Ironman 70.3 Lahti - "We made history"

Lauantaina Suomessa tehtiin triathlonhistoriaa, kun saatiin kisata Ironmanin puolimatkan kisa ensimmäistä kertaa Suomessa. Itse sain tämän osallistumisen vuosi sitten 50-vuotislahjaksi muutamilta ystäviltäni. Iso kiitos heille! Vuosi sitten lahja oli mieletön yllätys. Itse kisassa Suomen yllä oleva säänhaltija vuorostaan piti jännityksessä meitä kisaajia, kisajärjestäjiä sekä katsoja. Perjantaina tuuli ja sade painoi lämpötilan todella matalaksi. Lauantaiaamuna tuuli oli edelleen kova, mutta yllättäen iltapäivällä ennen starttia tuuli laantui. Muutama kovempi tuulenpuuskan vesisateen kera vielä heitettiin meidän päälle. Mutta itse kisaa edeltäviin päiviin ja itse kisaan

Päivät ennen itse kisaa

Työt ennen harrastuksia, joten viikolla kävin työmatkalla Saksassa. Keskiviikkona ennen puoltapäivää suuntasin lentokentälle. Helsingistä Frankfurtiin, josta matka jatkui parin tunnin junamatkalla kohti asiakkaan luokse. Junaa meidän piti vaihtaa kerran. Ensimmäinen pätkä kesti n 30 min seisten täydessä junassa. Seuraavassa junassa saatiin istumapaikat. Perille päästiin illalla. Hotelliin kirjautumisen jälkeen etsimme ruokapaikan. Hotellin oma ravintola oli laitettu kiinni toistaiseksi. Lyhyen kävelyn jälkeen löysimme miellyttävän ulkoilmaravintolan. Saksa oli juuri hävinnyt jalkapallo-ottelun, joten ravintolasta löytyi hyvin tilaa.

Torstain työpäivän jälkeen suuntasin juna-asemalle. Paluumatka samalla kaavalla lähes täpötäydessä ja täydessä (lue kuin sillit purkissa) junissa. Jälleen lyhyempi junamatka seisten oven vieressä.

Tämän vuoden aikana tämä oli neljäs reissu Frankfurtiin. Ensimmäisellä kerralla palatessamme takaisin Suomeen poliisit sulkivat turvatarkastuksen. Tällä kertaa poliisit olivat pysäyttäneet autoliikenteen terminaalin edessä. Lisäksi terminaalin sisällä osa tiloista oli suljettu. En tiedä kuinka pitkään alueet olivat suljettuna, mutta minun onneksi tilanne päättyi päästyäni terminaaliin ja pääsin jatkamaan matkaani.

Lento sujui hyvin. Lentokentällä pieni kommellus parkkipaikkalipun kanssa, mutta parkkimaksun sain suoritettua ja autoni pois parkkipaikalta. Kotona olin klo 2 aamuna. Yöunet jäivät lyhyeksi. 

Kisaa edeltävä päivä

Kaikki kisatavarat pakkaamatta ja pari työasiaa tekemättä. Sääennusteet eivät auttaneet yhtään miettiessä mitä pakata mukaan. Koetin nopeasti ottaa vaatetta mukaan varautuen kovaan tuleen ja sateeseen kuin myös lämpöisempään kesäkeliin. Ohjelman mukaista kevyttä treeniä en ehtinyt tekemään ennen lähtöä. 

Suunnistin suoraan Sibeliustalolle hoitamaan rekisteröinnin, osallistumaan pasta partyyn ja kisainfoon. Ehdin jopa tavata valmentajan ja saamaan viime hetken ohjeet itse kisaan. 

Lopulta meille jäi sen verran aikaa, että päätimme uhmata kovaa tuulta ja kylmää tekemällä lyhyen uintiverran. llma oli kylmä ja kävellessämme rannalle märkärit päällä hytisten kylmästä en ollut ollenkaan varma pystynkö menemään järveen ollenkaan.

Jos kerran märkkärit päällä ollaan kävelty Sibeliustalolta uinnin starttipaikalle, niin kyllähän me nyt veteen mennään. Edes kastautumaan. Vesi olinkin ilmaa lämpöisempi, ainostaan aallot tekivät verrasta hiukan haastavaa. Mutta kivaa oli!

Ennen kisastarttia

Kisapäivän aamuun heräsin virkeänä. Aamutoimissa, kisapussukoiden valmiiksi laittamisessa ja pullojen täyttämisessä vierähti aamupäivä. Ennen siirtymistä kisapaikalle kävimme syömässä helposti sulavan lounaan. Hiukan jännitti miten itse kisassa vatsa reagoisi syötyyn lounaaseen. Tämä oli ensimmäinen ns iltakisa. Startti oli vasta klo 16:10. 

Ja jälleen kello tuntui juoksevan. Autot piti jättää melko pitkälle kisapaikasta. Kaikki tavarat yhteen reppuun, kypärä päähän ja pyörällä vierassatamaan. Valitsimme varmaankin sen lyhyemmän reitin, mutta joka oli suuremmaksi osaksi hiekkatietä. Ei auttanut muu kuin taluttaa pyörä vaihtoalueelle. 

Pyörä, kypärä ja pussukat piti viedä ns katsastuksen lävitse. Tuossa tarkistettiin, että oikeat pussukat ovat mukana, numerolappu löytyy, kypärä menee kiinni ja pyörän jarrut toimivat. 

Kun pyörä oli saatu omalle paikalle, sai viedät pyörä- ja juoksupussukat omaan narikkaan rannan puoleiselle vaihtoalueelle. Kolmesti taisin tarkistaa pussukoiden sisällön ennen kuin uskaltauduin poistumaan alueelta.

Onneksi meillä jäi vielä aikaa tehdä lyhyt juoksuverra ennen märkäpuvun pukemista päälle. Mielestäni meillä piti olla ihan hyvin aikaa. Mutta yllättäen se kello näytti jo 15:30, kun aloin vetämään märkkäriä päälle. Ennen siirtymistä lähtöpaikalle, jonne oli myös matkaa, piti vaihtovaatteet jättää street wear -pussiin Sibeliustalon narikkaan. Narikka alkoi täyttymään valkoisista pussukoista ja jonot vain kasvoivat. Onneksi jonot myös hupenivat hyvää vauhtia.

UINTI

Kuva: Iroman 70.3 Lahti

Matkalla starttialueelle näin porukkaa verraamassa satama-alueella. Ei siinä tarvinnut sen enempää pähkäillä. Veteen tekemään lyhyt uintiverra. Onneksi kävin vedessä! Vesi oli nimittäin selkeästi kylmempää kuin mitä se oli ollut edellisenä iltana. Tein muutaman kovan vedon ennen kuin nousin ylös vedesä. 

Starttialueen ja Sibelustalon välille oli aidattu väylä, johon me kisaajat järjestäydyimme jonoon siihen kohtaa mikä oli oma tavoiteaika uinnissa. Sen verran jonoa oli aitauksen sisällä, että päätin kulkea aitauksen ulkopuolella eteenpäin kohti 30 min kylttiä. Siinä kohtaa kun päätin mennä jonoon aloin miettiä miten sinne pääsekään näin sivusta. Onneksi juuri siinä kohtaan joku aukaisi aitaan sen verran, että siitä pääsi pujahtamaan sisään. Lyhyelle ihmiselle aidan ylittämisestä rikkomatta märkäpukua olisi ollut melkoinen alkuverra.

Hetken pohdin menisinkö vieläkin eteenpäin vai jäisinkö tuohon kohtaan. Siirryn eteenpäin sen verran, että näin seurakavereita. Siinä olisi hyvä kohta, koska tiesin heidän uintivauhdit. Yhden kaverin vauhti osuu aika hyvin yksiin mun kisavauhdin kanssa. Samassa kohtaa näin valmentajan, joka huikkasi Aleksin peesin olevan hyvä. No, mähän en ihan heti osannut yhdistää kehen Aleksiin hän viittasi, joten kysyin Aleksin tavoiteaikaa. Totesin kuitenkin haluavani uivan seurakaverin peesissä. Tosin tiesinhän minä, että kadotan hänen varpaat siinä vaiheessa kun pääsemme veteen. Sain vielä ohjeen muistaa uinnissa pitää pitkää vetoa.

