3.7.2018

Ironman 70.3 Lahti - "We made history"

Lauantaina Suomessa tehtiin triathlonhistoriaa, kun saatiin kisata Ironmanin puolimatkan kisa ensimmäistä kertaa Suomessa. Itse sain tämän osallistumisen vuosi sitten 50-vuotislahjaksi muutamilta ystäviltäni. Iso kiitos heille! Vuosi sitten lahja oli mieletön yllätys. Itse kisassa Suomen yllä oleva säänhaltija vuorostaan piti jännityksessä meitä kisaajia, kisajärjestäjiä sekä katsoja. Perjantaina tuuli ja sade painoi lämpötilan todella matalaksi. Lauantaiaamuna tuuli oli edelleen kova, mutta yllättäen iltapäivällä ennen starttia tuuli laantui. Muutama kovempi tuulenpuuskan vesisateen kera vielä heitettiin meidän päälle. Mutta itse kisaa edeltäviin päiviin ja itse kisaan

Päivät ennen itse kisaa

Työt ennen harrastuksia, joten viikolla kävin työmatkalla Saksassa. Keskiviikkona ennen puoltapäivää suuntasin lentokentälle. Helsingistä Frankfurtiin, josta matka jatkui parin tunnin junamatkalla kohti asiakkaan luokse. Junaa meidän piti vaihtaa kerran. Ensimmäinen pätkä kesti n 30 min seisten täydessä junassa. Seuraavassa junassa saatiin istumapaikat. Perille päästiin illalla. Hotelliin kirjautumisen jälkeen etsimme ruokapaikan. Hotellin oma ravintola oli laitettu kiinni toistaiseksi. Lyhyen kävelyn jälkeen löysimme miellyttävän ulkoilmaravintolan. Saksa oli juuri hävinnyt jalkapallo-ottelun, joten ravintolasta löytyi hyvin tilaa.


Torstain työpäivän jälkeen suuntasin juna-asemalle. Paluumatka samalla kaavalla lähes täpötäydessä ja täydessä (lue kuin sillit purkissa) junissa. Jälleen lyhyempi junamatka seisten oven vieressä.

Tämän vuoden aikana tämä oli neljäs reissu Frankfurtiin. Ensimmäisellä kerralla palatessamme takaisin Suomeen poliisit sulkivat turvatarkastuksen. Tällä kertaa poliisit olivat pysäyttäneet autoliikenteen terminaalin edessä. Lisäksi terminaalin sisällä osa tiloista oli suljettu. En tiedä kuinka pitkään alueet olivat suljettuna, mutta minun onneksi tilanne päättyi päästyäni terminaaliin ja pääsin jatkamaan matkaani.



Lento sujui hyvin. Lentokentällä pieni kommellus parkkipaikkalipun kanssa, mutta parkkimaksun sain suoritettua ja autoni pois parkkipaikalta. Kotona olin klo 2 aamuna. Yöunet jäivät lyhyeksi. 

Kisaa edeltävä päivä
Kaikki kisatavarat pakkaamatta ja pari työasiaa tekemättä. Sääennusteet eivät auttaneet yhtään miettiessä mitä pakata mukaan. Koetin nopeasti ottaa vaatetta mukaan varautuen kovaan tuleen ja sateeseen kuin myös lämpöisempään kesäkeliin. Ohjelman mukaista kevyttä treeniä en ehtinyt tekemään ennen lähtöä. 

Suunnistin suoraan Sibeliustalolle hoitamaan rekisteröinnin, osallistumaan pasta partyyn ja kisainfoon. Ehdin jopa tavata valmentajan ja saamaan viime hetken ohjeet itse kisaan. 

Lopulta meille jäi sen verran aikaa, että päätimme uhmata kovaa tuulta ja kylmää tekemällä lyhyen uintiverran. llma oli kylmä ja kävellessämme rannalle märkärit päällä hytisten kylmästä en ollut ollenkaan varma pystynkö menemään järveen ollenkaan.



Jos kerran märkkärit päällä ollaan kävelty Sibeliustalolta uinnin starttipaikalle, niin kyllähän me nyt veteen mennään. Edes kastautumaan. Vesi olinkin ilmaa lämpöisempi, ainostaan aallot tekivät verrasta hiukan haastavaa. Mutta kivaa oli!



Ennen kisastarttia
Kisapäivän aamuun heräsin virkeänä. Aamutoimissa, kisapussukoiden valmiiksi laittamisessa ja pullojen täyttämisessä vierähti aamupäivä. Ennen siirtymistä kisapaikalle kävimme syömässä helposti sulavan lounaan. Hiukan jännitti miten itse kisassa vatsa reagoisi syötyyn lounaaseen. Tämä oli ensimmäinen ns iltakisa. Startti oli vasta klo 16:10. 

Ja jälleen kello tuntui juoksevan. Autot piti jättää melko pitkälle kisapaikasta. Kaikki tavarat yhteen reppuun, kypärä päähän ja pyörällä vierassatamaan. Valitsimme varmaankin sen lyhyemmän reitin, mutta joka oli suuremmaksi osaksi hiekkatietä. Ei auttanut muu kuin taluttaa pyörä vaihtoalueelle. 

Pyörä, kypärä ja pussukat piti viedä ns katsastuksen lävitse. Tuossa tarkistettiin, että oikeat pussukat ovat mukana, numerolappu löytyy, kypärä menee kiinni ja pyörän jarrut toimivat. 


Kun pyörä oli saatu omalle paikalle, sai viedät pyörä- ja juoksupussukat omaan narikkaan rannan puoleiselle vaihtoalueelle. Kolmesti taisin tarkistaa pussukoiden sisällön ennen kuin uskaltauduin poistumaan alueelta.


Onneksi meillä jäi vielä aikaa tehdä lyhyt juoksuverra ennen märkäpuvun pukemista päälle. Mielestäni meillä piti olla ihan hyvin aikaa. Mutta yllättäen se kello näytti jo 15:30, kun aloin vetämään märkkäriä päälle. Ennen siirtymistä lähtöpaikalle, jonne oli myös matkaa, piti vaihtovaatteet jättää street wear -pussiin Sibeliustalon narikkaan. Narikka alkoi täyttymään valkoisista pussukoista ja jonot vain kasvoivat. Onneksi jonot myös hupenivat hyvää vauhtia.

UINTI
Kuva: Iroman 70.3 Lahti

Matkalla starttialueelle näin porukkaa verraamassa satama-alueella. Ei siinä tarvinnut sen enempää pähkäillä. Veteen tekemään lyhyt uintiverra. Onneksi kävin vedessä! Vesi oli nimittäin selkeästi kylmempää kuin mitä se oli ollut edellisenä iltana. Tein muutaman kovan vedon ennen kuin nousin ylös vedesä. 

Starttialueen ja Sibelustalon välille oli aidattu väylä, johon me kisaajat järjestäydyimme jonoon siihen kohtaa mikä oli oma tavoiteaika uinnissa. Sen verran jonoa oli aitauksen sisällä, että päätin kulkea aitauksen ulkopuolella eteenpäin kohti 30 min kylttiä. Siinä kohtaa kun päätin mennä jonoon aloin miettiä miten sinne pääsekään näin sivusta. Onneksi juuri siinä kohtaan joku aukaisi aitaan sen verran, että siitä pääsi pujahtamaan sisään. Lyhyelle ihmiselle aidan ylittämisestä rikkomatta märkäpukua olisi ollut melkoinen alkuverra.

Hetken pohdin menisinkö vieläkin eteenpäin vai jäisinkö tuohon kohtaan. Siirryn eteenpäin sen verran, että näin seurakavereita. Siinä olisi hyvä kohta, koska tiesin heidän uintivauhdit. Yhden kaverin vauhti osuu aika hyvin yksiin mun kisavauhdin kanssa. Samassa kohtaa näin valmentajan, joka huikkasi Aleksin peesin olevan hyvä. No, mähän en ihan heti osannut yhdistää kehen Aleksiin hän viittasi, joten kysyin Aleksin tavoiteaikaa. Totesin kuitenkin haluavani uivan seurakaverin peesissä. Tosin tiesinhän minä, että kadotan hänen varpaat siinä vaiheessa kun pääsemme veteen. Sain vielä ohjeen muistaa uinnissa pitää pitkää vetoa.

