CSS -testi

Riippumatta siitä onko kyse urheiluun tai muuhun liittyvä testi tai koe, niin mulla ne menevät aina penkin alle. Urheilun puolella siihen liittyy liikaa yrittämistä ja akateemisissa aiheissa jännitystä. Liika yrittäminen näkyy sähläämisenä tai kuten eräs uintivalmentaja totesi; menet nuoruuden innolla. Akateemisissa aineissa - etenkin jos testissä on mitään mikä viittaa matematiikkaan - aivojen täydellisenä tyhjentymisenä. 

Tällä viikolla mulla oli uinnissa CSS-testi (Critical Swimming Speed). Edellisestä kerrasta on jo tovi ja tuolloin nimenomaan 400m meni huonosti. Tälläkin kertaa samainen matka meni liiaksi yrittämiseksi, rentous puuttui. Mun pitäisi varmaankin uida pidempää settiä ennen testiä, jotta saisin karistettua ylimääräiset energiat pois.

Heti CSS-testin perään mulla oli 10x100m Vu CSS-tuloksella. Satuin vain uimaan nuo kaikki sataset sekunnin-kaksi kovempaa kuin mitä testitulos oli. Syketaso oli sama näissä satasissa kuin mitä se oli testissä. Tämä on yksi syy miksi itse en ole ihastunut näihin testeihin, kun monesti sitten kuitenkin treeneissä uin pitkiä settejä kovempaa kuin mitä CSS-tulos on ollut. Itselleni sopii paljon paremmin testata uinnin kehitystä uimalla vaikka juuri tuollainen 10 x 100 määrätyllä vauhdilla ja palautusajalla. Toinen on, että näitä testejä voi manipuloida esimerkiksi uimalla 200m hitaammin kuin mihin pystyy. Jos olisin uinut 200m kolme sekuntia hitaammin kuin mitä uin, olisi CSS-tulos ollut kaksi sekuntia kovempi. 

Viime kerrasta CSS-tulos kyllä parani, mutta parantamisen varaan jäi. Seitsemän kesää on hinkattu samoja aikoja, joten kyllä oma tavoite on parantaa puolimatkan kisassa 1900m uintiaikaani. 

 

Ylimääräinen lepopäivä

Treenin  ja treenijakson pitääkin rasittaa eikä jokainen treeni tunnu hyvältä. Puhumattakaan, että ne olisivat aina kivoja ja niitä tekisi vain hymyillen. Kovan tai haastavan treenin jälkeen olo on kuitenkin hyvä. Mutta mistä sitten tiedän milloin haastavaa treeniä edeltävänä olo on epäilyä omasta kyvystä suoriutui treenistä  tai jopa laiskuudesta ja milloin keho yrittää kertoa, ettei se ole valmis ottamaan kovaa treeniä vastaan. Itse ainakin joudun toisinaan keskustelemaan itseni kanssa. Lopputulos on useimmiten sen, että ainakin verraan. Useimmiten kroppa ja mieli vaan vaatii hyvän verran tai ehkä pitäisi sanoa valmistautumisen itse treeniin.

Pikaisen analyysin ja omien tuntemukseni mukaan väittäisin, että tänä syksynä olen treenannut kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Tästä naisesta on muutamia kertoja otettu kyllä kaikki irti, joka yksittäisessä treenissä tai sitten treenijakson aikana. Muutaman kerran olen aamuyöstä herännyt siihen, että kroppa tuntuu kuin se olisi hakattu. On ollut treenejä, joita ennen olen ollut todella epävarma kyvykkyydestäni suoriutui siitä ja on niitäkin, joiden aikana olen lähettänyt virtuaaliterveisiä.

Joulukuussa oli 13 päivän treenijakso, joka päättyi palautteeseen;"Aika väsynyttä menoa. Ihan ok, mutta aikaisemmat treenit selkeästi painavat kehossa. En saanut tehoja irti." Vastaus oli aika selkeä; viikonloppu kevyesti.

Mutta kun treeniohjelmassa lukee, että on treeni ja seuravaa treenitön päivä on vasta muutaman päivän päästä, niin henkisesti on vaikeaa ottaa kevyesti pelkän oman tuntemuksen perusteella. Aamusyke vahvisti edellisen päivän tuntemuksia. Lisäksi Polar Flown kautta tarkastelin joulukuun palautumisen tilaa. Aamusyke ja palautumisen tila vahvisti, ettei kyse ole laiskuudesta, vaan levon tarpeesta. Treenitön päivä ennen aikojaan. Vaikea asia, vaikka kyllähän sen tietää, että levossa kehittyy.

Vaikka lukemat kertoivat kropan vaativan lepoa ja lauantai meni joulun valmisteluissa ja kyläillessä, niin koko ajan jossain mielen sopukoissa jäyti huono omatunto väliin jätetystä treenistä. Jos sitten kuitenkin olisi pitänyt. Järjen ääni taas painoi päälle, ettei keho ota vastaan treeniä ja mahdollisesti ensi viikon treenit menevät penkin alle, jos nyt ei kuuntele mitä keho tarvitsee. Onneksi tultiin kotiin sen verran myöhään, ettei tullut mieleen aloittaa treenin tekemistä.

Sunnuntaiaamuna syke oli jo sitä tasoa, että uskalsin lähteä ohjelman mukaisesti tekemään rauhallisen, mutta pitkän treenin. Maanantain treenikin meni täydellisesti ohjelman mukaisesti.

Keskiviikkoaamun sykkeen mittaus ja Polar näyttämä palautumisen tila - vahvasti tasapainossa - olivat keskenään synkassa.

Ei ole helppoa kuunnella kehoaan, ja aina ymmärtää mikä on oikea ratkaisu. Itse olen päätynyt siihen, että teen jokaisesta treenistä lyhyen analyysin sisältäen tuntemukseni + muut mahdolliset stressitekijät ja välitän ne eteenpäin pari kertaa viikossa. Tarvittaessa jopa heti treenin jälkeen, kuten viime viikon perjantaina. Taaksepäin katsoessa on helppo vetää yhteen esim kuinka kuormittavalta treeni on tuntunut ja onko treenien lisäksi ollut muita stressitekijöitä.

Suomen 100 v itsenäisyyden kunniaksi 100 x 100 -treeni

Yllytyshullu
Marraskuun 23.päivänä sain viestin:"Moro! On tässä pyörinyt mielessä, että pitäisköhän tässä nykäistä Suomi100 kunniaksi 100x100m treeni?" Muutamia viestejä myöhemmin oli selvää, että mukana ollaan ja päivämäärä oli lyöty lukkoon. Paikka ja tarkka kellon aika vaati vielä pientä hiomista. Treeni olisi Suomi100 ja Suomi liikuttaa 100tuhatta -hengessä.

Tausta
Ennen tätä haastetta pisin yksittäinen uintitreeni löytyy keväältä 2016. Tuona keväänä tavoitteena oli uida 10 km treeni, jota varten alettiin nostamaan kilometrimäärää maltillisesti ylöspäin. Valitettavasti loukkasin olkapää-yläaselän alueen kaatuessani ennen kuin päästiin 10 km asti. Pisimmäksi treeniksi jäi hiukan yli 7 km. Edelleenkin muistan viimeisen 1 km tuskan kropassani ja millaista poltetta olkapäissä oli.