Rolling-start ja kuusi uimari veteen joka 5 sekuntti toimi loistavasti. Uinti oli ihan toisenlaista nyt kuin kesäkuun alussa Samorinissa. Ei ollut alkutaistelua ja pääsin heti omaan uintirytmiin ja vauhtiin. Suuntasin suoraan kauemmaiselle poijulle. Sen verran kuitenkin oli porukkaa edessä, että ensimmäiselle käännökselle tultua huomasin olevan melko kaukana poijusta. Poijua oli kiertämässä melkoinen määrä porukkaa. Sivusta pääsin hyvin poijun ja porukan ohitse. Seuraavassa käännöksessä pohdin miksi ihmeessä jälleen kerran startissa jättäydyin liian kauaksi. Ohitettavaa oli. Joka kerta löytäessäni hyvän peesin vauhti olikin liian hidas. 

Pitkällä suoralla en nähnyt poijua, joten luotin kauempana näkyvän porukan suunnistustaitoihin. Yllättäen edessä näkyi poiju, jota olin kovaa vauhtia uimassa väärältä puolelta. Onneksi kuitenkin oli sen verran matkaa, että sain korjattua uintilinjaani ajoissa. Loppumatka meni muuten hyvin, mutta pari kertaa pysähdyin varmistamaan, ettei poijua ole missään vaan voin suunnistaa kohti rantaa. Rantautuessani vastassa oli portaat ja ensimmäiselle askelmalle jalka lipsahti. Pientä säätöä, mutta lopulta pääsin jaloilleni ja ylös. 

Kuva: FinisherPix

Uinti tuntui rennolta, muistin jopa välillä valmentajan ohjeen pitkästä käsivedosta. Saatuani kädet pois märkkärin hihoista katsoin kelloa. Se näytti jotain 36 minuuttia. Pyöritin päätäni, että taasko se uinti sitten kuitenkin meni huonosti.

T1 +  PYÖRÄILY

Vaihtoon meni ehkä turhan paljon aikaa. Märkkäri jäi kiinni nilkkaan. Jalat kuivasin nopeasti ennen kenkien laittamista jalkaan. Sukkien en sitten kuitenkaan laittanut jalkaan. Kypärä käteen ja kohti pyörää. Pari kertaa kuulin kehoituksen laittaa kypärän päähän. Päästyäni pyörän päälle kuulin valmentajan huutavan uinnin menneen hyvin ja nyt vaan rennosti.

Kuva: FinisherPix

Pyöräreitti alkoi n 10 km mäkiosuudella. Mäet eivät ole vahvuuteni ja olin päättänyt mennä ne rauhassa ylös. Lopulta taisin mennä ne kyllä liiankin rauhallisesti. Reitti kulki kauniissa maisemissa ja vaihtelevassa maastossa. Pyörä kulki ihan ok ja erittäin mukavasti myötätuulessa ja alamäissä. Missään vaiheessa ei tuntunut raskaalta eikä sattunut. Pari kertaa huomasin hengittäväni pinnallisesti. Vaikka rannelaitteeni muistutti tasaisin väliajoin syömään ja juomaan, niin siitäkin huolimatta energian nauttiminen ei onnistunut. Jos hälytys tuli alamäessä, niin syöminen ja juominen jäi parempaan ajankohtaa eli lopulta unohdin. Energiaa kyllä meni alas, mutta epätasaisesti. Kisan jälkeen tarkistin pullot. Geeliä oli mennyt noin puolet, vajaa puoli pulloa energiajuomaa, vähän vettä ja yksi pullo nesteyttävää juomaa. Ja patukka, jota piti testata jäi vaihtopussiin. Yhden patukan nappasin huoltopisteeltä, joka lopulta siirtyi kisapuvun taskuun. Ei tehnyt yhtään mieli alkaa pureskelemaan mitään.

Kuva: FinisherPix

Suomen suvisää kyllä näytti lähes kaikken mahdollisen. Lunta eikä rakeita saatu. Raikasta sadetta pariin kertaan ja kovaa tuulta kylläkin. Yhdellä lyhyellä pätkällä oli sellainen sivutuuli, että sai toden teolla tehdä töitä pysyäkseen pystyssä ja tiellä. 

Kolmannen ryhmän ajaessa ohitseni oli lähellä, etten lähtenyt heidän matkaansa. Kaksi edellistä ryhmää menivät ohitseni tuomarin ajaessa prätkällä rinnalla antamatta mitään kehoitusta tai varoitusta. Sen verran oli vastatuulta ja nousuja, että mieli teki, mutta hidastin vauhtiani ja jättäydyin jälkeen. Jos olisin lähtenyt porukan peesiin, olisin toiminut vastoin omaa moraaliani. Jos haluaisin ajaa porukassa, niin triathlonin sijaan kisaisin maantiepyöräilyssä. Ryhmäajo ei kuitenkaan ole mun juttuni. 

T2

Ehkä hitain puolimatkan vaihto ikinä! Jalkojen kuivaus, sukat ja kengät. Tähän asti meni vielä ok. Paidan laittaminen nihkeään ihoon ei mennyt ihan yhtä hyvin. Mutta eniten aikaa meni yrittäessä laittaa geelejä kisapuvun takataskuihin. Lopulta totesin, että kaksi geeliä meni taskuun ja se saa riittää. Kaksi geeliä nappasin käteen. 

Kuva: FinisherPix

Juoksureitti meni rantaa myöten ja osa reitistä meni vierassataman lävitse, jossa oli paljon porukkaa kannustamassa. Oli kyllä mahtavaa miten yleisö kannusti. Kaikkiin kannustuksiin ei joko tajunnut reagoida tai sitten ei vaan enää kyennyt muuhun kuin nostamaan peukun ylös. Juoksureitin varrella oli kaksi naista kannustamassa kyltein, joissa toisessa luki; "Ethän uinut sammakkoa?" Eihän tuon kyltin nähtyä voinut muuta kuin hymyillä. Toisessa kyltissä luki:"Teette historiaa". Wau! Sitähän tässä todellakaan tehdään. Kylttien lisäksi he pitivät ääntä. Mahtava kannustus, jonka voimin jaksoi taas paremmin jatkaa matkaa. Eikä näiden kannustuksien kohdalla vaan voi muuta kuin juosta hymy kasvoilla.

Suurimman yllätyksen kyllä järjestivät Mari ja Jaana, jotka näin yllättäen yleisön joukossa kannustamassa. Heille taitaa kuulua kiitos ideasta hankkia 50-vuotislahjaksi osallistuminen tähän historialliseen kisaan. Molempien kanssa heitettiin yläfemmat. 

Juoksureitti oli siis 2 x 10.5 km -lenkki + maalisuora. Huoltopisteitä oli riittävästi ja olivat erittäin selkeät. Ei tarvinnut arvailla missä kohtaa saa vettä, missä colaa ja missä energiaa. Sama kaava oli myös pyöräilyosuudella. Huoltopisteillä ei ainostaan saanut juotavaa ja energiaa, vaan myös kannustusta. Jos meillä osalla  kisaajilla oli pitkä päivä, niin näillä vapaaehtoisilla vasta pitkä päivä olikin.

