Toipumista ja tekniikkavirheiden esille nostamista

Kaksi viiikkoa sitten piti alkaa palkallinen neljän viikon kesäloma ja viikko sitten meidän piti olla lennolla kohti Budapestiä. Molempia oli odotettu ja molemmat olisivat tulleet tarpeeseen. Toista viikkoa on oltu sairaslomalla eikä olla kotikylää pidemmälle juurikaan päästy. Kontrollikäynnit ja jatkotutkimukset rytmittävät viikot ja päivittäiset tekemiset mietitään piikityksien mukaan. Lääke on helppo pitää mukana, jos vaan asian muistaa kotoonta lähdettäessä. Toki harmitus on suuri, mutta onneksi toipuminen on sujunut yllättävän hyvin. En ole ollut sänkypotilaana sairaalasta pääsyn jälkeen ja viime viikolla vaivanneet väsymyskohtaukset ovat poissa.

Viikko sitten sunnuntaina teimme ensimmäisen pitkän kävelylenkin. Huolimatta hitaasta vauhdista ja puuskuttamisesta ylämäissä, kävely sujui erinomaisesti. Heti maanantaina teimme toisen lenkin, mutta tällä kertaa hiukan lyhyemmän ilman nousuja. Lentokentän seutu ja koiralatu ovat loistavia paikkoja niin juoksuvedoilla kuin tasamaa kävelylle.

Altaaseen halusin päästä mahdollisimman nopeasti. En niinkään uimaan treeniä, vaan pääsemään eroon siitä muistikuvasta ja tunteesta, jonka koin sen päivän aaamuna kun minulla todettiin keuhkoembolia. Tunne, jossa happea ei saa tarpeeksi vaikka tekisi mitä, kroppa ei pysy pinnalla, keveyttä ei ole alkuunkaan, jokainen vedessä liikuttu sentti on työn takana.

Niinpä keskiviikolle sovin kaverin kanssa treffit uimalaan. Hän tekisi treenin ja minä pulahtaisin veteen tunnusteleman miltä se vesi tuntuu. Automatkalla aloin jo jännittämään ja sydän hakkasi. Jännisty varmaan näkyi kauaksi.

Altaanreunalla parin viikon takainen tunne valtasi koko kehon. Altaaseen pääsin. Olin päättänyt ottaa sen saman ohjelman mukaani, jota olin ollut tekemässä edellisellä kerralla. Räpylät jalassa verrasin. Yli puolet ohjelmasta meni pienessä jännityksessä ja kehon jokaista signaalia kuunnellen. Keskinsnorkkeliiin jouduin turvautumaan todennäköisesti jännityksen vuoksi, sillä lopussa lähdin uimaan kaverin peesiin ilman keskisnorkkelia ja viimeiset sataset myös ilman lättäreitä. Vaikka peesissä uin, niin viimeisissä satasissa jäin ja jättäydyin käännöksen jälkeen. Tulin omaa vauhtia ja se riitti.

Myönnän, että vaikka tiedän mistä hitaus johtuu, niin kyllä lievästi syö naista, kun vauhti on olematon. Maltti, malttia.

Toisinaan sain hetkellisesti sellaisen 100% nautinnon tunteen ja fiiliksen omasta elementistä. Ensi viikolla uudestaan tekemään omaa tekniikkatreeniä veteen.

Tostaina Jarmo Hast vieraili Hämeenlinnassa tekniikkaleirin merkeissä. Koska kyse oli puhtaasti tekniikasta, ei vauhdeista eikä treenaamisesta, päätin osallistua tähän edes seuratakseni ja oppiakseni.

Ilta alkoi avovesiuinnilla. Onneksi olin -tapani mukaan - niukasti ennen klo 16 paikan päällä, niin ehtinyt kamalasti jännittämään avovesituintia. Todistetusti uin hitaasti, koska kaverini, joka normaalisti ui huomattavasti itseäni hitaammin, läpsytteli mun jalkoja koko matkan.

Mukavaa oli huomata, että Jarmon neuvot ja vinkit eivät juurikaan poikkea niistä mitä itse olen neuvonnut. Jatkossa tulen uittamaan Jarmon opin mukaan kolmen ryhmässä uintidrilliä, jossa keskellä oleva joutuu/saa seurata vierellä tulevien vauhtia. Tuosta tulee hyvää harjoitusta seurata kanssakilpailijoiden vauhtia ja pysyä itse peesissä.

Avovedestä siirryttiin altaaseen, jossa pääpaino oli  henkilökohtaisessa palautteessa. Itse olin viimeinen eikä palauta yllättänyt ollenkaan. Edelleen omaan hyppivän uintityyliin. Palaute oli yhteneväinen alkukeväästä samaani palautteseen paikallisen uimaseuran valmentajalta. Lisäksi vasen käsiveto on kyynärpää johteinen. Jollain ihmeen konstilla mun pitäisi oppia rauallisempaan käsivetoon. Lopuksi todettiin, ettei pomppiva uintityyli nyt kuitenkaan maailman hitain ole.

Uinnin jälkeen siirryimme Ahveniston moottoriradalla. Nyt todellakin harmitti, etten ollut kunnossa. Tuolla radalla olisi ollut kiva päästä kokeilemaan vauhtia sekä nousemaan noussut kunnolla.

Pyörittämisestä tuli vastaavaa palautetta kuin Vesalta, kantapäät nousevat liikaa. Toki myös hiukan erilaista näkemystä, koska Vesa opettaa puhtaasti maantiepyöräilyä ja Jarmo vastaavasti triathlonpyöräilyä. Näkemysero tulee takareisien painotuksessa.

Pyöräilyosuuden jälkeen oli sitten juoksutekniikan vuoro. Tässäkin hiukan alkuun jännitin miltä kropassa tuntuu vaikka eihän kyseessä ollut juoksutreeni ja juoksuaskelia taisi tulla tehtyä kaiken kaikkiaan varmaankin 200m edestä. Juoksussa on edelleen pomppivuutta, kantapäät nousevat liian ylös, ja näiden lisäksi jalkaterä kääntyy. Kaksi viimeistä kohtaa ovat itselleni uusia, joihin en luonnollisestikaan ole osannut kiinnittää huomiota. Jalkaterän kääntymisen huomasin vuosi sitten maaliintulokuvassa (alla), mutta ajattelin sen olleen vain sattumaa.

Onneksi on koko tuleva kausi aikaa korjailla virheitä.

Perjantaina oli vuorosssa liikkuvuusharjoitukset ohjatusti. Tästä aiheesta myöhemmin lisää. Perjantai-iltana kokeilin miltä oikeasti kevyt hölkkä tuntuu yhtään pakottamatta itseään määrättyyn matkaan tai aikaan.

Viime viikon perjantaina kauppakeskuksessa verkkaisesti kävely väsytti, nyt PKI-alueella hölköttely onnistui yli odotusten. Syke ei lähtenyt nousemaan eikä vauhtiakaan tarvinnut laskea loppussa. Pidempään olisin voinut mennä, mutta en nähnyt mitään syytä lähteä tekemään yhtään pidempää. Ensi viikolla askel pidemmälle.

Lauantaina oli tarkoitus mennä pyöräilemään, mutta aamusta innostuin siivoamaan terassia. Terassin harjaaminen, ulkokalusteiden siirtäminen ja peseminen olikin sitten liikaa.  Ilmeisesti tarpeeksi monta ylös alas -liikettä ja nostoa sitten lopulta aiheuttivat ikäviä tuntemuksia keuhkoissa. Siihen jäi siivoaminen ja loppupäivä menikin rauhallisesti nauttien siististä terassista.