Tänä syksynä pisin uintitreeni on ollut hiukan yli 6 km ja tuostakin treenistä päällimmäinen muisto on se rasituksen aiheuttama kipu etenkin selässä. Myöntyessäni osallistumaan 100x100m treeniin en siis todellakaan luottanut kyvykkyyteni uida 10 km treeniä. Ennen myöntymistä valmentaja oli näyttänyt vihreää valoa, koska hänen mielestään 10 km ei nyt kuitenkaan olisi kovin kuormittava.

Valmistautumista
Ennen treenipäivää tilasin Black Friday ostokseni Suomi 100 -uimalakit siihen mennessä osallistumisen varmistaneille henkilöille; Maarit, Veijo, Janne ja minä.

Aikataulu alkoi hahmottumaan osallistuvien uimareiden valmennustöiden väliin. Seuraavalla viikolla selvittelin uimahallilta ratatilannetta ja mahdollisuutta varata yksi rata meidän tempaukselle, jotta emme häiritsisi muita uimahallin asiakkaita tai ainakin mahdollisimman vähän.

Rajamäen uimahallin kanssa neuvottelu oli helppoa. Tilannetta helpotti kovasti se yhteensattuna, että kyseisenä viikonloppuna paikallinen uimaseura oli perunnut ratavuorojaan IKM-uintien vuoksi. Saimme tempauksellemme oman radan useamman tunnin ajaksi. Kiitos Rajamäen uimahalli!

Koska itse en ollut täysin ihastunut lähtemään uimaan 10 km ilman jonkinlaista runkoa, pyysin valmentajalta runkoa 100 x100m -treeniin. Sananlasku:"Sitä saa mitä tilaa" piti tässäkin kohtaan paikkansa. Saimme monipuolisen, mutta mielestäni myös melko haastavan ohjelman. Ohjelma sisälsi kaikkia uintilajeja perhosesta vapariin sekä potkuja ja uintia pullareilla.

Osallistujat
Lauantaina 2.12. klo 13:45 meillä oli sovittu treffit altaan reunalle. Itse en osannut yhtään arvioida energian tarvetta enkä sitä mikä maistuisi, joten mukaan otin pari pulloa energiajuomaa, yhden banaanin, energiapatukoita ja rusinoita. Lisäksi kahdessa pullossa oli nesteyttävää juomaa. Koska treeniuimalasit painavat välillä melko pahasti, otin mukaan parit eri uimalasit. Aloitin uimisen kisalaseilla vaihtamatta niitä kertaakaan.

Ennen veteen hyppäämistä "before" -kuva 100 x 100m treeniin osallistujista:

Janne: kesällä osallistui ÖTILLÖ MM-kisoihin Maaritin kanssa. Jannella on sormensa pelissä mm. Midnight Sun swimrun -kisassa. Jannen ehdoton valtti on heittäytyminen ja sitkeästi perässä pysyminen. En ole aikaisemmin tavannut ihmistä, joka rohkeasti on lähtenyt uimaan perhosta katsomalla miten edessä oleva ui ilman minkäänlaista tekniikkaaopetusta.
Veijo: hän ui marraskuun 4.-5. päivä 50 km ja jatkoi seuraavana päivänä omaa tempaustaan juoksemalla 50 km. Huima suoritus! Ja nyt jo takaisin altaassa. Taustalla on 40 vuoden uintitausta.
Maarit: edustaa myös Tuusulan Uimaseuraa, kuten Veijokin. Tämä pari on Suomen huippu swim-run -pari. Molemmat ovat ikäsarjansa huippuja myös uinnin puolella.
Lisäksi Johanna, joka ei uinut meidän kanssaan 100 x 100, van hän vetäisi 100 x 25 m perhosta (tämän haluan uida vielä joskus). Johanna on ollut uinnin huipulla koko ikänsä. Maaritin tavoin mastersien uinnin MM-kisat ovat tuttuja ja tämä nainen ei ole tainnut tulla kertaakaan kotiin ilman mitalia edes MM-kisoista.  "Ei se voitto, vaan ylivoimainen voitto".

Olin siis osallistumassa tähän treeniin huippujen kanssa. Myönnän lievästi jännittäneeni miten pysyn heidän vauhdissaan. Edellisenä yönä olin nähnyt unen, jossa uin pyjama päällä.

100 x 100 m treeni

Altaan reunalla seisten treeni ei etene, joten ei kun veteen:

Verran aikana meidän vauhti oli sellaista 1.39 / 100 m. Tuntui todella kevyeltä niin kuin pitikin, mutta mielessä kävi epäilys miten tuo vauhti kostautuisi ohjelman loppupuolella. Kuten normaalistikin Jannen kanssa uidessa, niin myös nytkin uimme siten, että yksi setti aloitetaan yhdessä, pidetään ohjelman mukaiset tauot ja setin jälkeen odotamme toisiamme. Settien väliin siten saattaa tulla pidempiä taukoja, mutta kun yhdessä tullaan treenaamaan, niin yhdessä myös treenataan.

Muutamissa seteissä "lintsasimme" eli käytimme räpylöitä parista eri syystä: ei ollut mitään mieltä rikkoa itseään esim perhosessa tai laittaa aikaa/isoa määrää energiaa potkuihin, kun niitä nyt oli enemmän kuin 100m.

Ohjelman ensimmäinen puoliskon aikana settien väliset tauot venyivät pari kertaa useamman minuutin pituuksissa joko odottaen tiimin kasaamista tai teknillisten taukojen vuoksi. Toinen puolisko meni vähemmillä tauoilla, mutta myös settin lukumäärä oli pienempi. Ainoa pidempi tauko tuli itselleni odotellessani Jannen saadessa sekarisetin päätökseen. "Uintikaveri ei jätä".

Toisen kerran, kun mieleeni iskeytyi ajatus, että mitenköhän mä tästä selviydyn tapahtui 20 x 100m sekarin ensimmäisissä satasissa. Käsien saaminen yhtä aikaa pyörimään perhosessa tuntui kankealta. Aloin jo henkisesti varautumaan siihen, että vaihdan perhosen vaikka rinuliin. En vaihtanut rinuliin missä vaiheessa. Tuossa samassa setissä laskuni meni sekaisin, jämähdin 4-6 kohdalla. Yhdessä vaiheessa olimme Jannen kanssa yhtä aikaa päädyssä, jolloin hän totesi, että sulla taitaa olla jo 11 takana. No, Onneksi! Mä kun olin sitä mieltä, että en ole vielä edes uinut 10!!! Tällä tiedolla oli voimakas vaikutus henkiseen puoleen. Olin jo yli puolen välin. Setin vaikeustasoa nosti kaksi kohta: 1. tuo setti alkoi siinä kohtaa, kun takana oli jo 5.9 km
2. äärimmäisen lyhyt palautusaika. Ohjelmassa palautusajaksi oli annettu 20 sekkaa, mutta mielessäni oli vahvasti 5 sekkaa. Yhtään vastaväitettä ei kuulunut, niin enpä sitten tarkistanut mitä ohjelmaan oli merkattu. Niin me sitten vedettiin 20 x 100 sekaria, 5 sekunnin palautuksilla. Kaikki uivat, kaikki selvisivät hengissä.