Rolling-start ja kuusi uimari veteen joka 5 sekuntti toimi loistavasti. Uinti oli ihan toisenlaista nyt kuin kesäkuun alussa Samorinissa. Ei ollut alkutaistelua ja pääsin heti omaan uintirytmiin ja vauhtiin. Suuntasin suoraan kauemmaiselle poijulle. Sen verran kuitenkin oli porukkaa edessä, että ensimmäiselle käännökselle tultua huomasin olevan melko kaukana poijusta. Poijua oli kiertämässä melkoinen määrä porukkaa. Sivusta pääsin hyvin poijun ja porukan ohitse. Seuraavassa käännöksessä pohdin miksi ihmeessä jälleen kerran startissa jättäydyin liian kauaksi. Ohitettavaa oli. Joka kerta löytäessäni hyvän peesin vauhti olikin liian hidas. 

Pitkällä suoralla en nähnyt poijua, joten luotin kauempana näkyvän porukan suunnistustaitoihin. Yllättäen edessä näkyi poiju, jota olin kovaa vauhtia uimassa väärältä puolelta. Onneksi kuitenkin oli sen verran matkaa, että sain korjattua uintilinjaani ajoissa. Loppumatka meni muuten hyvin, mutta pari kertaa pysähdyin varmistamaan, ettei poijua ole missään vaan voin suunnistaa kohti rantaa. Rantautuessani vastassa oli portaat ja ensimmäiselle askelmalle jalka lipsahti. Pientä säätöä, mutta lopulta pääsin jaloilleni ja ylös. 

Kuva: FinisherPix
Uinti tuntui rennolta, muistin jopa välillä valmentajan ohjeen pitkästä käsivedosta. Saatuani kädet pois märkkärin hihoista katsoin kelloa. Se näytti jotain 36 minuuttia. Pyöritin päätäni, että taasko se uinti sitten kuitenkin meni huonosti.

T1 +  PYÖRÄILY
Vaihtoon meni ehkä turhan paljon aikaa. Märkkäri jäi kiinni nilkkaan. Jalat kuivasin nopeasti ennen kenkien laittamista jalkaan. Sukkien en sitten kuitenkaan laittanut jalkaan. Kypärä käteen ja kohti pyörää. Pari kertaa kuulin kehoituksen laittaa kypärän päähän. Päästyäni pyörän päälle kuulin valmentajan huutavan uinnin menneen hyvin ja nyt vaan rennosti.

Kuva: FinisherPix
Pyöräreitti alkoi n 10 km mäkiosuudella. Mäet eivät ole vahvuuteni ja olin päättänyt mennä ne rauhassa ylös. Lopulta taisin mennä ne kyllä liiankin rauhallisesti. Reitti kulki kauniissa maisemissa ja vaihtelevassa maastossa. Pyörä kulki ihan ok ja erittäin mukavasti myötätuulessa ja alamäissä. Missään vaiheessa ei tuntunut raskaalta eikä sattunut. Pari kertaa huomasin hengittäväni pinnallisesti. Vaikka rannelaitteeni muistutti tasaisin väliajoin syömään ja juomaan, niin siitäkin huolimatta energian nauttiminen ei onnistunut. Jos hälytys tuli alamäessä, niin syöminen ja juominen jäi parempaan ajankohtaa eli lopulta unohdin. Energiaa kyllä meni alas, mutta epätasaisesti. Kisan jälkeen tarkistin pullot. Geeliä oli mennyt noin puolet, vajaa puoli pulloa energiajuomaa, vähän vettä ja yksi pullo nesteyttävää juomaa. Ja patukka, jota piti testata jäi vaihtopussiin. Yhden patukan nappasin huoltopisteeltä, joka lopulta siirtyi kisapuvun taskuun. Ei tehnyt yhtään mieli alkaa pureskelemaan mitään.
Kuva: FinisherPix
Suomen suvisää kyllä näytti lähes kaikken mahdollisen. Lunta eikä rakeita saatu. Raikasta sadetta pariin kertaan ja kovaa tuulta kylläkin. Yhdellä lyhyellä pätkällä oli sellainen sivutuuli, että sai toden teolla tehdä töitä pysyäkseen pystyssä ja tiellä. 

Kolmannen ryhmän ajaessa ohitseni oli lähellä, etten lähtenyt heidän matkaansa. Kaksi edellistä ryhmää menivät ohitseni tuomarin ajaessa prätkällä rinnalla antamatta mitään kehoitusta tai varoitusta. Sen verran oli vastatuulta ja nousuja, että mieli teki, mutta hidastin vauhtiani ja jättäydyin jälkeen. Jos olisin lähtenyt porukan peesiin, olisin toiminut vastoin omaa moraaliani. Jos haluaisin ajaa porukassa, niin triathlonin sijaan kisaisin maantiepyöräilyssä. Ryhmäajo ei kuitenkaan ole mun juttuni. 

T2
Ehkä hitain puolimatkan vaihto ikinä! Jalkojen kuivaus, sukat ja kengät. Tähän asti meni vielä ok. Paidan laittaminen nihkeään ihoon ei mennyt ihan yhtä hyvin. Mutta eniten aikaa meni yrittäessä laittaa geelejä kisapuvun takataskuihin. Lopulta totesin, että kaksi geeliä meni taskuun ja se saa riittää. Kaksi geeliä nappasin käteen. 

Kuva: FinisherPix
Juoksureitti meni rantaa myöten ja osa reitistä meni vierassataman lävitse, jossa oli paljon porukkaa kannustamassa. Oli kyllä mahtavaa miten yleisö kannusti. Kaikkiin kannustuksiin ei joko tajunnut reagoida tai sitten ei vaan enää kyennyt muuhun kuin nostamaan peukun ylös. Juoksureitin varrella oli kaksi naista kannustamassa kyltein, joissa toisessa luki; "Ethän uinut sammakkoa?" Eihän tuon kyltin nähtyä voinut muuta kuin hymyillä. Toisessa kyltissä luki:"Teette historiaa". Wau! Sitähän tässä todellakaan tehdään. Kylttien lisäksi he pitivät ääntä. Mahtava kannustus, jonka voimin jaksoi taas paremmin jatkaa matkaa. Eikä näiden kannustuksien kohdalla vaan voi muuta kuin juosta hymy kasvoilla.

Suurimman yllätyksen kyllä järjestivät Mari ja Jaana, jotka näin yllättäen yleisön joukossa kannustamassa. Heille taitaa kuulua kiitos ideasta hankkia 50-vuotislahjaksi osallistuminen tähän historialliseen kisaan. Molempien kanssa heitettiin yläfemmat. 

Juoksureitti oli siis 2 x 10.5 km -lenkki + maalisuora. Huoltopisteitä oli riittävästi ja olivat erittäin selkeät. Ei tarvinnut arvailla missä kohtaa saa vettä, missä colaa ja missä energiaa. Sama kaava oli myös pyöräilyosuudella. Huoltopisteillä ei ainostaan saanut juotavaa ja energiaa, vaan myös kannustusta. Jos meillä osalla  kisaajilla oli pitkä päivä, niin näillä vapaaehtoisilla vasta pitkä päivä olikin.

Ensimmäinen juoksukierros alkoi krampin tunteella molemmissa reisissä. Onneksi tunne ei muuttunut kunnon krampeiksi, vaan juoksu jatkui ilman pysähdystä. Juoksuun lähdin pitäen koko ajan käsijarrua päällä. Halusin kyetä juoksemaan koko matkan. Vaikka hitaasti, niin juoksemaan kuitenkin ja mielellään mahdollisimman tasaisella vauhdilla. Koko juoksumatkan pidin silmällä keskivauhtiani. Ensimmäinen 10 km meni just nappiin ja juoksu tuntui hyvältä. Toinen kierros voisi mennä hiukan kovempaa. Toisen kierroksen huoltopisteellä otin geelin ja kävelin sen verran, että sain veden juotua. Jatkaessani matkaa kuulin takaantani raskasta hengitystä. Miia lähti peesiini ja mielelläni olisinkin juossut hänen kanssaan loppuun asti, mutta omat sykkeeni olivat nousseet ja oli pakko kävellä pieni nousu reippaalla askeleella. Lisäksi reidet pyrkivät kramppaamaan uudestaan ja polven ulkosyrjällä tuntui ikävää kipua. 