Ensimmäinen juoksukierros alkoi krampin tunteella molemmissa reisissä. Onneksi tunne ei muuttunut kunnon krampeiksi, vaan juoksu jatkui ilman pysähdystä. Juoksuun lähdin pitäen koko ajan käsijarrua päällä. Halusin kyetä juoksemaan koko matkan. Vaikka hitaasti, niin juoksemaan kuitenkin ja mielellään mahdollisimman tasaisella vauhdilla. Koko juoksumatkan pidin silmällä keskivauhtiani. Ensimmäinen 10 km meni just nappiin ja juoksu tuntui hyvältä. Toinen kierros voisi mennä hiukan kovempaa. Toisen kierroksen huoltopisteellä otin geelin ja kävelin sen verran, että sain veden juotua. Jatkaessani matkaa kuulin takaantani raskasta hengitystä. Miia lähti peesiini ja mielelläni olisinkin juossut hänen kanssaan loppuun asti, mutta omat sykkeeni olivat nousseet ja oli pakko kävellä pieni nousu reippaalla askeleella. Lisäksi reidet pyrkivät kramppaamaan uudestaan ja polven ulkosyrjällä tuntui ikävää kipua. 

Koetin edelleen pitää samaa vauhtia laskien jäljellä olevia kilometrejä. Enää 6 km, enää vaivaiset 4 km. Jos vaikka nyt yrittäisi saada jalkoihin vauhtia. Mutta, sitten vähän ennen 17 km -kylttiä simahdin. Hyvä, ettei kyyneleet nousseet silmään. Halusin vaan lopettaa kisan just tuohon. Vaivaiset 3 km!!! ja mun oli vaan pakko ottaa lyhyitä kävelyitä pari kertaa, jotta pääsin kunnialla maaliin. Mikä pettymys! Maaliin pääsin ja viimeisen kilometrin kohdalla tunsin vaan helpotusta kisan päättymisestä. Tässä kohtaa vasta tajusin, ettei akilles ollut missään vaiheessa kisaa edes muistuttanut olemassa olostaan.

Kuva: FinisherPix

Vaikka ei tullut parasta mahdollista suoritusta, enkä tiennyt  ajastani, mutta sen tiesin, että kaukana ollaan omasta enkasta, niin maaliviivan ylitys on aina hieno asia ja  tuuletuksien arvoinen. Takana on kuitenkin 113 km.

Kuva: FinisherPix

Pikaisen peseytymisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen kävin nauttimassa buffeen tarjoilusa. Satuin istumaan samaan pöytään brittimiehen kanssa. Taisi olla sama kaveri, jonka näin pyöräilyosuuden alussa vaihtamassa rengasta. Kaveri nimittäin oli joutunut rengasrikon takia pysähtymään jo alkumatkasta ja käyttämään molemmat patruunansa saamatta ilmaa pysymään renkaassa. Lopulta hän oli päättänyt kävellä 1.5 km huoltopisteelle, jotta saa ilmaa renkaaseen. Sisukas kaveri. Itseltäni olisi varmaankin jäänyt kisa tuohon. Keskustelu kääntyi loppuaikoihin, josta itselläni ei ollut edellenkään minkäänlaista käsitystä, koska olin onnistunut laittamaan avovesiuintiharjoituksen päälle triathlonharjoituksen sijaan. Sain kyllä kaikkien lajit erikseen, mutta kokonaisajasta ei ollut mitään käsitystä. Häneltä sain tietää loppuaikani ja sijoitukseni. Tässä kohtaan olin erittäin tyytyväinen omaa suoritukseeni kuten kuvastakin näkyy.

Olisin halunnut jäädä vielä kisa-alueelle ottamaan vastaan valmennettavani, mutta olin niin kylmissäni, etten vaan kyennyt jäämään yhtään pidemmäksi aikaa alueella vaan oli suunnattava hotellille. Harmitus oli suuri, mutta onneksi kävellessäni kohti autoa, näin hänet ja sain ainakin tsempattua häntä.

Treffit valmentajan kanssa 

Sunnuntaina treffasin valmentajan maauimalan parkkipaikalla. Kävimme lyhyesti lävitse kisan. Uinti oli ok. Minuutti sinne tai tänne ei nyt oikeasti tee suurta eroa loppuaikaan, kun se mene niin monee muuhun asiaa. Olin kuitenkin ollut kaikista naisista - mukaan lukien pro-naiset - 18 nopein uinnissa ja kaikista 109. 

Simahtaminen juoksussa saattoi johtua hiukan alakanttiin otetusta energiasta pyöräilysosuudella. Mutta muuten juoksu oli ok. Parannettavaa toki on ja paljon, mutta just tähän kohtaan hyväksyttävä. Mutta pyöräily. Se oli pettymys. Valmentajan sanoin:"Sun kunnolla pyörän pitäisi kulkea paremmin." En oikein osannut muuta sanoa kuin, että ne mäet ja vastatuuli. Illalla kävin lävitse viime vuoden kisoja tehot ja vauhdit. Ei kyllä ollut linjassa sitten yhtään esim viime vuoden Joroisen kisan kanssa. Tätä pitää selvittää enemmän ja tehdä tarvittavia muutoksia.

Lyhyen palautteenannon jälkeen pyörän päälle ja tekniikan / asennon kimppuun. Klossit siirrettävä täysin toiseen suuntaan ja satulan sijaintia muutettava. Lisäksi satulaa voisi vieläkin nostaa hiukan ylöspäin. Ja sitten juoksutekniikan pariin. Valmentaja kuvasi ja katsoi juoksuani. Askel on hyvä, kantapää nousee liian ylös ja  jalkaterä kääntyy hiukan ulospäin. Edelleen liike suuntautuu ylöspäin. Korjattavaa siis löytyy ja hyvä näin. Onneksi ei ollut tarvetta juosta yhtään enempää kuin pari lyhyttä pätkää, sillä polven ulkosyrjän kipu yltyi askel askeleelta. 

Tarkoitus oli vielä katsoa uintia, mutta keli oli todella viileä eikä itseäni kyllä yhtään huvittanut hypätä altaaseen. Kävimme muutamia uintitekniikkaan liittyviä asioita kuitenkin lävitse. Tapaamiselle oli todellista tarvetta. Nyt vaan odotan lupaa hypätä pyörän päälle kokeilemaan uusia säätöjä.

Lopuksi

Kiitos kaverit, jotka olitte mukana tässä lahjassa. Tämän parempaa lahjaa tuskin voi saada! 

Kiitos Antti, Tiina ja Finntrithlon. Ironman-kisa Suomessa! Wau!

Kiitos Anni, Salla, Kirsi ja te kaikki muut vapaaehtoiset! Ei vapaaehtoisia, ei myöskään kisaa. Mielestäni olitte merkittävä käyntikortti Suomelle ja Lahden IM-kisalle.

Kiitos Sanna kisaseurasta! Sun seurassa on aina hauskaa. Onnittelut upeasti kisasta ja PB!! 

Challenge Family Championship, Samorin

Kisapaikalla

Kisahotellille saavuttiin perjantaiaamuna. Suunnitelma oli saada pyörä kasaan, käydä tekemässä uinti ja pyöräverrat, syömässä, rekisteröinti ja päivän päätteeksi katsomaan "We are triathletes" -dokumenttielokuvan ensimmäistä "exclusive" julkista esitystä.   Dokumenttielokuvan yksi päähenkilöistä Rudy Garcia-Tolson "no legs, no limits" oli itse paikalla kertomassa lyhyesti omasta historiastaan. Hän myös osallistui sunnuntain kisan uinti-ja juoksuosuuksille.

Pyörän kasaaminen onnistui jouhevasti, mutta vaihteet eivät toimineet. Tarkistin liittimet. Ei mitään eloa vaihteissa. Onneksi kisapaikalla hotellin edessä oli huoltopiste. Ensimmäinen arvio oli, että tunnin päästä pyörä olisi valmis. Reilun tunnin päästä sain tiedon, että hänen ajamansa virheenhakuohjelman perusteella vika on irronneessa johdossa. Kaikki näkyvät johdot ja akkuun menevä johto olivat kiinni. Ainoa mitä hän voi tehdä on avata keskiö. Oikeita työkaluja oltiin  jo hakemassa. Lupausta, että kyse olisi puhtaasti irronneesta johdosta, hän ei kuitenkaan pystynyt tässä vaiheessa antamaan. Jos vika olisi jossain muussa, niin hän tuskin pystyisi asialle mitään.

