29.10.2017

Pitkän radan mastersmestaruusuinnit 2017

Viikonlopun uintiurakka ohitse. Huh!

Kerrottakoon alkuun, että kisoihin osallistui yli 400 uimaria, jotka tekivät reilu 1500m starttia. Miehiä n 250 ja naisia n 160. Osallistujat edustivat 62 eri seuraa Suomesta, Virosta, Venäjältä ja Yhdysvalloista. Lisäksi 200m ja sitä pidemmät matkat sijoitettiin aikojen perusteella, muilla matkoilla ratajärjestys tehtiin ikäsarjoittain vanhimmasta nuorimpaan. Tämän vuoksi tullessaan maaliin ei vielä tiennyt omaa sijoitustaan vaikka omassa lajissaan olisi ollut maksimissaan ratojen määrä uimareita eli 6 uimaria.

Ennen kisaa
Torstaina iltana kävin tekemässä kevyen uintiverran, joka ei tuntunut samalta kuin esim keväällä ennen uintikisoja. Ihan ok, mutta ei paras mahdollinen. Selässä tuntui viikon istuminen päätteen ääressä eikä siis tarvinnut vetää käsijarrua päälle.

Perjantaipäivä oli alkanut varhaiselle aamupalaverilla jatkuen samalla tavalla aina siihen asti, kunnes hyppäsin altaaseen verraamaan. Siis ajomatka ja vielä kisapaikalla olin töissä. Pitkin päivää selässä tuntui jumitusta, vaikka olin koettanut päivän mittaa sopivissa kohtia hiukan venytellä /ojentaa selkää.

Perjantai-ilta, kisan ensimmäinen jakso
Kisaverra ei tuntunut hyvältä. Koetin verrata mahdollisimman pitkään koettaen saada selkään liikettä. Verran jälkeen selkä tuntui ok:lta.

Eka startti oli kevyesti 400m sekari (100m perhosta + 100m selkää + 100m rinulia + 100m vaparia). Jännitys alkoi ns call roomissa ja paheni aina siihen asti, kunnes astuin starttipallille. Starttipallin takana jännitys oli jo niin kova, että tärisin koettaen saada syvää hengittämällä tilanteen rauhoittumaan.

Uin ensimmäisessä erässä kahden muun kanssa. Perhonen lähti kevyesti liikkeelle. 50 metrin kohdalla tajusin uivani liian kovaa ja vanhalla tekniikalla. Käännöksen jälkeen korjasin käsivedon tekniikkaa, himmasin seuraavan 50m. Järkevä päätös. Selkäuinti on ehkä mun heikoin lajini, mutta se tuntui rytmikkäältä ja eteenpäin vievältä. Käännös seläristä rinuliin meni mönkään, mutta sääntöjen mukaisesti. Olin liian lähellä seinää enkä enää voinut tehdä muuta käännöstä kuin vanhan aikaisen selästä käsikäännöksellä vatsalteen. Rinulissa koetin keskittyä saamaan liukua ja pitkää käsivetoa. Vierellä en nähnyt ketään, joten pyrin tekemään oman uinnin, jossa kuitenkin säästelisin illan toista starttia varten. Vapari meni varmalla otteella vaikkakin sokkona. Käännyttyäni rinulista vapariin, lasit täyttyivät vedestä. Juuri ja juuri näin välillä pohjassa olevaa sinistä viivaa. Toivoin vain pystyväni uimaan mahdollisimman suoraan ja toivoen, ettei tätä tapahtuisi 800m vaparissa. Uinnin jälkeen tunne oli, että olin tehnyt vahvan hyvän perusuinnin. Tunne oli niin hyvä, että kävelin varmaankin pari senttiä maanpinnan yläpuolella.

Kuva by Janne aka uintiystävä

Pajulahden leirillä ollut huonekaverini oli katsonut uintiani ja pukkarissa kommentoi menoani. Kiitos hänelle kauniista sanoista. Ne tuntuivat hyvältä ja tulivat oikeaan kohtaan.

Olisi mennyt noin tunti kun oli jo seuraava startti. Yli 200m matkoille tulee arvioida aika, jotta saa startata. Näin käy myös esim 1500m väliajat. Koska itse en ollut aikaisemmin uinut 800m vaparia -siis aikuisena - niin mulla oli kevään 1500 metriltä 800m väliaika. Tämän mukaan mulla oli neljänneksi nopein aika.