Viimeinen setti vedettiin räpylöillä. Kello alkoi olemaan melko paljon. Pyötävaraus odotti ja Veijolla valmennettavat Tuusulassa. Veijo ja Maarit aloittivat setin kahdestaan. Jannen kanssa liityttiin heidän peesiin saatuamme edellisen setin valmiiksi. Veijo veti porukkaa. Myönnän ajatelleeni, että onneksi Veijo ja Maarit ovat meitä 300 m edellä, eikä "tarvitse" uidan heidän vauhdissaan koko settiä. Väsymys selkeästi alkoi painamaan, sillä tuo setti Veijon ja Maaritin peesissä oli ihan huippu setti mulle. Samoin alkutreenistä sain ihan huippu setin uidessani Maaritin peesissä. Viimeisessä setissä sain laittaa jo vauhtia käsiin ja jalkoihin pysyäkseen edellä menevien vauhdissa. En halunnut jäädä jälkeen heistä. Nopein satanen oli 1.17 ja hitain 1.31.  Vaikka treenin aikana mietinkin, että onneksi ei uitu tuota settiä tuolla 1.17 / 100m -vauhdilla, niin se olisi kyllä tehnyt erittäin hyvää mulle.

Kovassa porukassa treenatessa taisin itse saada parhaimman treenivasteen. Loistava treeni mahtavassa porukassa!

Janne koosti hienon videon meidän 100 x 100m treenistä. Olkaa hyvät!
Henkilökunnalta saimme luvan kuvata uintiamme ja ottaa kuvia.

Kiitos kamut!

Pitkän radan mastersmestaruusuinnit 2017

Viikonlopun uintiurakka ohitse. Huh!

Kerrottakoon alkuun, että kisoihin osallistui yli 400 uimaria, jotka tekivät reilu 1500m starttia. Miehiä n 250 ja naisia n 160. Osallistujat edustivat 62 eri seuraa Suomesta, Virosta, Venäjältä ja Yhdysvalloista. Lisäksi 200m ja sitä pidemmät matkat sijoitettiin aikojen perusteella, muilla matkoilla ratajärjestys tehtiin ikäsarjoittain vanhimmasta nuorimpaan. Tämän vuoksi tullessaan maaliin ei vielä tiennyt omaa sijoitustaan vaikka omassa lajissaan olisi ollut maksimissaan ratojen määrä uimareita eli 6 uimaria.

Ennen kisaa
Torstaina iltana kävin tekemässä kevyen uintiverran, joka ei tuntunut samalta kuin esim keväällä ennen uintikisoja. Ihan ok, mutta ei paras mahdollinen. Selässä tuntui viikon istuminen päätteen ääressä eikä siis tarvinnut vetää käsijarrua päälle.

Perjantaipäivä oli alkanut varhaiselle aamupalaverilla jatkuen samalla tavalla aina siihen asti, kunnes hyppäsin altaaseen verraamaan. Siis ajomatka ja vielä kisapaikalla olin töissä. Pitkin päivää selässä tuntui jumitusta, vaikka olin koettanut päivän mittaa sopivissa kohtia hiukan venytellä /ojentaa selkää.

Perjantai-ilta, kisan ensimmäinen jakso
Kisaverra ei tuntunut hyvältä. Koetin verrata mahdollisimman pitkään koettaen saada selkään liikettä. Verran jälkeen selkä tuntui ok:lta.

Eka startti oli kevyesti 400m sekari (100m perhosta + 100m selkää + 100m rinulia + 100m vaparia). Jännitys alkoi ns call roomissa ja paheni aina siihen asti, kunnes astuin starttipallille. Starttipallin takana jännitys oli jo niin kova, että tärisin koettaen saada syvää hengittämällä tilanteen rauhoittumaan.

Uin ensimmäisessä erässä kahden muun kanssa. Perhonen lähti kevyesti liikkeelle. 50 metrin kohdalla tajusin uivani liian kovaa ja vanhalla tekniikalla. Käännöksen jälkeen korjasin käsivedon tekniikkaa, himmasin seuraavan 50m. Järkevä päätös. Selkäuinti on ehkä mun heikoin lajini, mutta se tuntui rytmikkäältä ja eteenpäin vievältä. Käännös seläristä rinuliin meni mönkään, mutta sääntöjen mukaisesti. Olin liian lähellä seinää enkä enää voinut tehdä muuta käännöstä kuin vanhan aikaisen selästä käsikäännöksellä vatsalteen. Rinulissa koetin keskittyä saamaan liukua ja pitkää käsivetoa. Vierellä en nähnyt ketään, joten pyrin tekemään oman uinnin, jossa kuitenkin säästelisin illan toista starttia varten. Vapari meni varmalla otteella vaikkakin sokkona. Käännyttyäni rinulista vapariin, lasit täyttyivät vedestä. Juuri ja juuri näin välillä pohjassa olevaa sinistä viivaa. Toivoin vain pystyväni uimaan mahdollisimman suoraan ja toivoen, ettei tätä tapahtuisi 800m vaparissa. Uinnin jälkeen tunne oli, että olin tehnyt vahvan hyvän perusuinnin. Tunne oli niin hyvä, että kävelin varmaankin pari senttiä maanpinnan yläpuolella.

Kuva by Janne aka uintiystävä

Pajulahden leirillä ollut huonekaverini oli katsonut uintiani ja pukkarissa kommentoi menoani. Kiitos hänelle kauniista sanoista. Ne tuntuivat hyvältä ja tulivat oikeaan kohtaan.

Olisi mennyt noin tunti kun oli jo seuraava startti. Yli 200m matkoille tulee arvioida aika, jotta saa startata. Näin käy myös esim 1500m väliajat. Koska itse en ollut aikaisemmin uinut 800m vaparia -siis aikuisena - niin mulla oli kevään 1500 metriltä 800m väliaika. Tämän mukaan mulla oli neljänneksi nopein aika.

Ikäsarjastani tunsin entuudesta kolme uimaria, joten tiesin, että kisasta voi tulla todella kova. Ennen ksiaa olin tehnyt suunnitelman miten välttää liian kova alku. Kuten edellä jo kerroinkin, niin ikäsarjoittain. Lisäksi 800m ja 1500m matkat uitiin 2 samalla radalla. Ekaksi starttasi vasenta reunaa uiva. 30 sekuntia myöhemmin lähti toinen uimari uimaan oikeaa reunaa. Itse sain kaveriksi nuoremmasta ikäsarjasta Imken. Nopeampi uimari lähti hitaamman perään. Taktiikka muuttui kertaheitolla. Pyri pitämään Imke takana koko 800m.

En ollut mitenkään ihastunut tähän 2 uimaria samalla radalla -sääntöön. Hyvin se kuitenkin meni, mutta kosketuksilta ei vältytty. Imken kanssa pelättiin miten käy kun kaksi triathlonistia ui samalla radalla. Voidaanko välttyä käsirysyltä?