Päivän aikataulut menivät uusiksi ja "pääsenköhän starttaamaan ollenkaan?" ajatukset alkoivat kaikumaan päässäni. Tässä vaiheesssa 20 euron lisälasku aikaisesta kirjautumisesta hotelliin ei todellakaan tuntunut huonolta idealta, vaikka melkoiselta ryöstöltä se kyllä vaikutti ottaen huomioon kisahotellin hintatason ja sen, että huone oli jo valmiina. Kuitenkaan mitään lisätyötä asiasta ei  ollut koitunut.

Viimeistelytreenit

Pyörä tuli kuntoon ja pääsin kisareitille pyörittelemään. Kevyttä menoa nautiskellen maalaismaisemista.

Uintireitillä kävin kahtena päivänä. Toisena päivänä oli melkoinen aallokko ja vastavirtaan sain todella tehdä töitä, mutta muuten aallokko ei itseäni häirinnyt. Seuraavana aamuna oli jo melko tyyntä. Molempina päivinä uinti tuntui hyvältä ja myötävirrassa vauhti oli kiitettävä. Vesi oli miellyttävän lämpöistä. Olisin viihtynyt siellä pidempääkin, mutta pidin kiinni saamistani ohjeista.

 Toisena aamuna rannalla oli aamukahvitarjoilu. Mikäs sen nautinnollisempaa kuin rennon uinnin jälkeen saada nauttia kuppi kahvia aamuauringossa veden äärellä. Elämän pieniä nautintoja.

Kuten kaikissa kisoissa, briefing kuuluu kisavalmistautumiseen. Harvoin siellä enää mitään uutta on tullut, mutta aina se luo määrätyn varmuuden itse kisaan ja antaa mahdollisuuden kysyä mieltä askarruttavista asioista. Itselläni niihin osallistuminen on tärkeä osa kisarutiinia.

Bike check - kaikki mitä on voitu tehdä kisaa varten, on tässä vaiheessa tehty. Pyörä ja pyöräilykypärä katsastettu. Chebici omalla paikallaan valmiina ensimmäiseen kisaansa. Tapani mukaan kävin vaihtoalueen lävitse painaen mieleen mitä on missäkin, miten toimin missäkin kohtaa, mistä tullaan sisään ja mistä lähdetään ulos.

Fiilikset päivää ennen kisaa

Uinti kulkei kivasti, pyörä tuntui kulkevan mukavasti, mutta akilles oli iso mysteeri. Tuntemuksia oli ollut parin viimeisen päivän aikana,  mutta lyhyessä juoksussa ei sitten kuitenkaan edes muistanut koko akillesta. Lopulta en enää tiennyt kumman pelkäsin pilaavan kisan - akillesjänne vai alaselän jumi, jota ei oltu saatu auki ennen reissua hierojan ja fyssarin avustuksella. Toisen puolen lavan seudun jumi saatiin auki sen verran, että happi kulki kivutta myös syvään hengittäessä. On se vaan hienoa, kun epämääräisesti kertoo oireensa, niin hetken päästä What's upissa on suomeksi ja latinaksi tieto mistä lihaksesta on kyse ja miten jumin voisi saada auki.

Uinnin ja pyörän osalta olin siis kuitenkin erittäin luottavainen. Juoksu jännitti. Se jännitti niin paljon, että päätin olla kisaamatta maajoukkueen kisa-asussa.

Kisaan ei koskaan laiteta mitään uutta, mutta kisaexposta löysin täydellisesti istuvat juoksukengät. "It love in the first step". Kengissä oli riittävä droppi ja ne olivat tarpeeksi leveät. Pidettyäni kenkiä jalassani kaksi päivää, tulisin ottamaan tietoisen riskin. Hus!! Ei kerrota valmentajalle mitään, eikä ketään kehoiteta toimimaan näin.

Oma starttini oli 9:30. Viisitoista minuuttia pro-naisten jälkeen. Aamulla hyvissä ajoin ennen starttia kävin viemässä juoksupussukan, täydensin pyöräilypussukkaa ja vein kaksi juoma- ja yhden energiapullon pyörään. Veden virallinen lämpötila saatiin vasta aamulla kello kahdeksen jälkeen. Pro-sarjalaisille tuli märkäpukukielto. AG-ryhmäläiset saivat luvan käyttää märkäpukua.

Uintiosuus (1.9 km)

Uintiin lähdin sillä ajatuksella, että etsin itselleni hyvän peesin. Asetuin uloimman poijun lähettyville, josta oli suorin linja uintireitin ensimmäiseen käännökseen. Lähdössä sain hyvin peesin, niin hyvän, että siihen halusi moni muukin. Onnistuin saamaan itseni sellaiseen kohtaan, jossa molemmille puolilleni osuivat uimarit, joista oikealla puolellani uiva taisi hengittää oikealle ja vasemmalle puolella uiva vasemmalle. Nimittäin heidän välissään uinti muuttui uinniksi naisten päällä, ei vedessä. Olin täysin heidän kahden välissä. Jokaisessa käsivedossa käteni oli kuin liimautunut jomman kumman uimarin käteen. Suunnistamisesta ei voi puhua ollenkaan. Jossain vaiheessa joku ui kirjaimellisesti selkäni päältä. Todella hidasta ja kuluttavaa etenemistä. Ennen toista poijua olin valmis keskeyttämään kisan.

Kahteen kertaan pysähdyin päästääkseni pois kimppauinnista. Toiselle kerralla jättäytyminen kostautui melko raskaasti. Ajauduin melko sivuun ja yllättäen porukka oli liian kaukana. Koetin tavoittaa heitä, mutta en vaan saanut itsestäni sellaista vaihdetta päälle, jota olisi tarvittu.

Noustuani ylös vedestä vilkaisin rannelaitetta. Hyvä, ettei silmät tipahtaneet päästä. En ole koskaan uinut yhtä hitaasti märkäpuvulla.

Pyöräilyosuus (90 km)

Pyöräily lähti ihan mukavasti myötätuuleen. 20 km kieppeillä ihmettelin reisien vointia ja sykkeitä. Sykkeet olivat liian korkeat, tehot olivat matalat. Reisissä tuntui kuin matkaa olisi enää jäljellä 20 km eikä toisin päin. Ja näillä pitäisi vielä 70 km pyörittää. Tälläistä tunnetta ei todellakaan pitäisi olla tässä vaiheessa. Olin päättänyt tarkailla pyöräosuudella pääsääntöisesti vain tehoja, mutta välillä vilkaisin vauhti ja sykettä. Syke oli aivan liian korkealla.

Edellisestä vuodesta oppineena, noudatin nyt kellon tarkasti nesteyttämistä ja energian saantia sekä viilentämistä. En kokenut, että energia/nesteytystaso olisivat olleet matalat tai keho olisi ylikuumentunut kuten vuosi sitten, mutta koko ajan tuntui siltä, että lihakset eivät aktivoida, en saa jaloistani oikein mitään irti. "Sotkee, sotkee, mutta mihinkään ei kulje."

Pahin kohta itselleni oli ehdottamasti joenranta. 10 km suoraan vastatuuleen pomppuisella alustalla. Melko painokelvotonta tekstiä päästelin suustani tai taisin tehdä muutaman lupauksen. Antamiani uhkauksia en aijo julkaista, koska niiden toteuttaminen tuskin tulee näkemään päivän valoa ihan muutaman vuoden sisällä.

Koko 90 km meni seuratessa tehoja, joita en vaan saanut koko reitin aikana kuin hetkellisesti tavoitetasolle. En vaikka kuinka yritin. Ihan kuin kropassa olisi ollut jarrutin päällä. 

Noustuani pyörän päältä ylös en pystynyt varaamaan painoa oikealle jalalle. Jalkaterän ulkosyrjä oli tajuttoman kipeä. En ole koskaan aikaisemmin kokenut moista kipua tuossa kohtaa. Vaihtoalueella oli vaan pakko saada kipu tavalla tai toiselle sen verran siedettäväksi, että pystyin varaamaan painon jalalle. Ja aikaa meni. Onneksi olin laittanut yhden särkylääkkeen ja vesipullon vaihtopussiin. Pääsin kuin pääsinkin juoksuosuudelle.

