotka näin yllättäen yleisön joukossa kannustamassa. Heille taitaa kuulua kiitos ideasta hankkia 50-vuotislahjaksi osallistuminen tähän historialliseen kisaan. Molempien kanssa heitettiin yläfemmat. 

Juoksureitti oli siis 2 x 10.5 km -lenkki + maalisuora. Huoltopisteitä oli riittävästi ja olivat erittäin selkeät. Ei tarvinnut arvailla missä kohtaa saa vettä, missä colaa ja missä energiaa. Sama kaava oli myös pyöräilyosuudella. Huoltopisteillä ei ainostaan saanut juotavaa ja energiaa, vaan myös kannustusta. Jos meillä osalla  kisaajilla oli pitkä päivä, niin näillä vapaaehtoisilla vasta pitkä päivä olikin.

Ensimmäinen juoksukierros alkoi krampin tunteella molemmissa reisissä. Onneksi tunne ei muuttunut kunnon krampeiksi, vaan juoksu jatkui ilman pysähdystä. Juoksuun lähdin pitäen koko ajan käsijarrua päällä. Halusin kyetä juoksemaan koko matkan. Vaikka hitaasti, niin juoksemaan kuitenkin ja mielellään mahdollisimman tasaisella vauhdilla. Koko juoksumatkan pidin silmällä keskivauhtiani. Ensimmäinen 10 km meni just nappiin ja juoksu tuntui hyvältä. Toinen kierros voisi mennä hiukan kovempaa. Toisen kierroksen huoltopisteellä otin geelin ja kävelin sen verran, että sain veden juotua. Jatkaessani matkaa kuulin takaantani raskasta hengitystä. Miia lähti peesiini ja mielelläni olisinkin juossut hänen kanssaan loppuun asti, mutta omat sykkeeni olivat nousseet ja oli pakko kävellä pieni nousu reippaalla askeleella. Lisäksi reidet pyrkivät kramppaamaan uudestaan ja polven ulkosyrjällä tuntui ikävää kipua. 

Koetin edelleen pitää samaa vauhtia laskien jäljellä olevia kilometrejä. Enää 6 km, enää vaivaiset 4 km. Jos vaikka nyt yrittäisi saada jalkoihin vauhtia. Mutta, sitten vähän ennen 17 km -kylttiä simahdin. Hyvä, ettei kyyneleet nousseet silmään. Halusin vaan lopettaa kisan just tuohon. Vaivaiset 3 km!!! ja mun oli vaan pakko ottaa lyhyitä kävelyitä pari kertaa, jotta pääsin kunnialla maaliin. Mikä pettymys! Maaliin pääsin ja viimeisen kilometrin kohdalla tunsin vaan helpotusta kisan päättymisestä. Tässä kohtaa vasta tajusin, ettei akilles ollut missään vaiheessa kisaa edes muistuttanut olemassa olostaan.

Kuva: FinisherPix
Vaikka ei tullut parasta mahdollista suoritusta, enkä tiennyt  ajastani, mutta sen tiesin, että kaukana ollaan omasta enkasta, niin maaliviivan ylitys on aina hieno asia ja  tuuletuksien arvoinen. Takana on kuitenkin 113 km.

Kuva: FinisherPix

Pikaisen peseytymisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen kävin nauttimassa buffeen tarjoilusa. Satuin istumaan samaan pöytään brittimiehen kanssa. Taisi olla sama kaveri, jonka näin pyöräilyosuuden alussa vaihtamassa rengasta. Kaveri nimittäin oli joutunut rengasrikon takia pysähtymään jo alkumatkasta ja käyttämään molemmat patruunansa saamatta ilmaa pysymään renkaassa. Lopulta hän oli päättänyt kävellä 1.5 km huoltopisteelle, jotta saa ilmaa renkaaseen. Sisukas kaveri. Itseltäni olisi varmaankin jäänyt kisa tuohon. Keskustelu kääntyi loppuaikoihin, josta itselläni ei ollut edellenkään minkäänlaista käsitystä, koska olin onnistunut laittamaan avovesiuintiharjoituksen päälle triathlonharjoituksen sijaan. Sain kyllä kaikkien lajit erikseen, mutta kokonaisajasta ei ollut mitään käsitystä. Häneltä sain tietää loppuaikani ja sijoitukseni. Tässä kohtaan olin erittäin tyytyväinen omaa suoritukseeni kuten kuvastakin näkyy.