Sama jännitys kuin ensimmäisessä startissa. Lähdin matkaan saamani ohjeen mukaisesti. Uinti tuntui hyvältä aina 200m ajan. Jumitus selässä palasi kahta kamalampana. Koetin vaan pitää mielessä ne parit rankat treenit, joissa selkälihakset ovat olleet kovilla. 400m kohdalla olin omasta mielestäni jo uinut tarpeeksi, mutta oltiin vasta puolessa välissä. Kipu häiritse voiman tuottoa. Palautin mieleeni: jos alkaa tuntumaan ikävältä, niin muista, että niin se tuntuu myös muille. Pariin kertaa hoin itselleni, että jos mua sattuu, niin on sen satuttava myös muilla. Viereisellä radalla ui Marjut, joka lähti 30 sekkaa mun jälkeen. Mielestäni hän ei ollut saanut mua kiinni. Käännöksen jälkeen koetin saada näkyviin ykkösradalla uivat Liisan ja Sarin. En saanut heitä näkyviin, joten ollut täysin varma olivat menneet mun ohitse vai ei.  Imke sai välimatkaa kiinni, siitä huolimatta noudatin saamaani ohjetta ja maltoin ottaa toka vikan satasen ensimmäisen vinstan hiukan löysäillen. Vikalla vinstalla koetin nostataa vauhtia. Imke sai mua koko ajan kiinni, mutta ei päässyt ohitseni. Maalissa yläfemmat ja onnittelut.

Kuva by Ulla

Ensimmäiset fiilikset olivat tyytyväiset omaan uintiin. Kivusta huolimatta se tuntui vahvalta ja omalta uinnilta. 

Saunassa joku nainen, joka oli uinut ensimmäisessä erässä, oli jäänyt katsomaan meidän uintia. Kiitos myös hänelle kauniista sanoista. Taisi olla ensimmäinen ihminen, joka ei moiti mun vaparia ;).

Oman uintini jälkeen siirryin katsomoon Jannen kanssa kannustamaan miesten 1500m uinteja. Anu oli lauantaina ja sunnuntaina seuraamassa mun edesottamuksiani. On hienoa saada jakaa myös uintikisoja uintiystävien kanssa.

Saavuttuani illalla kotiin, koetin rullalla ja palloilla saada selkää auki.

Lauantain, toinen jakso
Lauantai aamuun nousin todella väsyneenä. En ollut saanut unta oikein ollenkaan ja aamulla olisin vaan halunnut nukkua. Verra kuitenkin alkoi jo kahdeksan jälkeen, joten ei muuta kuin autoon ja kohti Tikkurilaa.

200m sekari muuttui 25 metrin jälkeen taisteluksi. Kroppa oli ihan tukossa, selkä jumissa ja hapotti. Uinnin jälkeen valmentajalle lähti viesti; tuskainen uinti, hapotti 175 metriä. En ollut ollenkaan tyytyväinen omaan uintiini.

Uinnin jälkeen Anun kanssa seurattiin aamujakson uinnit loppuun. Koska itselläni ei ollut startteja iltajaksossa, suuntasin Rajamäelle juoksemaan ja verraamaan veteen. Verrasin niin kauan, kunnes kipu alkoi helpottamaan. Myöhemmin illalla rullasin selkää ja kylkiä.

Kuva by Ulla

Sunnuntai, neljäs jakso
Sunnuntaipäivään heräsin virkeänä ennen herätyskellon soittoa. Olo kropassa oli ihan toista luokkaa kuin lauantaiaamuna. Kisaverraa tehdessä uinti tuntui hyvältä - ehkä liiankin hyvältä. Ote oli hyvä, selkään ei sattanut, uinti kulki. Ei kun ylös altaasta ja valmistumaan omaan starttiin.

En ole koskaan aikaisemmin uinut selkää kisoissa, paitsi sekarissa. Olin alkanut jo perjantain sekarin jäkeen katumaan koko selärin uimista kisoissa. En ollut asettanut itselleni muuta tavoitetta kuin uida se järkevästi, ilman hapotusta pitäen mielessä kisojen viimeisen lajin. Jos selärissä tuntuu missään vaiheessa pahalta tai alkaa hapottamaan, niin viimeisestä lajista tulee äärimmäisen tuskainen kokemus.

Lähdin matkaa maltillisesti. Ensimmäinen 50m tuntui ikuisuudelta. Koetin pitää kiinni siitä tekniikasta, joka osaan. Ei räpiköintiä, olkapäät ylös vedestä, vahva käsiveto. 150m jälkeen vahvistin käsivetoa. Mietin, että tälläisellä tämän selärin pitäisi tuntua. Oman eräni jälkeen oli vielä pari erää, joissa molemmissa oli ikäsarjani uimareita, joten en osannut yhtään sanoa olinko viimeinen vai toiseksi viimeinen. Viimeisestä sijasta olin lähtenyt kisaamaan.

Naisten 200m selärin jälkeen oli 10 min tauko, jolloin pääsi verraamaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni. Olisiko jälleen ollut noin tunnin tauko, kun oli jälleen call roomin aika. Penkillä istuessani mietin, miksi ihmeessä olen jälleen täysin vapaaehtoisesti laittanut itseni 200m perhoseen. Siinä istuesani huomasin myös, ettei mulla ollut kuin yksi uimahattu. Tässä vaiheessa asialle ei enää voinut mitään.

Koetin pitää mielessäni taktiikkani lähteä verravauhtia, pitämättä minkäänlaista kiirettä tavoitteena järkevä vauhdinjako, jolla säästyisin totaaliselta hyytymiseltä. Samassa erässä uivat nuoremmat ikäsarjat sellaista vauhtia, että kun he olivat uineet 200 m, niin mulla olisi vielä vähintään 50m matka maaliin. Jos heidän vauhtiin lähtisi, niin 25m jälkeen tulee hyytyminen ja matka päättyy 50m kohdalla.

Startissa tunsin kuinka uimalakki lähti vähän päästä. Tässä on jonkin outo juttu. Viime keväänä - elämäni ensimmäisen kerran  - uimalakki lähti päästä 200m perhosessa. Treeneissä ja kaikissa muissa starteissa se pysyy päässä kuin nakutettu. Mutta ei kisoissa perhosuinnissa. Joka vedolla tunsin kuinka lakki siirtyy otsalla aina ylemmäksi ja ylemmäksi. n 75m kohdalla se sitten putosi kokonaan päästä.

Itse uinti tuntui kyllä raskaalta, etenkin kolmas 50m. Kuulin Mikan kannustuksen. Kannustus kyllä aina antaa sen tarvittavan lisäpotkun. Kiitos Mika! Uinti ei missään vaiheessa tuntunut kuitenkaan epätoivoiselta. Onnistuin jopa vahvistamaan käsivetoa viimeisen 25m kohdalla. Tästä olen tyytyväinen. Vauhdinjako oli siis onnistunut, mutta olisinko voinut uida koko viimeisen 50m yhtä vahvasti? En tiedä. Perhonen on salakavala laji. Kun se hyytyminen tulee, niin se tulee täysillä.  Maalin tullessa näin kyllä aikani, mutta en muista omia uintiaikojani. Vasta kotimatkalla tarkistin mikä oli aikana keväällä lyhyellä radalla ja millaisella ajalla mut oli kisoihin ilmoitettu. Tein oman PB! En siis ollutkaan uinut hitaammin, vaan olen kehittynyt :).