Koetin edelleen pitää samaa vauhtia laskien jäljellä olevia kilometrejä. Enää 6 km, enää vaivaiset 4 km. Jos vaikka nyt yrittäisi saada jalkoihin vauhtia. Mutta, sitten vähän ennen 17 km -kylttiä simahdin. Hyvä, ettei kyyneleet nousseet silmään. Halusin vaan lopettaa kisan just tuohon. Vaivaiset 3 km!!! ja mun oli vaan pakko ottaa lyhyitä kävelyitä pari kertaa, jotta pääsin kunnialla maaliin. Mikä pettymys! Maaliin pääsin ja viimeisen kilometrin kohdalla tunsin vaan helpotusta kisan päättymisestä. Tässä kohtaa vasta tajusin, ettei akilles ollut missään vaiheessa kisaa edes muistuttanut olemassa olostaan.

Kuva: FinisherPix
Vaikka ei tullut parasta mahdollista suoritusta, enkä tiennyt  ajastani, mutta sen tiesin, että kaukana ollaan omasta enkasta, niin maaliviivan ylitys on aina hieno asia ja  tuuletuksien arvoinen. Takana on kuitenkin 113 km.

Kuva: FinisherPix

Pikaisen peseytymisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen kävin nauttimassa buffeen tarjoilusa. Satuin istumaan samaan pöytään brittimiehen kanssa. Taisi olla sama kaveri, jonka näin pyöräilyosuuden alussa vaihtamassa rengasta. Kaveri nimittäin oli joutunut rengasrikon takia pysähtymään jo alkumatkasta ja käyttämään molemmat patruunansa saamatta ilmaa pysymään renkaassa. Lopulta hän oli päättänyt kävellä 1.5 km huoltopisteelle, jotta saa ilmaa renkaaseen. Sisukas kaveri. Itseltäni olisi varmaankin jäänyt kisa tuohon. Keskustelu kääntyi loppuaikoihin, josta itselläni ei ollut edellenkään minkäänlaista käsitystä, koska olin onnistunut laittamaan avovesiuintiharjoituksen päälle triathlonharjoituksen sijaan. Sain kyllä kaikkien lajit erikseen, mutta kokonaisajasta ei ollut mitään käsitystä. Häneltä sain tietää loppuaikani ja sijoitukseni. Tässä kohtaan olin erittäin tyytyväinen omaa suoritukseeni kuten kuvastakin näkyy.


Olisin halunnut jäädä vielä kisa-alueelle ottamaan vastaan valmennettavani, mutta olin niin kylmissäni, etten vaan kyennyt jäämään yhtään pidemmäksi aikaa alueella vaan oli suunnattava hotellille. Harmitus oli suuri, mutta onneksi kävellessäni kohti autoa, näin hänet ja sain ainakin tsempattua häntä.

Treffit valmentajan kanssa 
Sunnuntaina treffasin valmentajan maauimalan parkkipaikalla. Kävimme lyhyesti lävitse kisan. Uinti oli ok. Minuutti sinne tai tänne ei nyt oikeasti tee suurta eroa loppuaikaan, kun se mene niin monee muuhun asiaa. Olin kuitenkin ollut kaikista naisista - mukaan lukien pro-naiset - 18 nopein uinnissa ja kaikista 109. 

Simahtaminen juoksussa saattoi johtua hiukan alakanttiin otetusta energiasta pyöräilysosuudella. Mutta muuten juoksu oli ok. Parannettavaa toki on ja paljon, mutta just tähän kohtaan hyväksyttävä. Mutta pyöräily. Se oli pettymys. Valmentajan sanoin:"Sun kunnolla pyörän pitäisi kulkea paremmin." En oikein osannut muuta sanoa kuin, että ne mäet ja vastatuuli. Illalla kävin lävitse viime vuoden kisoja tehot ja vauhdit. Ei kyllä ollut linjassa sitten yhtään esim viime vuoden Joroisen kisan kanssa. Tätä pitää selvittää enemmän ja tehdä tarvittavia muutoksia.

Lyhyen palautteenannon jälkeen pyörän päälle ja tekniikan / asennon kimppuun. Klossit siirrettävä täysin toiseen suuntaan ja satulan sijaintia muutettava. Lisäksi satulaa voisi vieläkin nostaa hiukan ylöspäin. Ja sitten juoksutekniikan pariin. Valmentaja kuvasi ja katsoi juoksuani. Askel on hyvä, kantapää nousee liian ylös ja  jalkaterä kääntyy hiukan ulospäin. Edelleen liike suuntautuu ylöspäin. Korjattavaa siis löytyy ja hyvä näin. Onneksi ei ollut tarvetta juosta yhtään enempää kuin pari lyhyttä pätkää, sillä polven ulkosyrjän kipu yltyi askel askeleelta. 

Tarkoitus oli vielä katsoa uintia, mutta keli oli todella viileä eikä itseäni kyllä yhtään huvittanut hypätä altaaseen. Kävimme muutamia uintitekniikkaan liittyviä asioita kuitenkin lävitse. Tapaamiselle oli todellista tarvetta. Nyt vaan odotan lupaa hypätä pyörän päälle kokeilemaan uusia säätöjä.

Lopuksi
Kiitos kaverit, jotka olitte mukana tässä lahjassa. Tämän parempaa lahjaa tuskin voi saada! 
Kiitos Antti, Tiina ja Finntrithlon. Ironman-kisa Suomessa! Wau!
Kiitos Anni, Salla, Kirsi ja te kaikki muut vapaaehtoiset! Ei vapaaehtoisia, ei myöskään kisaa. Mielestäni olitte merkittävä käyntikortti Suomelle ja Lahden IM-kisalle.
Kiitos Sanna kisaseurasta! Sun seurassa on aina hauskaa. Onnittelut upeasti kisasta ja PB!! 


14.6.2018

Palautuminen pitkittyi

Suomeen palattiin heti kisan jälkeisenä maanantaina ja tiistaina-aamuna olin jo palkkatöiden ääressä. Tiistaina ei edellenkään ruoka maistunut eikä ollut nälkä. Työpäivän jälkeen vasta havahduin siihen, etten ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen. Normaalisti vatsa alkaa klo 11 aikaan ilmoittamaan lounastauosta. Keskiviikkona oli ensimmäinen päivä, kun ei tarvinnut pakottaa itseään syömään. Vasta torstaina ensimmäisen kerran vatsa oli sitä mieltä, että ruokaa pitäisi saada. Reissussa saamani vatsapöpö pitkitti palautumista melkolailla.
Alkuviikko meni siis täysin töiden ja levon merkeissä. Keskiviikkona kävin kevyesti uimassa eikä uinti olisi varmaankaan voinut tuntua enää yhtään pahemmalta kuin miltä se tuntui.  Tunne oli kuin olisi uinut paikallaan kilon painot raajoissa. Mutta aurinko paistoi ja Hyvinkään maauimala oli auki.

Perjantaina työporukan kanssa vietettiin yhteinen iltapäivä hyvän ruuan merkeissä, josta jatkoimme lintsille. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen linnanmäellä ollut. Suosiolla jätin väliin kaikki kamalimmat laitteet. Ei voi mitään, mutta tässä kohtaa ikä on tehnyt tepposensa. Sitä vaistoin kävin perinteisissä laitteissa kuten rinkelissä ent. maailmanpyörä ja vuoristoradassa. Meillä oli ohjelmassa myös hattarakoulu. Jättäydyin melko viimeiseksi ja paineet alkoivat kasvaa sitä myöten kun toinen toistaan hienompia hattaroita alkoi syntymään. Kivaa oli ja itse tehty hattara maistui oikein hyvältä. 