Juoksuosuus (21,1 km)

Juoksuun koetin lähteä maltilla ja suunnitelma oli kävellä kaikkien huoltopisteiden lävitse antaen akillekselle pientä lepoa. En ollut valmis rikkomaan itseäni enkä riskeeraamaan kauden tulevia kisoja. 

Ensimmäinen kierros meni melkolailla suunnitelmien mukaan. Toiselle kierrokselle lähdettyä pysähdyin. Oikean jalan jalkaterän ulkosyrjässä teki häijyä, mutta pahin oli löysä olo. Ei väsyttänyt, mutta sellainen voimaton /haluton olo, vaikka energiaa olinkin nauttinut tasaisesti. Kyse ei siis ollut energiavajeesta. Koetin saada jonkinlaista venytystä jalkaterän ulkosyrjään ennen matkan jatkamista. Yksi kolmas osaa juoksusta takana. En kyllä suostu keskeyttämään, kun varsinaisesti ei ole mitään syytä keskeyttämiselle. Akillekseen ei satu. Enää 2 x 7 km. Kierros kierrokselta vaan kohti maalia. Toisella kierroksella ehdin miettimään mikseivät olleet leikanneet raviradan keskellä olevaa nurmikkoa kautaltaan yhtä lyhyeksi. Miksi yhdessä kohtaa juoksureittiä nurmikko on korkeampaa. Kuka ei ollut tehty hommiaan vai olivatko muuttaneet juoksureittiä ihan viime hetkellä. Tuskinpa.

Kolmas kierros. 19 km kohdalla akilles muistutti olemassa olostaan. Pari vaivasta kilometriä, ja nytkö sitten piti alkaa kävelemään? Ei! Sain pidettyä pk-vauhtia yllä, vaikka sykkeet olivatkin aivan omissa sfääreissä. 

Olin kyllä aidosti iloinen käännyttyäni pois juoksureitille kohti maalia. Maaliintulon jälkeen sain jäitä selkääni, jonka jälkeen suuntaisin kohti kylmäaltaita. Ruoka ei maistunut. Halusin vaan päästä hotellihuoneen suihkuun. Ei yhtään tehnyt mieli mennä uimahalliin, jonne olisi ollut kisaajilla pääsy ja jonne alunperin olin suunnitellut meneväni. Halusin vaan päästä lepäämään ja syömään (koska kisan jälkeen pitää syödä).

Kisan jälkeen noutaessani pyörää kohtaisi vaihtoalueella Kaisan onnittelen häntä ja vaihtaen muutaman sanan kisasta. Vaikka hänelle itsellään oli erittäin kova päivä takana, niin hymy, rentous ja aito positiivisuus oli lähes käsin kosketeltavaa. Kun toiset haaveilevat pääsystä muusikon / bändin backstagelle, niin tuon kohtaamisen jälkeen tuntui itselläni olevan päässä liuta aiheita, joista kovin mielelläni juttelisin Kaisan kanssa.

Jälkitunnelmat

Fakta on, etten vielä toukokuun alussa enää ollut luottavainen pystynkö tai onko edes järkeä startata. Akilles muistutti liikaa itsestään enkä ollut vielä toukokuun alkuun mennessä päässyt juoksemaan yhtään juoksulenkkiä reiluun puoleentoista kuukauteen. Juoksut olivat olleet suurimmaksi osaksi 15 min pätkiä ennen tai jälkeen pyörätreenin.

Kisan aikana olleet korkeat sykkeet hitaisiin vauhteihin ja tehottomaan menoon sekä kasvojen kuumotus selittynee kuumeella, yöllisellä /aamuiselle ripuloinnilla ja oksentelulla. En tiedä mistä ja minkä bakteerin olin saanut, mutta aika huonoon kuntoon se kuitenkin veti. Maanantaina pakkaaminen vaati pari lepohetkeä ja suihkun. Heikon olon lisäksi oikea jalan jalkaterän ulkosyrjä oli turvoksissa kestämättä painon varaamista koko jalalle. Onneksi voltare hoiti hommansa ja päivällä pystyin jo kävelemään normaalisti. Wienin kentällä kävin apteeksista ostamassa Osmosalia vastaavaa jauhetta. Saatuani juoman alas ja nukuttua koneessa pari tuntia, olo tuntui jo lähes normaalilta. Ruokahalu palasi parin päivän päästä.

Vaikka tiedän faktat, niin korvien väli on nyt melko kovilla eikä luottamus omaan kykyyn ei ole kovin korkea. Toivottavasti tulevat kunnon treenit korjaavat tilannetta. Pidän mielessä myös Kaisan sanat: "Epäonnistumisen jälkeen, onnistuminen tuntuu älyttömän hyvältä."

Ja ne uudet juoksukengät? Ne toimivat kuin unelma. Juoksun aikana en edes muistanut kenkien olemassa oloa. Eivät painaneet, eivätkä hanganneet mistään kohtaan. Täydelliset!

Kisakausi starttaa käyntiin Samorinissa

Tuntuu uskomattomalta, että huomenna ollaan koneessa matkalla kohti kesän ensimmäistä kisaa!

Vuosi on jälleen vierähtänyt käsittämättömän nopeasti ja uusi kisakausi on jälleen täällä. Viime vuonna tähän aikaan olin ihan fiiliksissä päästessäni kisaamaan Challenge Family -organisaation kisassa Samorinissa. Tänä vuonna tilanne on täysin vastakkainen. Ei silllä, etteikä olisi mahtavaa päästä jälleen Samoriniin. Päästä tuntemaan mieletön kisatunnelma ja kisata loistavissa olosuhteissa. 

Monesti ennen kauden ensimmäistä kisaa on vaan sellainen tunne, ettei ole valmis starttiin. Jännittää ja käy mielessä tehtyjä treenejä sekä tulevaa kisaa. Nyt ei ole odotuksia, ei jännitystä.  Valmistavat treenit eivät nosta kisafiilistä. Ehkä siksi, että tiedän kauden avauksesta tulevan puhdas treeniveto akillesvaivojen vuoksi, joka esti juoksut kahden kuukauden ajaksi. Toukokuussa olen päässyt tekemään muutaman pitkähkön juoksulenkin, mutta muuten juoksut ovat olleet 15 - 30 min tunnustelulenkkejä. Ilman noita muutamaa pidempää juoksulenkkiä olisi tästä reissusta tullut puhdas kisaturistimatka. 

Akillesvaivan lisäksi onnistuin saamaan niskarusetin täydelliseen jumiin, joka ei edelleenkään ole täysin auki. Tuntuu kuin kroppa tekisi kaikkensa estääkseen kisaamisen. Olisi kiva ymmärtää mistä nämä järkyttävän voimakkaat lihas/jännejumit johtuvat, kun en ole saanut esim mitään kovaa iskua kaatumalla. Ainoa poikkeus edellisiin vuosiin on kolme työreissua Frankfurtiin. Ei siis edes pitkä lentoja. Lihashuoltoakin olen tehnyt merkittävästi enemmän kuin aikaisemmin. Kevään aikana sekä hieroja että fyssari ovat saaneet mainion työmaan mun lihaksisto.

Juoksun oltua pannassa, niin sitä enemmänkin olen viettänyt aikaa altaassa laskemalla kaakeleita ja maantiellä tuijottamassa harmaata asfalttia. 

Tavoitteita asettaessani oli tavoitteeni hiukan korkeammalla kuin nyt. Sunnuntaina tavoite on päästä maaliin, mutta olen myös valmistautunut DNF, jos akillesjänne alkaa vaivaamaan. Valitettavasti lennon aikana ei tule treenattuja juoksujalkoja ja nopeutta lisää. On oltava realistinen ja asetettava tavoitteet sen mukaisesti mitä ja miten on päässyt treenaamaan.