Yhteenveto
200m perhossa tuli PB pitkällä radalla. 2012 olen uinut edellisen kerran 200m perhosta pitkällä radalla. Jos oikein muistan aikana, niin parannusta n. 15 sekkaa. Viime kevään lyhyellä radalla uituun 200m perhoseen tuli parin sekunnin parannus.

200m selkäuinnista ei ole minkäänlaista aikaa, miltään vuodelta.

200m sekarin olen uinut ainoastaan lyhyellä radalla. Nyt uin n 3 sekkaa hitaammin kuin keväällä lyhyellä radalla. Laskennallisesti siis lähes sama aika.

800m vaparia en ole uinut pitkällä enkä lyhyellä radalla sitten 80 -luvun. Joten vertailuaikaa ei ole. Kisoihin annettu aika oli 1500 metrin uinnin väliaika. Aikaa ei siis voi verrata.

400m sekaria en ole koskaan aikaisemmin uinut pitkällä radalla. Viime keväänä uin sen ensimmäistä kertaa lyhyellä radalla. Tuohon tuli reilun 3 sekunnin parannus.

Tää seuraava pitää täydellisesti paikkansa: "Coach believed she could, so she did it".

Kiitos uintiystäville, jotka ovat suostuneet uimaan mun uintiohjelmia, jotka ovat sisältäneet niin sekaria kuin perhostakin. Ihanaa, kun olitte paikan päällä! Ystävät on!
Kiitos Petrille kellotuksista ja tekniikkavinkeistä!
Kiitos mastersuimarit! Olette mahtavaa porukkaa!
Kiitos valmentajalle! Viimeisen kuukauden aikana et ole päästänyt mua helpolla. Muutaman kerran on menty aika äärirajoilla.

Tästä on hyvä aloittaa uusi triathlonkausi!

Juoksen, koska voin

Sataa vettä. Juoksen. Ja se tuntuu hyvältä, askel on kevyt. Edellisenä päivänä olen saanut kommenttia, että pitäisi keskittyä enemmän juoksuun ja pyöräilyyn kuin uintiin. Kommentti herätti puolustusmekanismini. Tuntui kuin en haluaisi olla parempi juoksija tai en tekisi töitä sen eteen. Toki enemmänkin voisi tehdä.

Juoksu on heikoin lajini. Tiedostan sen erittäin hyvin. Olen "aina vihannut" juoksua. Se on ollut epämieluisaa jo lapsena. Lihavana lapsena olin se lapsista, joka tuli aina valituksi viimeisenä joukkuepeleissä ja pihaleikeissä. Ala-asteella kärsin ensimmäisen kerran polvikivuista.

Yläasteikäisenä olin jo omaksanut liikunnalliset tavat. Luokallamme oli useita koripalloilijoita ja muutamia fudiksen pelaajia. Olin luokan uimari, kunnes mukaan tuli pesäpallo ja riparin jälkeen käsipallo. Viivajuoksu oli ihan syvältä. Juoksin, jos oli pakko eli vain treeneissä ja pari kertaa ennen 1500m juoksutestiä. Niin ja muutaman kerran ennen uintitreeniä. Noista kerroista muisto on se, että ei me kyllä oikeasti juostu. Jos juostiin, niin tuskin paria kilometriä pidempää.

Seuraavat juoksuaskeleet taisin ottaa 2000 -luvun alkupuolella. Työmatkoille oli helppo ottaa juoksukengät mukaan. Ja oli vuosi tai kaksi, kun kävin aamuisin juoksemassa reilun puolen tunnin  lenkkejä. Kun juoksu alkoi tuntumaan mukavalta polvet kipeytyivät. Lopulta kipu yltyi sellaisiin atmosfääreihin, että leposärky sai kyynelkanavat auki. Tein jo ajatustyötä spinden ja salitreenin vaihtamisesta jooga- ja pilatestunteihin. Kun en enää pystynyt kävelemään rappusia alas enkä ylös eikä polvi suoristunut täysin, sain lähetteen magneettikuvaukseen.

Tulos oli murskaava. Molempien polvien rustot ovat rikki. Toisen polven rusto on vertikaalisesti ja toinen horistontaallisesti halki. Polvispesialisti antoi ehdottoman juoksu- ja pyöräilykiellon. Hänen mielipide oli, ettei näillä polvilla koskaan tulla juoksemaan.

Saman vuoden kesällä osallistuin Vätternrundaan tavoitteena kyetä pyöräilemään 150 km 300 km reitistä. 150 km tuli täyteen ja matka jatkui kilometri kilometriltä. Lopulta 300 km tuli täyteen. Myöhemmin syksyllä tuli ajatus osallistua triathlonkouluun. Kävin urheilulääkärin luona magneettikuvien kanssa. Lausunto oli murskaava, mutta myös positiivinen. Ei ole väliä istunko sohvalla vai liikunko, niin polvirustoni rikkoutuvat. Jos juoksen ja pyöräilen, niin polvirustot ovat kovilla. Jos en liiku, lihakset surkastuvat. Niin tai näin, niin tilanne rustojen suhteen on sama. Juoksijanpolvi oli samaan aikaan päällä. Sain kortisoonia polviin ja ohjeen tehdä sitä mistä nautin, mutta kivun rajoissa.

Aloitin triathlonkoulussa marraskuussa, 2009. Uneksin kyvystä juosta 10 km, toivoin kykeneväni juoksemaan 5 km kesällä 2010. Juoksuharjoitteluni alkoi juoksumatolla 10-15 min pari kertaa viikossa.

Katsoessa taaksepäin on harmi, ettei juoksijanpolveen kiinnitetty sen enempää huomiota. Jälkiviisaana on helppo todeta, että muutama kausi olisi mennyt huomattavasti paremmin, kun olisin tajunnut etsiä tietoa mistä juoksijanpolvi oikeasti johtuu. Olisin mahdollisesti saattanut välttää iskiasoireyhtymän sekä olla rikkomatta pohjettani.

Moni tulee triathlonin pariin juoksutaustan omaavina ja monelle heistä uinti on haastavaa. Minulle juoksu on samanlainen kuin heille uinti. Juoksuani voisi kuvailla: kuin kala kuivalla maalla. Olen opetellut juoksemaan, hionut juoksutekniikkaa ja vahvistanut & koettanut löytää oikeita lihaksia juoksuun. Työ jatkuu.

Juoksen sateessa hymy kasvoilla. Mietin kehittymistäni juoksijana. Vuosien varrella tulleita vastoinkäymisiä, jotka ovat vieneet tämän naisen useamman kerran telakalle. Juoksu ei ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus. Olen etuoikeutettu juoksemaan, vaikkakin hitaasti. Juoksen ja se tuntuu tänään erityisen hyvältä.