Sunnuntaina oli tarkoitus päästä tekemään kunnon treeniä, mutta uintitreenin jälkeen oli pakko laittaa palautetta:"Aika takkuista menoa. Ei ollut vauhtia eikä sykkeetkään nousseet." Fiilis oli kuin olisi edelleen tervassa edennyt ja reidet olivat tukkoisen oloiset. Kovin olisin  halunnut mennä tekemään suunnitelman mukaisen pyörätreenin, mutta ohje oli mennä pyörittelemään ihan hissukseen. Ehkä siitä pyörälenkistä tuli hiukan pidempi, mutta täysin palauttavalla sykealueella menin nauttien kauniista ilmasta ja alkumatkan suorasta vastatuulesta.

Vasta tiistaina - reilu viikko kisasta - myös hermotus oli palautunut. Uintitreenin edetessä vauhti alkoi nousemaan ja viimeisissä rennoissa vedoissa vauhti sai jo hymyn huulille. Uinnin päälle oli vielä kevyt juoksu. Koska olin Hyvinkään Sveitsin maastoissa eikä akilles ollut antanut minkäänlaisia tuntemuksia kisan jälkeen, niinpä uskalsin lähteä hölköttelemään mäkiseen maastoon. Kun useamman kuukauden hölköttelee mahdollisimman tasaisella reitillä, niin yllättäen mäkien nouseminen tuntuu erityisen nautittavalta. Reitille osuu pari pidempää ja jyrkempää nousua, jotka monesti saa suunpielet kiristymään. Nyt suunpielet kääntyivät ylöspäin.

Keskiviikkona vasta pääsin tekemään ensimmäisen vetotreenin pyörän päällä. Lyhyen, mutta tehoja kuitenkin. Ihan kuin olisi ollut toinen kroppa käytössä. "Käsijarru ja ylimääräiset painot" -fiilikset olivat enää muisto vaan. Tehot lähtivät helposti ja nautin äärettömästi siitä tunteesta kun sain itsestäni irti sen mitä pitikin. Keho tuntui vahvalta. Olisi ollut potkua saada enemmänkin irti, jos olisi ollut tarvetta. Pyörän päälle oli vielä lyhyt nouseva vauhtinen juoksu. Tuntui kuin jalat olisivat vaan liitäneet. Vauhti oli mitä oli, mutta tunne oli mahtava.

Vaikeinta on ollut hyväksyä oman kropan vaatima aika palautua kisan ja vatsataudin yhdistelmästä. Päivittäisessä tekemisessä sitä ei huomannut, mutta yrittäessä saada minkäänlaisia tehoja irti tuntui kuin olisi kivirekeä yrittänyt vetää perässään.

9.6.2018

Challenge Family Championship, Samorin



Kisapaikalla

Kisahotellille saavuttiin perjantaiaamuna. Suunnitelma oli saada pyörä kasaan, käydä tekemässä uinti ja pyöräverrat, syömässä, rekisteröinti ja päivän päätteeksi katsomaan "We are triathletes" -dokumenttielokuvan ensimmäistä "exclusive" julkista esitystä.   Dokumenttielokuvan yksi päähenkilöistä Rudy Garcia-Tolson "no legs, no limits" oli itse paikalla kertomassa lyhyesti omasta historiastaan. Hän myös osallistui sunnuntain kisan uinti-ja juoksuosuuksille.

Pyörän kasaaminen onnistui jouhevasti, mutta vaihteet eivät toimineet. Tarkistin liittimet. Ei mitään eloa vaihteissa. Onneksi kisapaikalla hotellin edessä oli huoltopiste. Ensimmäinen arvio oli, että tunnin päästä pyörä olisi valmis. Reilun tunnin päästä sain tiedon, että hänen ajamansa virheenhakuohjelman perusteella vika on irronneessa johdossa. Kaikki näkyvät johdot ja akkuun menevä johto olivat kiinni. Ainoa mitä hän voi tehdä on avata keskiö. Oikeita työkaluja oltiin  jo hakemassa. Lupausta, että kyse olisi puhtaasti irronneesta johdosta, hän ei kuitenkaan pystynyt tässä vaiheessa antamaan. Jos vika olisi jossain muussa, niin hän tuskin pystyisi asialle mitään.

Päivän aikataulut menivät uusiksi ja "pääsenköhän starttaamaan ollenkaan?" ajatukset alkoivat kaikumaan päässäni. Tässä vaiheesssa 20 euron lisälasku aikaisesta kirjautumisesta hotelliin ei todellakaan tuntunut huonolta idealta, vaikka melkoiselta ryöstöltä se kyllä vaikutti ottaen huomioon kisahotellin hintatason ja sen, että huone oli jo valmiina. Kuitenkaan mitään lisätyötä asiasta ei  ollut koitunut.

Viimeistelytreenit

Pyörä tuli kuntoon ja pääsin kisareitille pyörittelemään. Kevyttä menoa nautiskellen maalaismaisemista.



Uintireitillä kävin kahtena päivänä. Toisena päivänä oli melkoinen aallokko ja vastavirtaan sain todella tehdä töitä, mutta muuten aallokko ei itseäni häirinnyt. Seuraavana aamuna oli jo melko tyyntä. Molempina päivinä uinti tuntui hyvältä ja myötävirrassa vauhti oli kiitettävä. Vesi oli miellyttävän lämpöistä. Olisin viihtynyt siellä pidempääkin, mutta pidin kiinni saamistani ohjeista.


 Toisena aamuna rannalla oli aamukahvitarjoilu. Mikäs sen nautinnollisempaa kuin rennon uinnin jälkeen saada nauttia kuppi kahvia aamuauringossa veden äärellä. Elämän pieniä nautintoja.


Kuten kaikissa kisoissa, briefing kuuluu kisavalmistautumiseen. Harvoin siellä enää mitään uutta on tullut, mutta aina se luo määrätyn varmuuden itse kisaan ja antaa mahdollisuuden kysyä mieltä askarruttavista asioista. Itselläni niihin osallistuminen on tärkeä osa kisarutiinia.


Bike check - kaikki mitä on voitu tehdä kisaa varten, on tässä vaiheessa tehty. Pyörä ja pyöräilykypärä katsastettu. Chebici omalla paikallaan valmiina ensimmäiseen kisaansa. Tapani mukaan kävin vaihtoalueen lävitse painaen mieleen mitä on missäkin, miten toimin missäkin kohtaa, mistä tullaan sisään ja mistä lähdetään ulos.


Fiilikset päivää ennen kisaa

Uinti kulkei kivasti, pyörä tuntui kulkevan mukavasti, mutta akilles oli iso mysteeri. Tuntemuksia oli ollut parin viimeisen päivän aikana,  mutta lyhyessä juoksussa ei sitten kuitenkaan edes muistanut koko akillesta. Lopulta en enää tiennyt kumman pelkäsin pilaavan kisan - akillesjänne vai alaselän jumi, jota ei oltu saatu auki ennen reissua hierojan ja fyssarin avustuksella. Toisen puolen lavan seudun jumi saatiin auki sen verran, että happi kulki kivutta myös syvään hengittäessä. On se vaan hienoa, kun epämääräisesti kertoo oireensa, niin hetken päästä What's upissa on suomeksi ja latinaksi tieto mistä lihaksesta on kyse ja miten jumin voisi saada auki.

Uinnin ja pyörän osalta olin siis kuitenkin erittäin luottavainen. Juoksu jännitti. Se jännitti niin paljon, että päätin olla kisaamatta maajoukkueen kisa-asussa.

Kisaan ei koskaan laiteta mitään uutta, mutta kisaexposta löysin täydellisesti istuvat juoksukengät. "It love in the first step". Kengissä oli riittävä droppi ja ne olivat tarpeeksi leveät. Pidettyäni kenkiä jalassani kaksi päivää, tulisin ottamaan tietoisen riskin. Hus!! Ei kerrota valmentajalle mitään, eikä ketään kehoiteta toimimaan näin.