Olisin halunnut jäädä vielä kisa-alueelle ottamaan vastaan valmennettavani, mutta olin niin kylmissäni, etten vaan kyennyt jäämään yhtään pidemmäksi aikaa alueella vaan oli suunnattava hotellille. Harmitus oli suuri, mutta onneksi kävellessäni kohti autoa, näin hänet ja sain ainakin tsempattua häntä.

Treffit valmentajan kanssa 
Sunnuntaina treffasin valmentajan maauimalan parkkipaikalla. Kävimme lyhyesti lävitse kisan. Uinti oli ok. Minuutti sinne tai tänne ei nyt oikeasti tee suurta eroa loppuaikaan, kun se mene niin monee muuhun asiaa. Olin kuitenkin ollut kaikista naisista - mukaan lukien pro-naiset - 18 nopein uinnissa ja kaikista 109. 

Simahtaminen juoksussa saattoi johtua hiukan alakanttiin otetusta energiasta pyöräilysosuudella. Mutta muuten juoksu oli ok. Parannettavaa toki on ja paljon, mutta just tähän kohtaan hyväksyttävä. Mutta pyöräily. Se oli pettymys. Valmentajan sanoin:"Sun kunnolla pyörän pitäisi kulkea paremmin." En oikein osannut muuta sanoa kuin, että ne mäet ja vastatuuli. Illalla kävin lävitse viime vuoden kisoja tehot ja vauhdit. Ei kyllä ollut linjassa sitten yhtään esim viime vuoden Joroisen kisan kanssa. Tätä pitää selvittää enemmän ja tehdä tarvittavia muutoksia.

Lyhyen palautteenannon jälkeen pyörän päälle ja tekniikan / asennon kimppuun. Klossit siirrettävä täysin toiseen suuntaan ja satulan sijaintia muutettava. Lisäksi satulaa voisi vieläkin nostaa hiukan ylöspäin. Ja sitten juoksutekniikan pariin. Valmentaja kuvasi ja katsoi juoksuani. Askel on hyvä, kantapää nousee liian ylös ja  jalkaterä kääntyy hiukan ulospäin. Edelleen liike suuntautuu ylöspäin. Korjattavaa siis löytyy ja hyvä näin. Onneksi ei ollut tarvetta juosta yhtään enempää kuin pari lyhyttä pätkää, sillä polven ulkosyrjän kipu yltyi askel askeleelta. 

Tarkoitus oli vielä katsoa uintia, mutta keli oli todella viileä eikä itseäni kyllä yhtään huvittanut hypätä altaaseen. Kävimme muutamia uintitekniikkaan liittyviä asioita kuitenkin lävitse. Tapaamiselle oli todellista tarvetta. Nyt vaan odotan lupaa hypätä pyörän päälle kokeilemaan uusia säätöjä.

Lopuksi
Kiitos kaverit, jotka olitte mukana tässä lahjassa. Tämän parempaa lahjaa tuskin voi saada! 
Kiitos Antti, Tiina ja Finntrithlon. Ironman-kisa Suomessa! Wau!
Kiitos Anni, Salla, Kirsi ja te kaikki muut vapaaehtoiset! Ei vapaaehtoisia, ei myöskään kisaa. Mielestäni olitte merkittävä käyntikortti Suomelle ja Lahden IM-kisalle.
Kiitos Sanna kisaseurasta! Sun seurassa on aina hauskaa. Onnittelut upeasti kisasta ja PB!!