Saattaa olla ihan hyvä lähteä itselleni altavastaajana kauden ensimmäisen kisaan. Nauttia matkan teosta, pitää suupielet ylöspäin ja ottaa kropasta irti se mihin se on tällä hetkellä valmis. 

9 days to go!

Tätä kirjoittaessa on enää 9 päivää Samorinissa käytävään Championship -kisaan. Kova tasoinen kisa siis tiedossa, mutta valitettavasti kovin aikaisin näin pohjoismaalaiselle, kun vastahan tässä on saatu peruskilometrejä alla maantiellä eikä avovesiuintikausi ole kuin vasta alkanut tai alkamassa. Hiukan harmittaa, mutta nämä ovat niitä elementtejä, joihin itse ei voi vaikuttaa. Ellei sitten olisi mennyt etelään leirille, mutta työt pitää hoitaa ennen harrastusta. 

Lokakuun puolesta välistä alkaen olen päässyt treenaamaan terveenä ja neljä kuukautta myöhemmin olin kirinyt kuntoni lähes samalle tasolla kuin vuotta aikaisemmin. Aika huippua! Treenimäärä on ollut hiukan korkeampi kuin vuosi sitten eli vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut. Viikot ja kuukaudet ovat täyttyneet erittäin hyvin töistä ja treeneistä. 

Vaikka treenimäärät ovat olleet melko suuret, niin rasitusvammoja ei ole ollut. Muutaman kerran vuosi sitten kaatumisen johdosta rikkoutunut lihas tsm. on muistuttanut itsestään uidessa sekä viime viikonloppuna pakaralihas vihloi melko mehukkaasti. Ilmeisesti ei mitään sen vakavampaa, kun ei ole toistunut eikä hierottaessa ollut minkäänlaisia tuntemuksia.

Fiilikset lähteä Slovakiaan kisaamaan ovat ristiriitaiset. Kisa on kansainvälinen, kisajärjestelyt ja kisapaikka ovat mitä todennäköisemmin huipputasoa. Ihan mieletön kokemus siis tulossa. Lisäksi kisan jälkeen vietämme pari päivää lomaa Slovakiassa. 

Kyseessä on kovan tason kisa, jossa jokainen toki haluaa olla parhaassa iskussa tehden sen kauden parhaan suorituksen. Enkä poikkea tästä yhtään. Realiteetit on kuitenkin hyvä pitää mielessä, jotta ei lähden kurkottelemaan tähti taivaalta asettaen itselleen epärealistisia tavoitteita. Valmentajan näkemyksen mukaan mennään eli tämän on kauden ensimmäinen kisa, ja vielä puolimatkan kisa. Tavoite on hyvässä kokonaissuorituksessa. Takaraivossa kuitenkin kummittelee se oma tavoiteajan saavuttaminen. Eikö lennon aikana tai viimeistään kisapaikalla voisi pyörään saada 30 wattia lisätehoa ja juoksuun 30" nopeammat kilsat.

Jännityksellä odotan kisaa koettaen pitää realiteetit mielessä. 

Challenge Turku 2016

Kansainvälinen ChallengeFamily rantautui myös Suomeen. Mielestäni on hienoa saada tämän taso kaupunkikisat kauniiseen Turkuun. Iso kiitos Turulle ja turkulaisille siitä. Järjestelyt olivat mainiot. Vapaaehtoiset kiskoivat triathleettejä ylös vedestä, kisareitin varrella turvasivat reitin, huolehtivat energian ja nesteen saamisesta sekä kannustivat koko kisan ajan. Viimeinen juoksukierros menikin kiitellessä heitä. Sateesta huolimatta matkan varrella oli myös turkulaisia kannustamassa.

Aina löytyy paranneltavaa, kuten nytkin pyöräosuudella olleen rautatiekiskon ylityskohdan peittäminen muovimatolla ennen kuin siinä ehtii kukaan kaatumaan. Tuossa ylityskohdassa sattui ikäviä kaatumisia. Osa joutui keskeyttämään kisan pyörän hajotessa, osa pääsi jatkaman matkaansa kerättyään itsensä ja pyöränsä maasta. Takaisin tullessa ylityskohta oli hyvin peitetty. Lisäksi olisi ollut hienoa tietää missä vaiheessa tulee nousta pois pyörän päältä. Nyt se tuli niin yllättäen, etten ehtinyt saamaan jalkojani pois kengistä. Koetin juosta pyöräilykengissä, mutta ei siitä mitään tullut. Päätin siis riisua kengät,  juosta kengät toisessa kädessä ja toisella kädellä taluttaa pyörää. Ja eihän ne märät kengät meinanneet millään lähteä pois jaloista.

Mutta mitä ihmettä mä tuolla tein? Heinäkuun alun olin sairaalassa sänkypotilaana keuhkoembolian vuoksi ja nyt viisi viikkoa myöhemmin starttiviivalla.

No, viisi viikkoa sitten ollessani sänkypotilaana sairaalassa sain päähäni olla peruuttamatta kisaa. Viisi viikkoa saattaisi olla erittäin pienellä todennäköisyydellä tarpeeksi pitkä aika saada itseni siihen kuntoon, että voisin startata. Tietäen, etten pysty kisaamaan vaan tulisin menemään sillä vauhdilla minkä kroppa sallii puskematta ja repimättä yhtään. Henkisesti valmistuen myös keskeyttämään kisa, jos se tulee eteen.

Keskustelin asiasta mieheni kanssa. Hän ymmärsi syyn ja jollain tasolla luotti mun arviointikykyyn. Idean toteuttaminen vaatisi malttia ja rasitustason nostamista viikottain tavoitteena pystyä liikkumaan viikkoa ennen starttia PK-alueen yläpäässä. Suunnitelmaan kuului myös kyetä tehdä viikkoa ennen starttia ns valmistava treenin, jonka perusteella tekisin lopullisen päätöksen osallistumisesta Turun kisaan.

Tuon valmistavan treenin perusteella tein viimeiset laskelmat. Jos viikkoa ennen starttia vauhdit eivät riitä alittamaan 8 tuntia, niin on on hyvin epätodennäköistä että viikossa tapahtuisi mitään niin mullistavaa että saisin matkan taitettua annetussa aikarajassa. Lisäksi itse kisassa voi aina tapahtua yllättäviä asioita, joissa saattaa vierähtää muutamasta minuutista puoleen tuntiin. Sen vuoksi halusin varmistaa itselleni noin puolen tunnin marginaalin. Lisäksi halusin varmistaa, että pystyn alittamaan kunkin osa-alueen cut-ajan. Pyöräily tulisi mennä alta neljään tuntiin, uinnin alta tunnin ja loppuaika kahdeksasta tunnista saisi mennä vaihtoihin ja juoksuun. Valmistavan treenin aikojen perusteella loppuaikani tulisi olemaan 7-7:30 tuntia eikä olisi ongelmia järjestäjien cut-ajoissa. Luvassa olisi pitkä ulkoilupäivä Turun keskustassa.

Lauantaina kävin hakemassa vaihtoaluepussit ja iltaruuan jälkeen osallistuin kisainfoon.

Kisajännitys kasvoi ja samalla lausuin ääneen, etten haluaisi olla viimeinen. Niin ne tavoitteet muuttuvat. Lauantai meni ja sunnuntaiaamu koetti. Herätys, aamupala ja kisapaikalle. Kisapaikalla ehdin tekemäään minilämmittelyt ja toteamaan, että juoksuosuudella tulee pakollinen vessakäynti.

Starttasin edestä. Alku oli melkoista taistelua omasta uintipaikasta. Tarpeeksi monen iskun jälkeen kirosin ääneen, otin "askeleen" taaksepäin ja siirryin monta metriä toiseen suuntaan. Ensimmäiselle poijulle asti oli haastavaa pitää omaa uintilinjaa, mutta toisen ja kolmannen poijun välillä uin omassa yksinäisyydessäni. Viimeisellä poijulla mut ohitettiin, ajattelin saavani tuosta hyvän peesin. En kuitenkaan pystynyt omaan uintiin hänen perässään. Kaverilla oli melkoiset potkut ;). Loppumatkan uin kahden punalakkisen kaverin keskellä.