Oma starttini oli 9:30. Viisitoista minuuttia pro-naisten jälkeen. Aamulla hyvissä ajoin ennen starttia kävin viemässä juoksupussukan, täydensin pyöräilypussukkaa ja vein kaksi juoma- ja yhden energiapullon pyörään. Veden virallinen lämpötila saatiin vasta aamulla kello kahdeksen jälkeen. Pro-sarjalaisille tuli märkäpukukielto. AG-ryhmäläiset saivat luvan käyttää märkäpukua.

Uintiosuus (1.9 km)

Uintiin lähdin sillä ajatuksella, että etsin itselleni hyvän peesin. Asetuin uloimman poijun lähettyville, josta oli suorin linja uintireitin ensimmäiseen käännökseen. Lähdössä sain hyvin peesin, niin hyvän, että siihen halusi moni muukin. Onnistuin saamaan itseni sellaiseen kohtaan, jossa molemmille puolilleni osuivat uimarit, joista oikealla puolellani uiva taisi hengittää oikealle ja vasemmalle puolella uiva vasemmalle. Nimittäin heidän välissään uinti muuttui uinniksi naisten päällä, ei vedessä. Olin täysin heidän kahden välissä. Jokaisessa käsivedossa käteni oli kuin liimautunut jomman kumman uimarin käteen. Suunnistamisesta ei voi puhua ollenkaan. Jossain vaiheessa joku ui kirjaimellisesti selkäni päältä. Todella hidasta ja kuluttavaa etenemistä. Ennen toista poijua olin valmis keskeyttämään kisan.

Kahteen kertaan pysähdyin päästääkseni pois kimppauinnista. Toiselle kerralla jättäytyminen kostautui melko raskaasti. Ajauduin melko sivuun ja yllättäen porukka oli liian kaukana. Koetin tavoittaa heitä, mutta en vaan saanut itsestäni sellaista vaihdetta päälle, jota olisi tarvittu.

Noustuani ylös vedestä vilkaisin rannelaitetta. Hyvä, ettei silmät tipahtaneet päästä. En ole koskaan uinut yhtä hitaasti märkäpuvulla.



Pyöräilyosuus (90 km)

Pyöräily lähti ihan mukavasti myötätuuleen. 20 km kieppeillä ihmettelin reisien vointia ja sykkeitä. Sykkeet olivat liian korkeat, tehot olivat matalat. Reisissä tuntui kuin matkaa olisi enää jäljellä 20 km eikä toisin päin. Ja näillä pitäisi vielä 70 km pyörittää. Tälläistä tunnetta ei todellakaan pitäisi olla tässä vaiheessa. Olin päättänyt tarkailla pyöräosuudella pääsääntöisesti vain tehoja, mutta välillä vilkaisin vauhti ja sykettä. Syke oli aivan liian korkealla.

Edellisestä vuodesta oppineena, noudatin nyt kellon tarkasti nesteyttämistä ja energian saantia sekä viilentämistä. En kokenut, että energia/nesteytystaso olisivat olleet matalat tai keho olisi ylikuumentunut kuten vuosi sitten, mutta koko ajan tuntui siltä, että lihakset eivät aktivoida, en saa jaloistani oikein mitään irti. "Sotkee, sotkee, mutta mihinkään ei kulje."

Pahin kohta itselleni oli ehdottamasti joenranta. 10 km suoraan vastatuuleen pomppuisella alustalla. Melko painokelvotonta tekstiä päästelin suustani tai taisin tehdä muutaman lupauksen. Antamiani uhkauksia en aijo julkaista, koska niiden toteuttaminen tuskin tulee näkemään päivän valoa ihan muutaman vuoden sisällä.


Koko 90 km meni seuratessa tehoja, joita en vaan saanut koko reitin aikana kuin hetkellisesti tavoitetasolle. En vaikka kuinka yritin. Ihan kuin kropassa olisi ollut jarrutin päällä. 

Noustuani pyörän päältä ylös en pystynyt varaamaan painoa oikealle jalalle. Jalkaterän ulkosyrjä oli tajuttoman kipeä. En ole koskaan aikaisemmin kokenut moista kipua tuossa kohtaa. Vaihtoalueella oli vaan pakko saada kipu tavalla tai toiselle sen verran siedettäväksi, että pystyin varaamaan painon jalalle. Ja aikaa meni. Onneksi olin laittanut yhden särkylääkkeen ja vesipullon vaihtopussiin. Pääsin kuin pääsinkin juoksuosuudelle.

Juoksuosuus (21,1 km)

Juoksuun koetin lähteä maltilla ja suunnitelma oli kävellä kaikkien huoltopisteiden lävitse antaen akillekselle pientä lepoa. En ollut valmis rikkomaan itseäni enkä riskeeraamaan kauden tulevia kisoja. 

Ensimmäinen kierros meni melkolailla suunnitelmien mukaan. Toiselle kierrokselle lähdettyä pysähdyin. Oikean jalan jalkaterän ulkosyrjässä teki häijyä, mutta pahin oli löysä olo. Ei väsyttänyt, mutta sellainen voimaton /haluton olo, vaikka energiaa olinkin nauttinut tasaisesti. Kyse ei siis ollut energiavajeesta. Koetin saada jonkinlaista venytystä jalkaterän ulkosyrjään ennen matkan jatkamista. Yksi kolmas osaa juoksusta takana. En kyllä suostu keskeyttämään, kun varsinaisesti ei ole mitään syytä keskeyttämiselle. Akillekseen ei satu. Enää 2 x 7 km. Kierros kierrokselta vaan kohti maalia. Toisella kierroksella ehdin miettimään mikseivät olleet leikanneet raviradan keskellä olevaa nurmikkoa kautaltaan yhtä lyhyeksi. Miksi yhdessä kohtaa juoksureittiä nurmikko on korkeampaa. Kuka ei ollut tehty hommiaan vai olivatko muuttaneet juoksureittiä ihan viime hetkellä. Tuskinpa.

Kolmas kierros. 19 km kohdalla akilles muistutti olemassa olostaan. Pari vaivasta kilometriä, ja nytkö sitten piti alkaa kävelemään? Ei! Sain pidettyä pk-vauhtia yllä, vaikka sykkeet olivatkin aivan omissa sfääreissä. 

Olin kyllä aidosti iloinen käännyttyäni pois juoksureitille kohti maalia. Maaliintulon jälkeen sain jäitä selkääni, jonka jälkeen suuntaisin kohti kylmäaltaita. Ruoka ei maistunut. Halusin vaan päästä hotellihuoneen suihkuun. Ei yhtään tehnyt mieli mennä uimahalliin, jonne olisi ollut kisaajilla pääsy ja jonne alunperin olin suunnitellut meneväni. Halusin vaan päästä lepäämään ja syömään (koska kisan jälkeen pitää syödä).



Kisan jälkeen noutaessani pyörää kohtaisi vaihtoalueella Kaisan onnittelen häntä ja vaihtaen muutaman sanan kisasta. Vaikka hänelle itsellään oli erittäin kova päivä takana, niin hymy, rentous ja aito positiivisuus oli lähes käsin kosketeltavaa. Kun toiset haaveilevat pääsystä muusikon / bändin backstagelle, niin tuon kohtaamisen jälkeen tuntui itselläni olevan päässä liuta aiheita, joista kovin mielelläni juttelisin Kaisan kanssa.

Jälkitunnelmat

Fakta on, etten vielä toukokuun alussa enää ollut luottavainen pystynkö tai onko edes järkeä startata. Akilles muistutti liikaa itsestään enkä ollut vielä toukokuun alkuun mennessä päässyt juoksemaan yhtään juoksulenkkiä reiluun puoleentoista kuukauteen. Juoksut olivat olleet suurimmaksi osaksi 15 min pätkiä ennen tai jälkeen pyörätreenin.