Ikäsarjastani tunsin entuudesta kolme uimaria, joten tiesin, että kisasta voi tulla todella kova. Ennen ksiaa olin tehnyt suunnitelman miten välttää liian kova alku. Kuten edellä jo kerroinkin, niin ikäsarjoittain. Lisäksi 800m ja 1500m matkat uitiin 2 samalla radalla. Ekaksi starttasi vasenta reunaa uiva. 30 sekuntia myöhemmin lähti toinen uimari uimaan oikeaa reunaa. Itse sain kaveriksi nuoremmasta ikäsarjasta Imken. Nopeampi uimari lähti hitaamman perään. Taktiikka muuttui kertaheitolla. Pyri pitämään Imke takana koko 800m.

En ollut mitenkään ihastunut tähän 2 uimaria samalla radalla -sääntöön. Hyvin se kuitenkin meni, mutta kosketuksilta ei vältytty. Imken kanssa pelättiin miten käy kun kaksi triathlonistia ui samalla radalla. Voidaanko välttyä käsirysyltä?

Sama jännitys kuin ensimmäisessä startissa. Lähdin matkaan saamani ohjeen mukaisesti. Uinti tuntui hyvältä aina 200m ajan. Jumitus selässä palasi kahta kamalampana. Koetin vaan pitää mielessä ne parit rankat treenit, joissa selkälihakset ovat olleet kovilla. 400m kohdalla olin omasta mielestäni jo uinut tarpeeksi, mutta oltiin vasta puolessa välissä. Kipu häiritse voiman tuottoa. Palautin mieleeni: jos alkaa tuntumaan ikävältä, niin muista, että niin se tuntuu myös muille. Pariin kertaa hoin itselleni, että jos mua sattuu, niin on sen satuttava myös muilla. Viereisellä radalla ui Marjut, joka lähti 30 sekkaa mun jälkeen. Mielestäni hän ei ollut saanut mua kiinni. Käännöksen jälkeen koetin saada näkyviin ykkösradalla uivat Liisan ja Sarin. En saanut heitä näkyviin, joten ollut täysin varma olivat menneet mun ohitse vai ei.  Imke sai välimatkaa kiinni, siitä huolimatta noudatin saamaani ohjetta ja maltoin ottaa toka vikan satasen ensimmäisen vinstan hiukan löysäillen. Vikalla vinstalla koetin nostataa vauhtia. Imke sai mua koko ajan kiinni, mutta ei päässyt ohitseni. Maalissa yläfemmat ja onnittelut.

Kuva by Ulla

Ensimmäiset fiilikset olivat tyytyväiset omaan uintiin. Kivusta huolimatta se tuntui vahvalta ja omalta uinnilta. 


Saunassa joku nainen, joka oli uinut ensimmäisessä erässä, oli jäänyt katsomaan meidän uintia. Kiitos myös hänelle kauniista sanoista. Taisi olla ensimmäinen ihminen, joka ei moiti mun vaparia ;).

Oman uintini jälkeen siirryin katsomoon Jannen kanssa kannustamaan miesten 1500m uinteja. Anu oli lauantaina ja sunnuntaina seuraamassa mun edesottamuksiani. On hienoa saada jakaa myös uintikisoja uintiystävien kanssa.

Saavuttuani illalla kotiin, koetin rullalla ja palloilla saada selkää auki.

Lauantain, toinen jakso
Lauantai aamuun nousin todella väsyneenä. En ollut saanut unta oikein ollenkaan ja aamulla olisin vaan halunnut nukkua. Verra kuitenkin alkoi jo kahdeksan jälkeen, joten ei muuta kuin autoon ja kohti Tikkurilaa.

200m sekari muuttui 25 metrin jälkeen taisteluksi. Kroppa oli ihan tukossa, selkä jumissa ja hapotti. Uinnin jälkeen valmentajalle lähti viesti; tuskainen uinti, hapotti 175 metriä. En ollut ollenkaan tyytyväinen omaan uintiini.

Uinnin jälkeen Anun kanssa seurattiin aamujakson uinnit loppuun. Koska itselläni ei ollut startteja iltajaksossa, suuntasin Rajamäelle juoksemaan ja verraamaan veteen. Verrasin niin kauan, kunnes kipu alkoi helpottamaan. Myöhemmin illalla rullasin selkää ja kylkiä.