Vedestä noustiin ylös todella jyrkkää ramppia. Ennen starttia naureskeltiin miten kontataan tuo ylös ja millaista loistavaa loppukevennyskamaa tuosta saataisiin kymppiuutisiin. Nouseminen oli kuitenkin helppoa. Kiitos vapaaehtoisille. Nouseminen oli kuin tipapuille nousemista. Saattoi vapaaehtoisten kädet olla kipetä nostettuaan n 350 uimaria ylös vedestä. Iso kiitos heille kaikille!

Pyöräilysosuus koostui kahdesta eri osasta. Siirtymästä moottoritiellä ja moottoritieosuudesta, joka kierrettiin kolmesti. En ollut tutustunut reittiin ja oletin reitin olevan tasainen. Sepä olikin nousua rannalta pyöräilyn kääntöpaikalla, josta palattiin loivaa laskua alaspäin kohti keskustaa toiselle kääntöpaikalle.  Ensimmäisellä kierroksella odottelin tuota loivaa laskua, joka vielä ensimmäisellä kierroksella meni ihan ok. Mutta tuuli voimistui ja loiva lasku oli kaikkea muuta kuin laskettelua alaspäin.

Pyöräilyosuudella pidin kiinni kadenssista, en vauhdista. Tiesin, etten voi revitellä, vaan mun on pidettävä maltti koko matkan ajan. Tuulesta, nousuista ja väsymyksestä huolimatta jalkojen tuli pyörittää kampiakselia melko helposti koko matkan ajan. Sillä varmistin oikean rasitustason. Puolessa välissä pyöräilyosuutta sekä selkä että oikean reiden ulkpuoli alkoi ilmoittelemaan olemassa olositaan. Nousemalla putkelle koetin saada pientä vetreyttä. Samoin aikoihin alkoi mieleen nousemaan ajatus omasta kyvystä suoritua 90 km lenkistä ja vielä liikuttamaan itseäni sen jälkeen. Sairaalasta pääsyn jälkeen olen juuri ja juuri pyöräilyt ehkä 200 km kevyesti ja ainoastaan yhden pidemmän lenkin. Olenko pyöräilemässä mahdollisesti jalat altani? Koska juoksuosuus tulee olemaan joka tapauksessa selviytymistä, ajattelin ottaa edes uinnista ja pyöräilystä jonkin tason ajat.

Vaihtoalueelle tullesani mieheni ei ollut tunnistaa mua turpoamisen vuoksi. Tämä turpoaminen on jotain ihan käsittämätöntä. Sitä ei tapahdu treeneissä, mutta kylläkin lähes kaikissa vähänkin pidemmissä kioissa.

Vessareissu #1 oli T2:ssa. Onneksi vessat olivat vaihtoalueella ja niitä oli riittävästi. Vaihdossa en pitänyt kiirettä. Eihän mulle mikään kiire ole mihinkään.

Juoksemaan lähdin melko hyvissä voimin. Itse asiassa jalat olisivat vieneet hiukan kovempaa vauhtia, mutta syke oli liian korkea. Maaliviivan ylittäminen terveenä, ilman jälkiseuraamuksia oli riittävä tavoite. Sen pidin kirkkaana mielessäni.

Ensimmäisellä kierroksella juoksu tuntui hyvältä, sykkeet pysyivät aisoissa. Toinen kierros alkoi vessakäynnillä #2, johon kului 2 min 52 sek. Kyllä, kellotin tuon ;).

Toisella ja kolmannella kierroksella kävelin eniten. Huoltopisteiden lisäksi aina kun syke nousi liian korkeaksi. Kun syke oli laskenut vähintään 5 pykälää alle maksisykkeen eli aerobisen kynnyksen, jatkoin hölkättelyä. Neljännellä kierroksella alkoi sataa vettä, joka oli itselleni erittäin tervetullut virkistys. Uskalsin jo hiukan nostaa vauhtia ja viimeiset kilometrit tulin puhtaasti fiiliksen mukaan. En katsonut sykkeitäni. Toivoin vain kykeneväni juoksemaan maaliin asti ilman pysähdystä.

Maaliin saapuminen merkitsi uskomatonta toipumista, luottamusta oman kehon kuunteluun, terveyttä, selviytymistä keuhkoemboliasta. Täysin terveen papereita en vielä saa, mutta toipuminen on enemmän kuin hyvässä mallissa. Viisi viikkoa siten jaksoin kävellä 30 metriä kymmenen askelta kerrallaan, jonka jälkeen oli pakko pysähtyä hengittämään syvään ja lepäämään. Sunnuntaina liikutin itseäni omin voimin yli 110 km. Sijoitus ja aika eivät olleet mielessä tullessani maalialueelle. Olin puhtaasti onnellinen päästyäni maaliin ilman epänormaalia väsymystä ja hengenahdistuksia.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ensimmäinen kysymykseni kuului:"Olinko ikäsarjani viimeinen? ;) En ollut. Lisäksi alitin niukasti alle 6 tuntia.

ja sitten alkoi harmitus .... ja jossittelu. Mutta se on aivan turhaa. Suoritukseni oli yli tunnin nopeampi kuin mihin olin uskonut vielä viikko sitten.

Tunnerikas puolimatka, Joroinen 2014

Tähän kisaan lähdin luottavaisin mielin. Missään lajissa ei ole ollut erityisiä ongelmia. Uintiin oli löytynyt vauhtia vaikka heikolta se vaikutti välillä. Pyöräilyssä ei ole ollut haasteita, joskaan vauhti ei ole kasvanut. Mutta siihen pätee oikein hyvin:"Niin kisaa, kuin treenaa." Yksin on poljettu, jonka vuoksi mitään havaittavaa muutosta ei ole tapahtunut. Juoksu on treenattu ja mielestäni siinä olen mennyt eteenpäin. Tänä vuonna jopa odotin juoksuosuutta.

Perjantaina starttasin auton paria tuntia myöhemmin kuin mitä olin ajatellut, mutta ei silti kiirettä pitänyt tulla. Ei ennen kuin tajusin unohtaneen mm buranan kotiin. Pitäisi myös löytää hyvin varusteltu ruokakauppa. Yllättävän paljon saa aikaa kulumaan erilaisiin pysähdyksiin automatkalla.

Kisaa edeltävä päivä meni melko perinteisesti: kisatoimistoon, kisainfo, expo ja sprinttimatkan seuraaminen, pyörän katsastaminen ja majoittuminen. Kaveri saapui Joroisille myöhemmin ehtien vielä klo 20 kisainfoon. Sillä aikaa kun hän kävi infossa, mä kävin syömässä Jari-Pekassa ja ehdin jopa lepäämään hetken.

Kisainfon jälkeen tarrat pyörään ja pyörät katsastukseen. Valvatus oli tyyni ja rauhallinen. Kaikki oli valmista seuraavan päivän kisaan.

Päivä valkeni kirkkaana ja helteisenä. Aamupalan jälkeen viemään juoksutavarat T2:lle, bussiin ja Valvatuksen rantaan.

Lämmittelyvaatteita ei tarvittu, mutta lippis ja toiset aurinkolasit olisi ollut tarpeen ottaa mukaan.

Tässä valmentajani Katja tuli kyselemään fiiliksiä ja toivottamaan onnea matkaan. Tässä vaiheessa olin vielä kovin luottavaisin mielin. Jännitystä kuitenkin sen verran, että koko ajan olin liikkeessä malttamatta istua ja levätä.

Kuulen nimeni ja huikkaan kädellä :)

Uinnin startti tapahtui jotenkin yllättäen. Märkäpuvun laitoin päälleni aivan viime tipassa, onneksi kuitenkin oikein päin. Tässä vaiheessa naiset oli jo kutsuttu ensimmäiseen karsinaan ja lähes samaan aikaan tajusin meidän ryhmän siirtyvän jo lähtökarsinaan. Siirryin aivan eteen, jossa ei onneksi ollut tungosta. Kävin vedessä viilentämässä itseäni ja lurautin vettä märkäpuvun sisään. Ja melkolailla sitten jo kuului starttiääni. Kello jäi laittamatta päälle, laseihin ajateltu pieni vesitippa valahti pois. Jonka seurauksena lasit olivat huurussa melko pian.