Kuva by Kunnonkuvajaa

Kauden 2016-2017 yhteenveto

Menneeseen kauteen lähdin täysin eri lähtökohdista kuin mitä olin alunperin suunnitellut.

Kesän 2016 kisoista piti saada dataa seuraavan talven treeneihin. Kesä meni sairastellessa ja kisat kisaamatta. Kauteen 2016-2017 lähdin tietämättä milloin pääsisin oikeasti treenaamaan eli milloin verihyytymät olisivat täysin hajonneet keuhkoihin johtavista valtimoista. Yhtä tietämätön olin siitä miten verenohennuslääke saattaisi vaikuttaa sykkeisiin. Kausi kuitenkin alkoi lajinomaisilla treeneillä jättäen vauhti/tehotreenit pois. Pelkät pk-lenkit olivat rankkoja ja syke nousi jokaisen pienen nousun kohdalla anaerobiselle kynnykselle.

Hyytymät katosivat
Viikko viikolta treenit alkoivat kulkea hiukan helpommin, mutta joka kerta sykkeen noustessa anaaerobiselle tasolla aloin yskimään. Ei tarvittu sykemittaria kertomaan milloin ollaan anaaerobisellä kynnyksyllä. Eräänä lokakuun tiistaina pyöräilytreenin jälkeen autossa tajuntaan iskeytyi, että olin pystynyt tekemään samat treenin kuin muutkin enkä ollut kertaakaan yskinyt. Tunne oli helpottunut, vapautunut. Ellen olisi ajanut autoa, olisin varmaankin hyppinyt ilosta.

Tuosta alkoi seuraavan etapin tavoitteleminen. Päästä siihen samaan kuntoon, jossa olin ennen keuhkoemboliaa. Treenit jatkuivat normaalilla syklillä. Voimaa, uintia, pyörää, juoksua. Maaliskuun puolen välin jälkeen juoksin saman lenkin, jonka olin juossut vuotta aikaisemmin. Tavoite oli juosta samainen lenkki samalla vauhdilla ja sykkeillä kuin edellisenäkin vuonna. Sykkeet ja vauhti olivat lähes samat kuin vuotta aikaisemmin. Mieletön fiilis!

Kevät
Huhtikuussa juoksin ensimmäisen kerran puolimaran 100%sti noudattaen saamiani ohjeita. Juoksufiilis oli todella hyvä eikä edes räntäsade saanut fiilistä laskemaan. Tein tasapainoisen juoksun. Kun sain tarkat ohjeet tietäen, että ne perustuvat tehtyihin treeneihin, niin korvien väli uskoi ja pystyin pitämään fokuksen itse juoksussa.

Puolimaran jälkeen osallistuin uinnin mastersien lyhyen radan SM-kisoihin. Tekee hyvää välillä päästä hyppäämään altaaseen ja nauttia "painottomuudesta". Antaa veden kelluttaa ja saada hyvä ote vedestä, joka vie eteenpäin.

Triathlonkausi
Triahtlonkausi alkoi kuumassa Samorinissa. Kisajärjestelyt ja puitteet olivat viimeisen päälle. Oli hienoa päästä osallistumaan tuon tason kisoihin vaikka itse kisasuorituksesta ei paljoa jäänyt kerrottavaa jälkipolville, mutta kisa antoi loistavan buustin treeneihin.

Puolitoista kuukautta myöhemmin tein saman matkan Joroisissa. Uinti oli varmaa omaa suorittamista. Pyörä kulki hyvin ja nautin jokaisesta kampiakselin pyörityksestä. Juoksuun lähdin luottavaisin mielin. Ensimmäisen nousun jälkeen reisi kramppasi ja muutamien kilometrien jälkeen vatsa.

Vatsan krampatessa juoksusta ei oikein tule mitään. Tuo kisa oli sitten siinä. Maaliin tulin kuitenkin paremmalla ajalla kuin Samorinissa.

Sastamalassa kävin kokeilemassa miltä tuntuu vetää happosetti eli sprintti peesivapaana. 300m uintia ei ole pitkä matka, mutta on se vaan sen verran pitkä, että jos vetää ensimmäisen 100m ALL-out, niin seuraavat 200m on kaikkea muuta kuin kevyttä uimista. Pyöräilyosuudella en saanut yhtään peesiapua. Ois pitänyt joko uida hitaammin, niin olisi saattanut saada peesiapua tai sitten olla enemmän ruutia reisissä, että olisi pysynyt niiden muutamien ohittaneiden kyydissä. Pyörämatka oli n 17 km. En missään vaiheessa päässyt sellaiseen omaan pyöräilyyn. Varmaankin liikaa yrittämistä ja runttaamista. Juoksuosuudella sykkeet lähtivät pomppimaan. Sykkeitä piti välillä tasata, että pystyi jatkamaan juoksua. Kokemus tämäkin.

Turku - loppuaika ei ollut sitä mitä olin ajatellut eikä mikään laji mennyt täydellisesti, mutta ei myöskään täysin penkin alle, vaikka pyöräilyosuuden heikohko suoritus jäi kaivelemaan mieltä, niin kokonaisuutena suoritus oli sellainen varman tasainen. Tätä tasaisen varmaan suoritusta jäin kaipaamaan kahdessa edellisessä kisassa. Nyt se tuli ja se oli tuulettamisen arvoista.

Treeniä on ollut paljon, pyörän päällä en ole koskaan viettänyt yhtä paljon aikaa kuin tänä kesänä. Huonosta kesästä huolimatta pääsin tekemään kaikki pyöräilytreenit ulkona. Kerran tuli pyöräiltyä räntäsateessa ja kerran jouduin ajamaan vesisateessa - ja sekin tapahtui kisassa.

Kausi 2016-2017 takana
Oikeita asioita on tehty, mutta puolen vuoden sairaus vaikutti vielä tämän vuoden suorituksiin. Muutamassa kuukaudessa ei ihmeitä tehdä. Triathlonkausi 2016-2017 sisälsi uusia kokemuksia, paljon hyviä muistoja ja opin uusia asioita.

Kiitos miehelleni, joka vuodesta toiseen jaksaa olla tukena ja kannustaa mua lähtemään treenaamaan silloinkin kun tekisi mieli vaan jäädä sohvalle laiskottelemaan. Kiitos valmentajalleni, jolta löytyi aikaa ja halua ottaa haaste vastaan. Meillä synkkaa hyvin, hänen tekemänsä treenit ovat tarpeeksi haastavia ja niitä on riittävästi. Arvostan sitä, että hänellä on ollut aikaa ja kiinnostusta antaa hyvinkin tarkkoja ohjeita kisoihin valmistumiseen ja kisan etenemiseen. Niillä on ollut yllättävän suuri vaikutus siihen, millä asenteella on lähtenyt kisaan ja miten ne mustat hetket on kisoissa saanut käännettyä voimavaraksi.