Kuva by Ulla

Sunnuntai, neljäs jakso
Sunnuntaipäivään heräsin virkeänä ennen herätyskellon soittoa. Olo kropassa oli ihan toista luokkaa kuin lauantaiaamuna. Kisaverraa tehdessä uinti tuntui hyvältä - ehkä liiankin hyvältä. Ote oli hyvä, selkään ei sattanut, uinti kulki. Ei kun ylös altaasta ja valmistumaan omaan starttiin.

En ole koskaan aikaisemmin uinut selkää kisoissa, paitsi sekarissa. Olin alkanut jo perjantain sekarin jäkeen katumaan koko selärin uimista kisoissa. En ollut asettanut itselleni muuta tavoitetta kuin uida se järkevästi, ilman hapotusta pitäen mielessä kisojen viimeisen lajin. Jos selärissä tuntuu missään vaiheessa pahalta tai alkaa hapottamaan, niin viimeisestä lajista tulee äärimmäisen tuskainen kokemus.

Lähdin matkaa maltillisesti. Ensimmäinen 50m tuntui ikuisuudelta. Koetin pitää kiinni siitä tekniikasta, joka osaan. Ei räpiköintiä, olkapäät ylös vedestä, vahva käsiveto. 150m jälkeen vahvistin käsivetoa. Mietin, että tälläisellä tämän selärin pitäisi tuntua. Oman eräni jälkeen oli vielä pari erää, joissa molemmissa oli ikäsarjani uimareita, joten en osannut yhtään sanoa olinko viimeinen vai toiseksi viimeinen. Viimeisestä sijasta olin lähtenyt kisaamaan.

Naisten 200m selärin jälkeen oli 10 min tauko, jolloin pääsi verraamaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni. Olisiko jälleen ollut noin tunnin tauko, kun oli jälleen call roomin aika. Penkillä istuessani mietin, miksi ihmeessä olen jälleen täysin vapaaehtoisesti laittanut itseni 200m perhoseen. Siinä istuesani huomasin myös, ettei mulla ollut kuin yksi uimahattu. Tässä vaiheessa asialle ei enää voinut mitään.

Koetin pitää mielessäni taktiikkani lähteä verravauhtia, pitämättä minkäänlaista kiirettä tavoitteena järkevä vauhdinjako, jolla säästyisin totaaliselta hyytymiseltä. Samassa erässä uivat nuoremmat ikäsarjat sellaista vauhtia, että kun he olivat uineet 200 m, niin mulla olisi vielä vähintään 50m matka maaliin. Jos heidän vauhtiin lähtisi, niin 25m jälkeen tulee hyytyminen ja matka päättyy 50m kohdalla.

Startissa tunsin kuinka uimalakki lähti vähän päästä. Tässä on jonkin outo juttu. Viime keväänä - elämäni ensimmäisen kerran  - uimalakki lähti päästä 200m perhosessa. Treeneissä ja kaikissa muissa starteissa se pysyy päässä kuin nakutettu. Mutta ei kisoissa perhosuinnissa. Joka vedolla tunsin kuinka lakki siirtyy otsalla aina ylemmäksi ja ylemmäksi. n 75m kohdalla se sitten putosi kokonaan päästä.

Itse uinti tuntui kyllä raskaalta, etenkin kolmas 50m. Kuulin Mikan kannustuksen. Kannustus kyllä aina antaa sen tarvittavan lisäpotkun. Kiitos Mika! Uinti ei missään vaiheessa tuntunut kuitenkaan epätoivoiselta. Onnistuin jopa vahvistamaan käsivetoa viimeisen 25m kohdalla. Tästä olen tyytyväinen. Vauhdinjako oli siis onnistunut, mutta olisinko voinut uida koko viimeisen 50m yhtä vahvasti? En tiedä. Perhonen on salakavala laji. Kun se hyytyminen tulee, niin se tulee täysillä.  Maalin tullessa näin kyllä aikani, mutta en muista omia uintiaikojani. Vasta kotimatkalla tarkistin mikä oli aikana keväällä lyhyellä radalla ja millaisella ajalla mut oli kisoihin ilmoitettu. Tein oman PB! En siis ollutkaan uinut hitaammin, vaan olen kehittynyt :).

Yhteenveto
200m perhossa tuli PB pitkällä radalla. 2012 olen uinut edellisen kerran 200m perhosta pitkällä radalla. Jos oikein muistan aikana, niin parannusta n. 15 sekkaa. Viime kevään lyhyellä radalla uituun 200m perhoseen tuli parin sekunnin parannus.

200m selkäuinnista ei ole minkäänlaista aikaa, miltään vuodelta.