Kisan aikana olleet korkeat sykkeet hitaisiin vauhteihin ja tehottomaan menoon sekä kasvojen kuumotus selittynee kuumeella, yöllisellä /aamuiselle ripuloinnilla ja oksentelulla. En tiedä mistä ja minkä bakteerin olin saanut, mutta aika huonoon kuntoon se kuitenkin veti. Maanantaina pakkaaminen vaati pari lepohetkeä ja suihkun. Heikon olon lisäksi oikea jalan jalkaterän ulkosyrjä oli turvoksissa kestämättä painon varaamista koko jalalle. Onneksi voltare hoiti hommansa ja päivällä pystyin jo kävelemään normaalisti. Wienin kentällä kävin apteeksista ostamassa Osmosalia vastaavaa jauhetta. Saatuani juoman alas ja nukuttua koneessa pari tuntia, olo tuntui jo lähes normaalilta. Ruokahalu palasi parin päivän päästä.

Vaikka tiedän faktat, niin korvien väli on nyt melko kovilla eikä luottamus omaan kykyyn ei ole kovin korkea. Toivottavasti tulevat kunnon treenit korjaavat tilannetta. Pidän mielessä myös Kaisan sanat: "Epäonnistumisen jälkeen, onnistuminen tuntuu älyttömän hyvältä."

Ja ne uudet juoksukengät? Ne toimivat kuin unelma. Juoksun aikana en edes muistanut kenkien olemassa oloa. Eivät painaneet, eivätkä hanganneet mistään kohtaan. Täydelliset!

30.5.2018

Kisakausi starttaa käyntiin Samorinissa

Tuntuu uskomattomalta, että huomenna ollaan koneessa matkalla kohti kesän ensimmäistä kisaa!

Vuosi on jälleen vierähtänyt käsittämättömän nopeasti ja uusi kisakausi on jälleen täällä. Viime vuonna tähän aikaan olin ihan fiiliksissä päästessäni kisaamaan Challenge Family -organisaation kisassa Samorinissa. Tänä vuonna tilanne on täysin vastakkainen. Ei silllä, etteikä olisi mahtavaa päästä jälleen Samoriniin. Päästä tuntemaan mieletön kisatunnelma ja kisata loistavissa olosuhteissa. 

Monesti ennen kauden ensimmäistä kisaa on vaan sellainen tunne, ettei ole valmis starttiin. Jännittää ja käy mielessä tehtyjä treenejä sekä tulevaa kisaa. Nyt ei ole odotuksia, ei jännitystä.  Valmistavat treenit eivät nosta kisafiilistä. Ehkä siksi, että tiedän kauden avauksesta tulevan puhdas treeniveto akillesvaivojen vuoksi, joka esti juoksut kahden kuukauden ajaksi. Toukokuussa olen päässyt tekemään muutaman pitkähkön juoksulenkin, mutta muuten juoksut ovat olleet 15 - 30 min tunnustelulenkkejä. Ilman noita muutamaa pidempää juoksulenkkiä olisi tästä reissusta tullut puhdas kisaturistimatka. 

Akillesvaivan lisäksi onnistuin saamaan niskarusetin täydelliseen jumiin, joka ei edelleenkään ole täysin auki. Tuntuu kuin kroppa tekisi kaikkensa estääkseen kisaamisen. Olisi kiva ymmärtää mistä nämä järkyttävän voimakkaat lihas/jännejumit johtuvat, kun en ole saanut esim mitään kovaa iskua kaatumalla. Ainoa poikkeus edellisiin vuosiin on kolme työreissua Frankfurtiin. Ei siis edes pitkä lentoja. Lihashuoltoakin olen tehnyt merkittävästi enemmän kuin aikaisemmin. Kevään aikana sekä hieroja että fyssari ovat saaneet mainion työmaan mun lihaksisto.

Juoksun oltua pannassa, niin sitä enemmänkin olen viettänyt aikaa altaassa laskemalla kaakeleita ja maantiellä tuijottamassa harmaata asfalttia. 



Tavoitteita asettaessani oli tavoitteeni hiukan korkeammalla kuin nyt. Sunnuntaina tavoite on päästä maaliin, mutta olen myös valmistautunut DNF, jos akillesjänne alkaa vaivaamaan. Valitettavasti lennon aikana ei tule treenattuja juoksujalkoja ja nopeutta lisää. On oltava realistinen ja asetettava tavoitteet sen mukaisesti mitä ja miten on päässyt treenaamaan.

Saattaa olla ihan hyvä lähteä itselleni altavastaajana kauden ensimmäisen kisaan. Nauttia matkan teosta, pitää suupielet ylöspäin ja ottaa kropasta irti se mihin se on tällä hetkellä valmis. 


21.4.2018

Viimeisen kuukauden tekemisiä ja yhdistelmätesti

Maantiepyöräilykauden pääsin aloittamaan samoihin aikoihin, kun edellisinäkin vuosina. Siitäkin huolimatta, että talvi piti otettaan pitkään. Kauden aloitus oli maltillinen. Noin puolitoista tuntia kevyttä kampiakselin pyörittelyä, jonka jälkeen siirryin sisätiloihin tekemään varsinaisen pyörätreenin. Seuraavana viikonloppuna sainkin sitten viettää aikaa pyörän päälle sen verran pitkään, että toisena päivänä sain käydä kovaa keskustelua itseni kanssa soittaako kyyti kotiin vai ei. Kropassa ei tainnut olla kohtaa, jota ei olisi sunnuntaina lenkin puolen välin jälkeen kolottanut ja sattunut. Mutta selkeästi talven treenit ovat purreet pyöräilyyn. Ensimmäinen kevät, kun maantiepyöräilykauden aloitus ei saanut kysymään itseltäni, että mitä sitä oikeasti on muka tullut tehtyä talven aikana.


Koska akillesjänne edelleen ärtyy juoksusta, niin viimeisen kuukauden aikana olen lähinnä käynyt välillä kokeilemassa miltä juoksuaskel tuntuu. Nilkkaa on tutkittu useamman lääkärin ja fyssarin toimesta, ja hieroja on tehnyt omia temppujaan nilkan ja pohkeen lihaksiin. Tulehduksen sain hoidettua melko nopeasti, mutta pientä kipu aluetta en. Lopulta menin Suomen Urheilufysioon Tonyn luokse. Muutama testiliike osoitti nilkan tukilihasten heikkouden, joka mitä ilmeisemmin on syynä akillesjänteen ärsyyntymiseen. Onneksi mitään ei ole rikki, ei ole siis mitään leikattavaa. Itse koen, että nyt jalan parantuminen on vain itsestäni kiinni. Miten aktiivisemmin ja huolellisemmin teen saamani kotijumppaliikkeet, niin sen nopeammin saan jalan juoksukuntoon.

Juoksutreenit ovat siis loistaneet poissaolollaan, mutta sen sijaan vedessä olen ollut. Toiset uivat ennen uintikisoja, niin minä olenkin uinut kisojen jälkeen. Esim viikolla 14 tuli uitua 17 km. Eikä tuo ole ollut kelaustreeniä.


Kuten viikkoraportista näkyy, niin uintikerrat ovat itselläni tuplaantuneet, mutta yhden treenin pituus pyörii edelleen tuolla 4 km paremmalla puolella. Mitä nyt tämän viikon tiistaille oli sellainen uintitreeni, jonka aloittaminen vaati jälleen itsensä tsemppaamista. Kuuden kilsan treeni, jossa ensimmäisen setin pituus oli 3200m, sisältäen sekaria. Toiseksi viimeisessä setissä selän lihakset huusivat jo armoa. Siitäkin huolimatta, että uin setin räpylöillä. Kun edelliset kolme päivää oli rääkätty jalkoja, niin tiistain uintitreenin jälkeen lihaskipua oli kaultaan kropassa. Valmentajan vastaus ruikutukseeni: "Ei se aina ole helppoa eikä pidäkään olla."