Älylättäreiden antia

Sen verran ärsyttävän näköistä uintini on, että moni valmentaja on ollut halukas antamaan oman panoksensa tekniikkani korjaamiseen. Hyviä vinkkejä olenkin saanut ja kaikista niistä olen erittäin kiitollinen. Vinkeistä huolimatta tekniikkani ei ole korjaantunut. Mutta myönnän myös oman panostukseni tekniikan korjaamisen olleen melko mitätöntä. Tekniikan korjaaminen on herkkä asia ja helposti yhden  asian korjaaminen hajottaa tekniikan jostain muualta.

Ennen kesää kuitenkin valmentajalta tuli vinkki ottaa yhteyttä Tampereen suunnalle selvittääkseni käsivetoni voimapiste ja miten voima suuntautuu. Näin tein ja muutamien mutkien kautta löytyi Riihimäeltä Jani, joka toi tullessaan Rikun Tampereelta. Lucky me!

Jokaisen nauhoituksen jälkeen käytiin data lävitse. Tässä yksi näkymä toisen käden liikkeestä takaantapäin. Näiden kuvien ja lukujen kanssa menee kyllä tovi jos toinenkin yrittäessä saada kuvan missä kaikissa kohtaa on korjattavaa.

Paras anti itselleni oli nähdä heti uinnin jälkeen missä kohtaa voima on vähäisintä ja missä taas se on vahvinta. Riku osasi hyvin kertoa ja kädestä pitäen näyttää miten saisin voimaan jatkuvuutta. Tein muutamia kuivaharjoitteita hakien oikeita lihaksia. Heti alkuun tuli selväksi kuinka selkeä ero mulla on oikean ja vasemman puolen välillä. Saliohjelmassa mulla on käsipainoilla tehtävä liike, johon on lisätty vartalonkierto. Tuossa liikkeessä olen huomannut, että oikealle puolelle tehdessä en jaksa tehdä liikettä puhtaasti yhtä monta kertaa kuin vasemmalle. En ole osannut kohdistaa heikkoutta näin puhtaasti vatsalihakseen.

Kuivaharjoittelun jälkeen nauhoitettiin vielä yksi pätkä, josta näkyi heti parannusta voiman jatkuvuuteen. Tämä osoitti itselleni hyvin selkeästi perusvirheeni. Edellenkään ei tarvitse miettiä sormien asentoa ;), kun en osaa edes aktivoida oikeita lihasketjuja. Viesti oli hyvin selkeä: perusasiat kuntoon palikka kerrallaan. Tämän siitä saa kun on "aina" osannut uida.

Ei tule olemaan helppoa saada vanhan tekniikan tilalle uutta. Mutta sen verran innoissani olen saamaan tekniikan kuntoon, että pitkin päivää olen koettanut aktivoida kineettisiä ketjuja.

Iso kiitos Janille ja Rikulle!

Challenge Turku 2017

Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa Turussa Challenge organisaation järjestämään kisaan. Kisa oli erittäin hyvin järjestetty, osallistujia sopivasti eikä Aurajoessa uinti sitten kuitenkaan osoittautunut kamalaksi kokemukseksi. Heti kisan jälkeen tiesin, että tänne on tultava vuoden päästä uudestaan. Niinpä Turun kisa tuli merkattu ensimmäisenä kesän 2017 kisakalenteriin. Kesän lähestyessä tein päätöksen, että Turun kisa on kauden päätavoitteeni.

Ennen Turkua takana oli kolme epäonnistunutta kisaa, joiden perusteella joku fiksumpi olisi jo heittänyt hanskan naulaan tämän kesän osalta. Etenkin kun se huonoimman lajin osuus eli juoksuosuus oli kaikissa edellisissä kisoissa tökkinyt tavalla tai toisella. Jos olisin yksinäni treenaillut niitä näitä, niin hyvin todennäköisesti olisin joko koettanut saada Turun paikan myytyä tai treenannut itseni kipeäksi ennen Turkua. Joroisten ja Turun kisan välissä kävin muutaman erittäin tärkeän puhelun valmentajani kanssa. Ensimmäinen niistä käytiin heti Joroisten jälkeen sunnuntaiaamuna. Kisa analysoitiin, käytiin läpi sykkeet, vauhdit ja tehot. Arvioitiin mahdolliset syyt juoksumatkan ongelmiin ja millaisilla asioilla ongelmat saataisiin mahdollisesti ratkaistua. Maanantaiaamuna sähköpostissa odotti palauttavan viikon treeniohjelma ja paluupostissa meni aamusykkeet. Eikä muuta kuin keskittymään palautumiseen ja katse kohti Turkua. Kisaviikon ohjelma ei jättänyt arvailujen varaan millä tankata, miten paljon tankata ja milloin syödä kisaa edeltävänä päivänä. Milloin pullot valmiiksi ja kuinka paljon energiaa per tunti on otettava pyöräilyn aikana. Teksti oli sen verran napakasti kirjoitettu, että siitä kyllä kävi selväksi, ettei kyse ollut suosituksesta.Ohjeet upposi hyvin soitellen-sotaa-tyypille. Viestillä sain vielä muistutuksen huollattaa pyörä ennen kisaa. Helppoa, kun itselleen jää vaan toteuttaminen.

Se toinen tärkeä puhelu käytiin kisaa edeltävän päivän aamulla. Olin juuri keräämässä tavaroita eteisen käytävälle, kun puhelin soi.

Käytiin lävitse kisastrategiaa ja sääennustetta, joka oli viikon aikana ehtinyt muuttumaan miellyttävästä kisakelistä ukkosmyrskyyn ja kaikkea mahdollista tuolta väliltä. Viimeisten viikkojen treenit olivat menneet hyvin, joten tavoitteeksi asetettiin uida samalla tavalla kuin muutkin kisat tähän mennessä. Poislukien edellisen viikonlopun sprinttikisaa, jossa paukutin maksisykkeet sata metriä startin jälkeen. Pyörällä pitäisi saada korkeammat tehot kuin Joroisissa ja juoksussa ensimmäinen 10 km maltilla, jos sen jälkeen riittää paukkuja, niin nostaa vauhtia. Lopuksi vielä kommentti, ettei se maailma kaadu tähänkään kisaan. Sitten käytiin vielä lävitse verrat ja mukaan lähti - olisin unohtanut vaikka Joroisissa olivat mukana - vetokumit ja suolatabletit. Ennen puhelun loppua sain "luvan" soittaa vielä sunnuntaiaamuna, jos alkaa kisajännitys nousemaan liian korkeaksi.

Pakatessani tavaroita autoon onnistuin tekemään sellaisen liikkeen, jolla sain niskani erittäin kivuliaaseen jumiin. Pieni pään kääntäminen teki kipeää, puhumattakaan pään kääntämistä vasemmalle. Jos halusin katsoa vasemmalle piti koko naisen kääntyä. Ennen starttaamista tajusimme, että iltapäivällä ennustettu ukkosmyrsky ja yksinäinen koira eivät sovi samaan yhtälöön. Tyttäremme tulisi vasta illalla hoitamaan koiraa. Tuntia suunniteltua myöhemmin pääsin kääntämään auton nokan kohti Turkua.