200m sekarin olen uinut ainoastaan lyhyellä radalla. Nyt uin n 3 sekkaa hitaammin kuin keväällä lyhyellä radalla. Laskennallisesti siis lähes sama aika.

800m vaparia en ole uinut pitkällä enkä lyhyellä radalla sitten 80 -luvun. Joten vertailuaikaa ei ole. Kisoihin annettu aika oli 1500 metrin uinnin väliaika. Aikaa ei siis voi verrata.

400m sekaria en ole koskaan aikaisemmin uinut pitkällä radalla. Viime keväänä uin sen ensimmäistä kertaa lyhyellä radalla. Tuohon tuli reilun 3 sekunnin parannus.

Tää seuraava pitää täydellisesti paikkansa: "Coach believed she could, so she did it".




Kiitos uintiystäville, jotka ovat suostuneet uimaan mun uintiohjelmia, jotka ovat sisältäneet niin sekaria kuin perhostakin. Ihanaa, kun olitte paikan päällä! Ystävät on!
Kiitos Petrille kellotuksista ja tekniikkavinkeistä!
Kiitos mastersuimarit! Olette mahtavaa porukkaa!
Kiitos valmentajalle! Viimeisen kuukauden aikana et ole päästänyt mua helpolla. Muutaman kerran on menty aika äärirajoilla.

Tästä on hyvä aloittaa uusi triathlonkausi!

9.10.2017

Juoksen, koska voin

Sataa vettä. Juoksen. Ja se tuntuu hyvältä, askel on kevyt. Edellisenä päivänä olen saanut kommenttia, että pitäisi keskittyä enemmän juoksuun ja pyöräilyyn kuin uintiin. Kommentti herätti puolustusmekanismini. Tuntui kuin en haluaisi olla parempi juoksija tai en tekisi töitä sen eteen. Toki enemmänkin voisi tehdä.

Juoksu on heikoin lajini. Tiedostan sen erittäin hyvin. Olen "aina vihannut" juoksua. Se on ollut epämieluisaa jo lapsena. Lihavana lapsena olin se lapsista, joka tuli aina valituksi viimeisenä joukkuepeleissä ja pihaleikeissä. Ala-asteella kärsin ensimmäisen kerran polvikivuista.

Yläasteikäisenä olin jo omaksanut liikunnalliset tavat. Luokallamme oli useita koripalloilijoita ja muutamia fudiksen pelaajia. Olin luokan uimari, kunnes mukaan tuli pesäpallo ja riparin jälkeen käsipallo. Viivajuoksu oli ihan syvältä. Juoksin, jos oli pakko eli vain treeneissä ja pari kertaa ennen 1500m juoksutestiä. Niin ja muutaman kerran ennen uintitreeniä. Noista kerroista muisto on se, että ei me kyllä oikeasti juostu. Jos juostiin, niin tuskin paria kilometriä pidempää.

Seuraavat juoksuaskeleet taisin ottaa 2000 -luvun alkupuolella. Työmatkoille oli helppo ottaa juoksukengät mukaan. Ja oli vuosi tai kaksi, kun kävin aamuisin juoksemassa reilun puolen tunnin  lenkkejä. Kun juoksu alkoi tuntumaan mukavalta polvet kipeytyivät. Lopulta kipu yltyi sellaisiin atmosfääreihin, että leposärky sai kyynelkanavat auki. Tein jo ajatustyötä spinden ja salitreenin vaihtamisesta jooga- ja pilatestunteihin. Kun en enää pystynyt kävelemään rappusia alas enkä ylös eikä polvi suoristunut täysin, sain lähetteen magneettikuvaukseen.

Tulos oli murskaava. Molempien polvien rustot ovat rikki. Toisen polven rusto on vertikaalisesti ja toinen horistontaallisesti halki. Polvispesialisti antoi ehdottoman juoksu- ja pyöräilykiellon. Hänen mielipide oli, ettei näillä polvilla koskaan tulla juoksemaan.

Saman vuoden kesällä osallistuin Vätternrundaan tavoitteena kyetä pyöräilemään 150 km 300 km reitistä. 150 km tuli täyteen ja matka jatkui kilometri kilometriltä. Lopulta 300 km tuli täyteen. Myöhemmin syksyllä tuli ajatus osallistua triathlonkouluun. Kävin urheilulääkärin luona magneettikuvien kanssa. Lausunto oli murskaava, mutta myös positiivinen. Ei ole väliä istunko sohvalla vai liikunko, niin polvirustoni rikkoutuvat. Jos juoksen ja pyöräilen, niin polvirustot ovat kovilla. Jos en liiku, lihakset surkastuvat. Niin tai näin, niin tilanne rustojen suhteen on sama. Juoksijanpolvi oli samaan aikaan päällä. Sain kortisoonia polviin ja ohjeen tehdä sitä mistä nautin, mutta kivun rajoissa.