Lähtö oli taas painimista. En ymmärrä mikä into on uida puoliksi toisen päällä, hakata päähän ja selkään. Muutaman kovemman iskun ja parin yliuintiyrityksen jälkeen mulle alkoi riittämään. Koetin ottaa pari irtiottoa ja näiden irtiottojen aikana tunsin kuinka käsivetoni työntöosuudella työsin jotain naista taaksepäin. Eipä sen jälkeen enää tullut iskuja päähän eikä selkään. Toisella puolelle oleva nainen ui melko lähellä ilman yhtään painiskelua. Lopulta hänkin jäi mun taakse. Lisäksi joku roikkua jaloissa, mutta pari kovempaa potkua teki siitäkin lopun. Loppumatkan onnistuin uimaan omaa menoa ilman painiskelua tms. Uintiaikana oli 32 ja jotain. Meno ei missään vaiheessa tuntunut kovalta. Kaksi kertaa pysähdyin huuhtelemaan laseja. Vaikka ennen starttia olin hiukan epäilevä mitä uinnista tulisi niin lämpöisessä vedessä musta kumipuku päällä auringon porottaessa selkään. Ei ollut tuskaista ollenkaan. Ilmeisesti en mennyt tarpeeksi kovaa ;).

Pyöräily lähti hyvin, mutta hyytyi n 20 km kohdalla. Selkään ja oikean reiden ulkoreunaan alkoi särkeä. Tässä vaiheessa pyöräilyosuuden ensimmäinen burana meni suuhun. Tahmeaa menoa eikä hälytyskellot kilittäneet enegiahukasta. Kumpuileva reitti olisi ollut mukava ilman särkyä, joka yltyi aina kun piti oikeasti pyörittää kampiakselia.

Kisainfossa otettiin voimakkaasti kantaa peesaamiseen ja sen valvontaan. Tänä vuonna kuulemma peesaamiseen otettaisiin tarkka valvonta ja selkeät rangaistukset.  Junia oli ja toisen takarenkaassa oltiin kiinni. Valvonta ei voi koskaan olla täydellistä, mutta säännöt ovat kaikille samat. On eri asia kuka niitä noudattaa ja kuka ei. Halutaan kova pyöräilyaika ja podiumpaikka vaikka sääntöjä rikkomalla.

Kääntöpaikan jälkeen pyöräily sujui ajoittain paremmin ja takaisin tullessa taisi keskivauhti olla hitusen kovempi kuin mennessä, mutta missään vaiheessa pyöräily ei tuntunut helpolta. 90 km aikana nappasin 4 Buranaa ja siitä huolimatta Kuvansin mäki sai mut irvistämään. Tässä vaiheessa kisa oli mun osalta ohitse. Ainoa tavoite oli saada Finisher-paita päälle.

Jos pyöräily tökki, niin juoksusta tuli selviytymistaistelu. Onneksi aloitin geelien nauttimisen jo ensimmäisestä mahdollisesta kohdasta jatkaen niiden nauttimista jokaisella juottopisteellä. Siinä meni myös appelsiiniä, suolakurkkua ja kahdella viimeisellä kierroksella myös suolaa. Aina kun sain vettä näkyviini kaadoin sitä päälleni ja kävelin suihkujen lävitse. Kiitos valmennettavani miehelle omasta huollosta! Ilman hänen apuaan en tiedä olisiko edes 7 tuntia riittänyt mulle. Olin tehnyt pieniin juomavyön pulloihin suolavettä, joita nautin yhden pullollisen per kierros. Toimi hyvin. Puolitoista kierrosta olin edennyt enemmän tai vähemmän kävelemällä. Välillä jopa 2 minuutin juoksu tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Mutta tuossa puolentoista kierroksen aikana olin onnistunut viilentämään kehoani ja tankkaamaan sitä sen verran, että juoksuaskel alkoi kantamaan jo paremmin.

Tässä samassa vaiheessa näin edellä olevan naisen kävelevän ja kuulin hänen sanovan ohi menevällä tutulleen jotain särystä. Tulin hänen takaa kävellen. Tsemppasin ja motivoin häntä jatkamaan maaliin asti. Hänen jalkapohjiaan särki niin pahasti, ettei hän kyennyt juoksemaan. En tiedä kuinka pitkään siinä juteltiin ennen kuin halaamisen jälkeen jatkoin matkaa. Muutaman askeleen jälkeen muistin mulla olevan buranaa juoksutopin takataskussa. Käännyin takaisin, annoin buranan, tarjosin suolavettä. Jälleen muutama sana ja halaus. En tiedä kuinka kauan tässä meni. Ei haitannut. Tästä eteenpäin juoksin 15-20 min ja kävelin 1min, jolloin nautin suolavettä.

Ajankulusta mulla ei ollut mitään tietoa enkä ruvennut edes naputtelemaan Polaria löytääkseni kokonaisaikaani. Ei enää kiinnostanut, halusin vaan jatkaa matkaa hyvin mielin. Pyrin kannustamaan niitä, joiden ohitse menin ja pitäen hyvää triathlonfiilistä yllä niin itselläni kuin muillakin. Nautitaan siitä, että meillä on mahdollisuus ja kyky liikkua.

Maalialueen tuntumassa kuulin jonkun tulleen maaliin aikaan 6:20 tai jotain. Tässä vaiheessa kuvittelin käyttäneeni aikaa reilusti yli kuusi tuntia. Mutta maaliin päätin tulla hymyillen, mulla oli kaikki hyvin. Vaikka v-alkuisia sanoja oli päässyt matkan varrella, niin hapanta naamaa en näytä. En ollut pettynyt. Sain loistavan treenin korvien väliin, tärkeitä oppimiskohtia sekä huomasin pystyväni nauttimaan kyvystäni liikkua, ihmisten kannustuksista ja hymyillä vaikka oma tavoiteaika oli umpeutunut hyvän aikaa sitten.

Sitten kuulin kuuluttaja kuuluttavan ikänaisilla olevan vielä pieni mahdollisuus alittaa kuusi tuntia. Mitä?!? Mulla oli energiaa, jalatkin jo toimi, niin mikäs siinä oli laittaa vitosvaihde päälle. Jos kerran oli mahdollisuus alittaa kuusi tuntia, niin mä teen kaikkeni alittaakseni sen. Ihmiset kannustivat, kuuluttajakin taisi sanoa naisten tietävän tuon pienen mahdollisuuden kuuden tunnin alitukseen.

Alle kuusi tuntia alittui ;)

Maaliviivan ylitin hyvä kuntoisena. Leikittelin jopa ajatukselle, että jos olisi saanut lähteä neljännelle  kierrokselle korvaamaan ensimmäinen kierros, olisin lähtenyt.  Pyöräilyn ja juoksun aikana keskisyke oli ollut ainoastaan 151 eli PK-alueella menin. Menin kuitenkin suoraan urheilijoille tarkoitettuun recovery-teltaan nauttimaan mahtavista tarjoiluista.

Nauttiessani ruokaa ja juomaa, tuli muutama HelTri:n triathleettejä kiittelemään viime syksyn ja kevään uintitreeneistä. Erityisesti sain kiitosta triathlonuinnin harjoittelusta. Toinen kiittäjistä oli parantanut omaa uintiaan 10 min, jos oikein muistan. Saattoi olla enemmänkin. Voi että, kuinka nuo vaan paransivat omaa fiilistä. Nämä ihmiset tekevät tästä lajista hienon!

Tässä palkinto, joka on aikaa, sijoitusta tai mitalia arvokkaampi. Sain auttaa Elinan maaliin. Tämä palkinto ei pölyty eikä vaatinut peesausta.