Kesää kohti kun mennään, vaikka juuri nyt sääennusteiden mukaan voisikin kuvitella talven kolkuttelevan ovella, niin talven treenien uppoamista kroppaan kävin testaamassa AquaPlussan testausasemalla. Myönnän kyllä jännittäneeni mennä Kaitsun testattavaksi. Onneksi jännitys laski saman tien, kun ovesta astuin sisään. Testauksen jälkeen ei ole kuin positiivista palautetta. Loistavien puitteiden lisäksi hyvät alkuverrat, tsemppaamista, tekniikasta muistuttamista, ystävällinen ja kannustava ilmapiiri. Matka Yläjärvelle siis kannatti.

Pyörätesti omalla pyörällä, saaden myös oman tehomittarin lukemat itselleen muistiin, oli itselleni erittäin tärkeä. Traineritreeneissä olen pari kertaa seurannut trainerin antamia tehoja vs pyörässä olevan tehomittarin tehoja keskenään. Näiden kahden välinen ero liikkuu 20-25 watin välillä. Ero on siis selkeä.  Suoravetotrainerin ja oman tehomittarin tehoerot olivat samaa luokkaa. Oma mittarini näytti alusta loppuun n 20 wattia vähemmän kuin mitä suoravetotrainerin tehot olivat.


Pyörätestissä mentiin anaerobisella kynnykselle, ei maksimiin. Ongelmaksi tuli, etten millään meinannut saada pidettyä tehoja oikealla tasolla, vaan koko ajan meinasin keulia. Jopa ihan viimeisessä nostossa Kaitsu joutui ohjeistamaan vähentämään tehoja. Eikä pyöritystekniikkakin taisi pysyä alusta loppuun hyvänä.

Testituloksia vielä odottelen, mutta pyörätestin aikana olo oli vahva ja todellakin tuntui, että paukkuja olisi ollut nostaa tehoja. Aivan niin kuin pitääkin, kun maksivedosta ei ollut kysymys. Pyörän päältä sitten juoksumatolle. Hiukan arvelutti miten juoksutesti onnistuu, kun 15 min pidempää en ole juoksuaskelia ottanut. Todettiin yhdessä, että sinne asti mennään, kun jalka on kivuton. Mikäli akillesjänne ärtyy, niin testi keskeytyy. Todennäköisesti kuitenkin saataisiin jotain arvoja.

Viimeinen 100m ja katse tiukasti Kaitsun mainitsemaan mäkeen, joka näkyi ikkunasta.

Voi hitsi, miten hyvältä juoksu tuntui! Alku otettiin rauhallisesti ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, niin muutama vauhdin nosto ei edes nostanut sykettä yli aerobisen kynnyksen (tuossa kuvassa sykerajat ovat syksyn testien pohjalta). Lopussa vauhtia saatiin nostaa selkeästi, jotta päästiin halutun sykkeen yläpuolelle. Kuten viimeisestä palkista näkyy, niin syke nousi koko ajan. Maksimisykettä ei saatu. Mikä parasta viimeisen noston vauhti ei tuntunut ollenkaan pahalta, vaan vahvalta. Kertaakaan tuon kolmen minuutin aikana ei tullut tunnetta, että loppuisi jo / mä kuolen tähän matolle. Päinvastoin, jos olisin voinut, olisi halunnut juosta pidempäänkin tuota vauhtia tai jos olisi tajunnut ajoissa sanoa, niin koettaa vielä nostaa yhden kerran vauhtia. Mutta tää antoi kyllä uskoa omaan juoksuun ja mahdollisuuteen kehittyä. Tähän mennessä olen joutunut sanomaan testeissä, että tää oli viimeinen tai  keskeyttämään viimeisen vedon ennen kolmea minuuttia.

Testin aikana kaksi kertaa tunsin muutaman ohi kiitävän hetken tuntemuksia nilkassa / akillesjänteessä, mutta sen verran lyhyitä olivat ettei ollut mitään syytä keskeyttää. Testin jälkeen ei myöskään ollut tuntemuksia.

Testien välitön palaute oli, että pohjat ovat kunnossa, mutta juoksulenkkien vauhdit vaan rohkeasti ylöspäin. Se vahva tunne, joka mulla oli kropassa testin jälkeen ja Kaitsun välitön palaute antoi kyllä lisäbuustia ja vahvisti uskoa järkevään treenaamiseen.

30.3.2018

Mastersien lyhyen radan SM-uinnit Salossa


Mastersien lyhyen radan uintikisat käytiin tällä kertaa Salossa, jossa oli jälleen huikea määrä osallistujia, myös Suomen rajojen ulkopuolelta oli edustusta. Isoon joukkoon mahtuu monenlaista menijää, myös joukko Suomen kärkinimiä. Niinpä kisoissa kauhottiin iso joukko Suomen ennätyksiä ja jopa yksi Euroopan ennätys.

Kisojen lähestyessä tuli muutamia kyselyitä osallistumisestani kisoihin enkä oikein tiennyt mitä vastata. Oma osallistuminen oli ollut koko ajan vaakalaudalla ja olin jo ehtinyt tekemään itselleni selväksi, että kisat jäävät väliin. Alkuvuoden olin enemmän tai vähemmän kipuillut uinnin kanssa. Vasta helmikuun lopulla alkoi tulla valoa tunnelin päähän. Valmentaja ei painostanut, pyysi vaan kertomaan suunnitelmat, jotta kisaviikolla otetaan kevyemmin. Mitä lähemmäksi kisojen ilmoittautumispäivä tuli, sitä enemmän alkoi ilmestyä muuttuvia tekijöitä ja sen enemmän kasvoi halu osallistua kisoihin. Seuralta tuli pyyntö saada osallistujat ja lajit viimeistään sunnuntaina 11.3. Niinpä edellisenä päivänä laitoin valmentajalle ehdotuksen ja pitihän tuota vielä SOME:kin puolella ihmetellä.





Sunnuntaina vielä varmistin valmentajalla, että onko lajit ihan on. Hän on kuitenkin uittanut mua ja pystyy sen perusteella arvioimaan mikä on järkevää ja mikä ei. Kun hänen mielestään lajit olivat hyvät, niin ei kun seuran yhteishenkilölle lajit.

Kisoihin siis mentäisiin lähes puhtaasti triathlon uintitreeneillä ilman sen suurempaa panostusta uintiin, puhumattakaan kisoihin. Itselläni tuo triathlon uintitreenit tarkoittaa muutamaa kertaa viikossa. Kisaa edeltävälle viikolle osui vielä parin päivän työreissu Saksaan ja ongelmia nilkassa /akillisjänteessä. Tämän vuoksi reissun jälkeen ei  juostu, mutta ei myöskään tehty startteja. Toisaalta se antoi mahdollisuuden hypätä altaaseen useammin. 

Kisaviikko tuli ja Salo kutsui.


Perjantaina saavuttiin kaverin kanssa kisapaikalle hyvissä ajoin, joten paniikkia tai kiirettä ei ollut missään vaiheessa. Alkuverraankin oli selvät sävelet saatu, niin ei tarvinnut edes siitä kantaa huolta. Verrassa riitti yksi startti ja muutama selkäuinnin käännös tuomaan riittävän varmuuden perjantain startteihin. Kun ei ole treenannut, niin aika rennolla mielellä sitä vielä verrasi. 


Oma kisaurakka alkoi 400m sekarille, joka koostuu perhos-, selkä-, rinta- ja vapaauinnista tässä järjestyksessä niin, että jokaista lajia uidaan yhtä pitkä matka. 400m sekarissa laji vauhtii 100m jälkeen käännöksen yhteydessä. 

Itse jouduin uimaan toisessa erässä, jossa oli ainoastaan itseäni huomattavasti kovempia uimareita. Hiukan harmitti, etten mahtunut uimaan ensimmäisessä erässä, jossa kovin kilpakaveini ui. Ennen omaa starttia vilkaisin tulostaululle nähdäkseni miten kovaa hän meni. Kovaa pitäisi mennä, jotta saisin häntä kovemman ajan. Perhonen lähti helposti liikkeelle. Vasta 100m kohdalla mietin, että nyt taisi olla liian kova vauhti. Selärissä ja rinulissa koetin vaan pitää kiinni tekniikasta ja tehdä käännökset puhtaasti. Vapariin kääntyessä ainoa ajatukseni oli, että pronssista en helposti luovu. Kaksi ensimmäistä sijaa oli jo ennen starttia jaettu. Käsi seinään ja katse tulostaululle. Aikani oli alle 7 minuuttia. Oma enkka ja reilusti. Yes! Lopullisesta sijoituksestani en ollut täysin varma, koska saman ikäsarjan uimarit eivät uineet samassa erässä.