Aloitin triathlonkoulussa marraskuussa, 2009. Uneksin kyvystä juosta 10 km, toivoin kykeneväni juoksemaan 5 km kesällä 2010. Juoksuharjoitteluni alkoi juoksumatolla 10-15 min pari kertaa viikossa.

Katsoessa taaksepäin on harmi, ettei juoksijanpolveen kiinnitetty sen enempää huomiota. Jälkiviisaana on helppo todeta, että muutama kausi olisi mennyt huomattavasti paremmin, kun olisin tajunnut etsiä tietoa mistä juoksijanpolvi oikeasti johtuu. Olisin mahdollisesti saattanut välttää iskiasoireyhtymän sekä olla rikkomatta pohjettani.

Moni tulee triathlonin pariin juoksutaustan omaavina ja monelle heistä uinti on haastavaa. Minulle juoksu on samanlainen kuin heille uinti. Juoksuani voisi kuvailla: kuin kala kuivalla maalla. Olen opetellut juoksemaan, hionut juoksutekniikkaa ja vahvistanut & koettanut löytää oikeita lihaksia juoksuun. Työ jatkuu.

Juoksen sateessa hymy kasvoilla. Mietin kehittymistäni juoksijana. Vuosien varrella tulleita vastoinkäymisiä, jotka ovat vieneet tämän naisen useamman kerran telakalle. Juoksu ei ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus. Olen etuoikeutettu juoksemaan, vaikkakin hitaasti. Juoksen ja se tuntuu tänään erityisen hyvältä.
Kuva by Kunnonkuvajaa

1.10.2017

Kauden 2016-2017 yhteenveto

Menneeseen kauteen lähdin täysin eri lähtökohdista kuin mitä olin alunperin suunnitellut.

Kesän 2016 kisoista piti saada dataa seuraavan talven treeneihin. Kesä meni sairastellessa ja kisat kisaamatta. Kauteen 2016-2017 lähdin tietämättä milloin pääsisin oikeasti treenaamaan eli milloin verihyytymät olisivat täysin hajonneet keuhkoihin johtavista valtimoista. Yhtä tietämätön olin siitä miten verenohennuslääke saattaisi vaikuttaa sykkeisiin. Kausi kuitenkin alkoi lajinomaisilla treeneillä jättäen vauhti/tehotreenit pois. Pelkät pk-lenkit olivat rankkoja ja syke nousi jokaisen pienen nousun kohdalla anaerobiselle kynnykselle.

Hyytymät katosivat
Viikko viikolta treenit alkoivat kulkea hiukan helpommin, mutta joka kerta sykkeen noustessa anaaerobiselle tasolla aloin yskimään. Ei tarvittu sykemittaria kertomaan milloin ollaan anaaerobisellä kynnyksyllä. Eräänä lokakuun tiistaina pyöräilytreenin jälkeen autossa tajuntaan iskeytyi, että olin pystynyt tekemään samat treenin kuin muutkin enkä ollut kertaakaan yskinyt. Tunne oli helpottunut, vapautunut. Ellen olisi ajanut autoa, olisin varmaankin hyppinyt ilosta.

Tuosta alkoi seuraavan etapin tavoitteleminen. Päästä siihen samaan kuntoon, jossa olin ennen keuhkoemboliaa. Treenit jatkuivat normaalilla syklillä. Voimaa, uintia, pyörää, juoksua. Maaliskuun puolen välin jälkeen juoksin saman lenkin, jonka olin juossut vuotta aikaisemmin. Tavoite oli juosta samainen lenkki samalla vauhdilla ja sykkeillä kuin edellisenäkin vuonna. Sykkeet ja vauhti olivat lähes samat kuin vuotta aikaisemmin. Mieletön fiilis!



Kevät
Huhtikuussa juoksin ensimmäisen kerran puolimaran 100%sti noudattaen saamiani ohjeita. Juoksufiilis oli todella hyvä eikä edes räntäsade saanut fiilistä laskemaan. Tein tasapainoisen juoksun. Kun sain tarkat ohjeet tietäen, että ne perustuvat tehtyihin treeneihin, niin korvien väli uskoi ja pystyin pitämään fokuksen itse juoksussa.

