6.7.2017

Vuosi eletty uutta elämää

"Tältäkö tuntuu hukkuminen?" Tuo ajatus iskeytyi mieleeni vuosi sitten aamutreenissä. Aamu, jota en unohda. Päivä, joka muutti elämääni.

Kuukautta aikaisemmin olin, kuin ennakoiden, blogannut vesipelosta ja kamppailusta vedestä. Heinäkuun 6. 2016 kamppailin vedessä päästäkseni altaan päätyyn. Kenties onni onnettomuudessa, etten tuolloin panikoitunut, vaan ajattelin, että pitääkö mun todellakin heittää itseni selälleen päästäkseni päätyyn. Mietin myös kuinka valpaita valvojat ovat? Ehtisivätkö he tarvittaessa apuun? Onneksi heidän ammattitaitoa ei tuona aamuna tarvittu.

Ihmisen mieli on veikeä. Kun tulee "vuosipäivä", niin mieli palaa takaisin menneisiin tapahtumiin ja tunnelmiin. Tällä viikolla pyörävedoissa huomasin muistelevani sitä, miten takkuiselta meno tuntui viime kesänä, miltä kropassa tuntui ja miten selittelin itselleni heikentynyttä suoritustasoani. Samalla se oli hyvä muistutus, että liikkuminen ei ole itsestäänselvyys. Olen etuoikeutettu liikkumaan ja nauttimaan siitä mitä teen. On nautinto pystyä ottamaan itsestääni irti lähes kaiken mitä otettavissa on.

Vaikka keuhkoebolia vaurioitti fyysisesti ainoastaan pienen osa keuhkoistani, niin henkiselle puolelle on jäänyt jännitteitä uudesta veritulpasta, jonka vuoksi olen pari kertaa käynyt kuvauttamassa pohkeeni. Pieni kivun/jumin tunne pohkeessa, epämääräinen väsymys, lievä pääkipu eli oireita, joita minulla oli vuosi sitten saavat minut valppaaksi. Päivittäin otettava lääke huolehtii, etten tule unohtamaan heinäkuun 6.päivää 2016.

En koe kuitenkaan kokeneeni mitään suurta traumaa tapahtumasta, mutta yllätyksekseni Sveitsin maauimalassa uinti takkuaa. Vaihtaessa märkäpuvun simmariin, uinti on aina alussa vähän sellaista hakua. Tein kuitenkin sellaisen havainnon, että uidessani muissa maauimaloissa kuten Riihimällä tai Leppävaarassa uinti on ollut paljon rennompaa siitäkin huolimatta, että alla on ollut avovesiuintikertoja. Kun tällä viikolla menin toistamiseen Sveitsin maauimalaan - kahden kerran välissä olen uinut sekä avovedessä että Leppävaaran maauimalassa - totesin uinnin olevan jälleen enemmänkin voiton ottamista vedestä, kuin yhteistyötä. Altaanpohja muistuttaa hukkumisen tunteesta, jonka vuoksi tiedostamatta pyrin päätyyn mahdollisimman nopeasti eli räpiköin, yritän liikaa ja rentous on poissa. Henkimaailman juttuja.

Vuosi tapahtuman jälkeen olen fyysisesti hyvässä kunnossa, treenaaminen tuntuu hyvältä, syön verenohennuslääkettä ja elän muutamien rajoitteiden kanssa. Päälle päin elän siis kutakuinkin samanlaista elämää nyt kuin ennen keuhkoemboliaa, mutta sisälle kokemus jätti jäljen.