Ennen 800m starttia oli miesten vuoro uida sama laji ja matka. Itse suuntasin verraamaan ja odottamaan illan toista starttia. Kovin pitkää taukoa ei tullut kun taas seisoimme starttipallin takana. 

Mastersuinneissa pitkät matkat uidaan usein siten, että kaksi uimaria on samalla radalla. Erät 1 & 2 uivat yhtä aikaa, 3 &4 erät uivat yhtä aikaa jne. Jälkimmäisessä erässä on edellistä erää kovemmat uimarit, jotka starttaavat ensimmäisenä. Onneksi olimme kilpakumppanin kanssa samassa erässä ja vielä vierekkäisillä radoilla. Jännitys nousi minuutti minuutilta. Vatsaa ehti vääntää oikein kunnolla ennen kuin pääsimme starttipallille. Onneksi starttipallilla jännitys katoaa ja pystyn olemaan rentona.

Starttivihellys ja veteen. Viereisellä radalla ikäsarjaa korkeammalla oleva nainen aloitti melko rivakalla vauhdilla, mutta päätin pysyä ensimmäisen satasen hänen rinnallaan tietäen, että 100m jälkeen on otettava oma vauhti. Ennen 50m käännöstä toinen erä hyppäsi altaaseen. Sadan metrin jälkeen kiinnitin kaiken huomioni oman uinnin lisäksi kilpakaverini menoon. Melkolailla rintarinnan taitoimme matkaa. Itse pelkäsin, että kaveri tekee irtioton 400m kohdalla, joka olisi ollut ihan loogista. Onneksi ei tehnyt. Viisisataa takana eikä hän edellenkään tipu matkasta. 600m takana, joko hän nyt tekee irtioton. Jos tekee, niin pystynkö vastaamaan siihen. 700m takana, pitäisi kiristää. Mutta mitä jos kaverilla onkin hurjasti paukkuja, niin mä ehdin hyytymään 100m aikana. Kaveri pysyy rinnalla. Pahus! 750m takana ja käännös. Nyt tai ei koskaan. 25 m on liian lyhyt matka ei-sprintterille. Nyt on iskettävä, jos sen aikoo tehdä. Niinpä kaivoin jostain voimaa ja lähdin nostamaan vauhtia. Viimeisellä 25m aikana koetin ottaa kaiken irti mitä osasin. Käsi seinään. Loistava kisa! 800m tuloksia saimme odottaa lauantai-iltaan asti.

Näissä saa itsestään irti ihan eri tavalla kuin treeneissä sekä joutuu koko ajan kuuntelemaan miltä kropassa tuntuu sekä arvioimaan ei vaan omaa jaksamista, mutta myös kilpakumppanin voimavaroja. 


Lauantaipäivään en todellakaan herännyt virkeänä. Ei ole mitään järjellistä syytä, muuta kuin ikä, etten  saanut nukuttua muutamaa tuntia enempää. Yksi yö ei kisoja haittaa, mutta tämä oli jo toinen peräkkäinen huonosti nukuttua yö.

Aamupäivän jaksossa itselläni oli ainoastaan 200m sekari. Voisi sanoa, että kaikkeni annoin ja taisi olla ensimmäinen kerta, kun uidessa pakarat hapottavat. Koville otti, mutta henkilökohtainen ennätys ja kolmas sija irtosi. Fiksu ihminen olisi tässä kohtaan verrannut, käynyt syömässä ja mennyt lepäämään hotellille. Etenkin kun olin vielä maininnut väsymyksestä. Mutta minäpä seurustelin, kävin syömässä kaverin kanssa ABC:llä palaten takaisin hallille. Oma lajini oli vasta klo 19 aikaan, joten aikaa olisi ollut toimia fiksusti siitäkin huolimatta, etten ollut omalla autolla. Hotellin ja uimahallin väli oli n 1.5 km.


Iltajakson 100m perhonen olikin sitten fiasko. Rentous oli poissa, koko matka oli alusta alkaen raskasta menoa ja loppua kohden sitten tuli täydellinen hyytyminen. Perhosuinnissa kun tulee hyytyminen, niin se tulee nopeasti ja on melkolailla täydellistä. Loppuaikani oli n 6 sekuntia hitaampi kuin edellisen päivän 400m sekarin perhonen. Vaikka se uskomattomalta saattaakin kuulostaa, niin se on mahdollista. Tässä vaiheessa olinkin jo sitten sitä mieltä, että kisat voisivat olla osaltani ohitse. 

Vaikka itseäni kovasti ruoskin tuosta 100m perhosesta ja edelleenkin asia harmittaa, niin tuon fiaskouinnin jälkeen oli 800m vaparin tulokset valmistuneet. Siinä pahin ruoskiminen jäi, kun 800m tuli n 16 sekunnin parannus syksyn pitkän radan aikaan. Huolimatta siitä, että pitkällä radan vauhdit ovat yleensä hitaampia, niin olihan tuo melkoinen parannus, ja sillä irtosi SM-kultaa. Hyvin mielin iltaruokaa hakemaan ja nukkumaan.

Sunnuntaiaamuna heräsin ennen aikojani saamatta enää unen päästä kiinni. Tavaroiden pakkaaminen, rauhallisen aamupalan jälkeen hallille herättelemään kroppaa ja veteen verraamaan saatujen ohjeiden mukaan.



Sunnuntain jaksossa itselläni oli 200m selkäuinti, jonka uin ensimmäistä kertaa syksyllä pitkän radan mestaruuskisoissa ja nyt toisen kerran elämässäni. Lievästi jännitti miten tästä selviän, kun alla oli todella heikko suoritus edelliseltä illalta. 

Kilpakumppanini ja minun välissä oli yksi rata, joten kovin hyvin ei pääsisi seuraamaan toistemme menoa. Startti, katse kohti kattoa ja sitten vaan kauhomaan vettä. Vasta150m käännöksen jälkeen tein nopean tilannekatsauksen.  Siihen asti olin uinut täysin omaa uintiani koettaen maltillisesti kiristää vauhtia.  Kun näin hänen kätensä, kiristin lisää. 175m käännös, arvioin meidän olevan tasoissa. Kuulin kannustusta ja laitoin peliin mitä pystyin ei-selkäuimarina. Käsi seinään enkä ollut ollenkaan varma kumpi meistä ehti sen tekemään ensimmäisenä. Tulostaulu kertoi omasta enkasta ja eroksi 0.8 sekunttia kilpakumppaniini. Olin tullut kolmanneksi, todella niukasti.

Viimeinen verra ja odottelemaan 200m perhosta, joka oli urakkani viimeinen laji. Ikäsarjassani oli kaksi huippu-uimaria, joten jälleen kisaisin kolmannesta sijasta. Lauantaina 100m perhonen ei antanut mitenkään suuria toiveita. Ainoa tavoitteeni olisi pystyä uimaan 200m perhosen siten, ettei tule täydellistä hyytymistä 100m jälkeen. Aika mahtava tunne oli kuitenkin saada uida tuota matkaa tajuten saavansa kannustusta. Vaikka ääntä en tunnistanut, niin tiesin kyllä ketä kiittää. Tämä oli neljäs kerta kun uin 200m perhosta kisoissa ja ensimmäisen kerran osasin aloittaa  tarpeeksi maltillisesti. Ensimmäistä kertaa en tuntenut hukkuvani. 

Vaikka joskus saatan epäillä, niin kyllähän tämä kisa osoitti, että "Trust the process because that's what's going to get you through race day."