Puolimaran jälkeen osallistuin uinnin mastersien lyhyen radan SM-kisoihin. Tekee hyvää välillä päästä hyppäämään altaaseen ja nauttia "painottomuudesta". Antaa veden kelluttaa ja saada hyvä ote vedestä, joka vie eteenpäin.


Triathlonkausi
Triahtlonkausi alkoi kuumassa Samorinissa. Kisajärjestelyt ja puitteet olivat viimeisen päälle. Oli hienoa päästä osallistumaan tuon tason kisoihin vaikka itse kisasuorituksesta ei paljoa jäänyt kerrottavaa jälkipolville, mutta kisa antoi loistavan buustin treeneihin.


Puolitoista kuukautta myöhemmin tein saman matkan Joroisissa. Uinti oli varmaa omaa suorittamista. Pyörä kulki hyvin ja nautin jokaisesta kampiakselin pyörityksestä. Juoksuun lähdin luottavaisin mielin. Ensimmäisen nousun jälkeen reisi kramppasi ja muutamien kilometrien jälkeen vatsa.



Vatsan krampatessa juoksusta ei oikein tule mitään. Tuo kisa oli sitten siinä. Maaliin tulin kuitenkin paremmalla ajalla kuin Samorinissa.

Sastamalassa kävin kokeilemassa miltä tuntuu vetää happosetti eli sprintti peesivapaana. 300m uintia ei ole pitkä matka, mutta on se vaan sen verran pitkä, että jos vetää ensimmäisen 100m ALL-out, niin seuraavat 200m on kaikkea muuta kuin kevyttä uimista. Pyöräilyosuudella en saanut yhtään peesiapua. Ois pitänyt joko uida hitaammin, niin olisi saattanut saada peesiapua tai sitten olla enemmän ruutia reisissä, että olisi pysynyt niiden muutamien ohittaneiden kyydissä. Pyörämatka oli n 17 km. En missään vaiheessa päässyt sellaiseen omaan pyöräilyyn. Varmaankin liikaa yrittämistä ja runttaamista. Juoksuosuudella sykkeet lähtivät pomppimaan. Sykkeitä piti välillä tasata, että pystyi jatkamaan juoksua. Kokemus tämäkin.

Turku - loppuaika ei ollut sitä mitä olin ajatellut eikä mikään laji mennyt täydellisesti, mutta ei myöskään täysin penkin alle, vaikka pyöräilyosuuden heikohko suoritus jäi kaivelemaan mieltä, niin kokonaisuutena suoritus oli sellainen varman tasainen. Tätä tasaisen varmaan suoritusta jäin kaipaamaan kahdessa edellisessä kisassa. Nyt se tuli ja se oli tuulettamisen arvoista.


Treeniä on ollut paljon, pyörän päällä en ole koskaan viettänyt yhtä paljon aikaa kuin tänä kesänä. Huonosta kesästä huolimatta pääsin tekemään kaikki pyöräilytreenit ulkona. Kerran tuli pyöräiltyä räntäsateessa ja kerran jouduin ajamaan vesisateessa - ja sekin tapahtui kisassa.

Kausi 2016-2017 takana
Oikeita asioita on tehty, mutta puolen vuoden sairaus vaikutti vielä tämän vuoden suorituksiin. Muutamassa kuukaudessa ei ihmeitä tehdä. Triathlonkausi 2016-2017 sisälsi uusia kokemuksia, paljon hyviä muistoja ja opin uusia asioita.

Kiitos miehelleni, joka vuodesta toiseen jaksaa olla tukena ja kannustaa mua lähtemään treenaamaan silloinkin kun tekisi mieli vaan jäädä sohvalle laiskottelemaan. Kiitos valmentajalleni, jolta löytyi aikaa ja halua ottaa haaste vastaan. Meillä synkkaa hyvin, hänen tekemänsä treenit ovat tarpeeksi haastavia ja niitä on riittävästi. Arvostan sitä, että hänellä on ollut aikaa ja kiinnostusta antaa hyvinkin tarkkoja ohjeita kisoihin valmistumiseen ja kisan etenemiseen. Niillä on ollut yllättävän suuri vaikutus siihen, millä asenteella on lähtenyt kisaan ja miten ne mustat hetket on kisoissa saanut käännettyä voimavaraksi.