Hotelliin check-in, tavarat huoneeseen, kisaverra, syömään, suihkun kautta kisakeskukseen. Rekisteröityminen ja kisainfoon pari minuuttia myöhässä. Lähes tunti saatu kiinni aikataulusta.

Kisainfoon tulin myöhässä ja istahdin käytävän lattialla. Kisainfosta jäi kuulematta uintireitti. Muuten taisin kuulla kaiken. Noustessani ylös löin silmäkulmani seinässä olevaan kapeaan ulokkeeseen. Sen verran teki kipeää, että olin varma saavani mustan silmän seuraavaksi päiväksi. Pää ei käänny ja huonoimmalla onnella mulla on sunnuntaiaamuna musta silmä. Onneksi siihen tuli vain pieni jälki, jota tuskin näkee.


Ennen nukkumaan menoa pyörän siistiminen, pullojen laittaminen valmiiksi, kisapussakat valmiiksi, pienet venyttelyt, viesti valmentajalle ja rauhoittuminen.

Nukkumaan pääsin ihan hyvissä ajoissa. Yöllä kuitenkin sade ja jumittunut niska pitivät mua hereillä. Yllätyksekseni aamulla kuitenkin heräsin virkeänä. Onneksi, sillä aamuun en ollut jättänyt ylimääräistä aikaa: auton pakkaaminen, check-out, aamupala, pussukat selkään ja pyörällä kisapaikalle.

Pyörä ja pussukat paikoilleen ja tähän mennessä nopein vaihtoalueen läpikäynti. Iskostin mieleeni sekä pyörän paikan, että T1&T2 -pussukoiden sijainnin. Ripeästi takaisin kisakeskukseen, lyhyt verra juosten ja yläkropan lihaksille pienet herättelyt vastuskuminauhoilla ennen märkkärin laittamista päälle. Koska kisoihin ei mennä uusilla varusteilla, niin lauantaiaamulla olin käynyt testaamassa uuden märkkärin. Uuden märkkärin vetäminen päälle on ihan oma juttunsa ja hikiä alkoi pukkaamaan. Märkkäri meni päälle. Pussin pohjalta aloin kaivamaan geeliä ja miettimään mistä saisin vettä. No geeliä ei ollut. Voi h.... Mikäs siinä. Aamupalasta ei ollut kuin pari tuntia aikaa, joten yksi geeli ei tätä kisaa kaataisi. Valkoisen pussukan sain jätettyä narikkaan 20 min vaille 9 odottamaan maaliin saapumista.

Rannalle törmäsin Merjaan, joka ystävällisesi auttoi märkkärin kiinni laittamisessa. Kiitos Merja! Ennen starttia ehdin käymään tekemään lyhyen uintiverran.

Tänä vuonna kisaan lähdettiin rolling starttista. Rolling startti sopii mulle erinomaisesti, ainoa huono puoli on, etten saa huuhdeltua uimalaseja. Tähänkin on ratkaisu, jos vaan muistaisi laittaa pieneen limpsapulloon vettä.

UINTI
Rannalla oli kyltit, joiden mukaan pystyi asettumaan mahdollisimman oikeaan kohtaan.  Joroisilla saadun kokemuksen mukaan asetuin 30 min kyltin taakse ajatuksella antaa alle 30 min menijät mennä  edellä, mutta päästä uimaan ennen alta 40 min uimareita. Yllättäen seisoin Sirkun vieressä. Odotellessamme ikäsarjojen starttia teimme sotasuunnitelma, joka oli tullut testattua Tahkolla 2015. Uin Sirkun peesissä. Pyöräilyn alussa ohitan hänet ja juoksun alussa Sirkku pinkoaa mun ohitse ja tulee maaliin 30 min ennen mua. Mitä sitä hyvää sotasuunnitelmaa muuttamaan.

Pro-sarjalaiset starttisivat 5 min ennen ikäsarjalaisia. Eikä mennyt aikaakaan, kun olimme Sirkun kanssa menossa kapean rampin kautta laiturille, josta hyppäsimme veteen. Sirkku edellä, minä perässä ja parin käsivedon jälkeen olin hävittänyt Sirkun. Lähdin uimaan omaa uintiani ja hyvin nopeasti tajusin, että olin rannalle sijoittunut ihan turhan taakse. Ohitettavia oli ihan riittävästi ja pari kertaa jouduin hakemaan uudelleen omaa uintireittiäni. Rekisteröitymisen yhteydessä ranteeseen laitettiin athelete -ranneke oli lähtenyt jo aamulla rispaantumaan ja nyt nyt rispaantunut naru kietoutui sormieni ja kämmenen ympärille. Ei se uintia haitannut, mutta ei se miellyttävältä tuntunutkaan.

Viimeisen poijun jälkeen uinti laivojen vieressä meni välillä omissa ajatuksissani huomatessani olevani melko kaukana rannasta. Ennen rantautumista olin muutaman muun kanssa samassa nipussa. Mietin, että jos me kaikki tullaan samaan aikaan rampille, niin siinä on liiaksi ruuhkaa ja jään jalkoihin. Nostin vauhtia huomatakseni vauhdin nostamisen olevan liiankin helppoa. Ehdin jo miettimään olenko uinut liiankin maltillisesti.

Rampille ajoitus onnistui hyvin. Vapaaehtoiset olivat auttamassa, mutta jostain syystä en saanut kunnolla kiinni oikein kenestäkään tai sitten odotin vielä lisää käsiä, joita en ollutkaan. Ennen kuin tajusinkaan olin nelinkontin. Ympärilläni kuulin miehen äänen: Rauhoita!

Pääsin ylös ja matka jatkui. T1:lle mentäessä maltoin mieleni, rauhoitin askeleita ja annoin hengityksen tasaantua. Jostain mielen sopukoista kuulin valmentajan sanat. Anna hengityksen tasaantua. En vaan muistanut oliko se tässä vaiheessa vai vasta pyörän päällä päästyä. Todennäköisesti jälkimmäinen.

T1
Aamun liian nopea käynti vaihtoalueella kostautui. Sinistä pussukkaa hain väärästä rivistä. Muutaman sekunnin menetin tässäkin. Sirkku oli vaihtoalueen teltassa juoksutakki päällä, kun saavuin teltan suojaan riisumaan märkkäriä. Märkkäriä kiskoessani pois päältä ihmettelen mikä ottaa kiinni ja mihin. T1-pussukan naru oli sotkeutunut chippiin ja oli nyt nilkan ja märkkärin välissä. Tästäkin selvisin. Toivottavasti kenenkään kameraan ei jäänyt tuosta todistusaineistoa. Tulospalvelu kertoo, että kaikesta huolimatta vaihtoni oli ikäsarjani toiseksi nopein.

PYÖRÄ
Ensimmäiset 8 km oli kaupunkiajoa, jonka otin tietoisesti maltilla ajatuksena nostaa tehot tavoitetasolle päästyäni motarille. Juuri ennen moottoritien ensimmäisen kierroksen alkua näin Sirkun vetävän itsensä tien syrjään. Ensimmäinen ajatus oli, että tuliko keskeytys. Heti perään toive, että hän vaan jättää ajotakin vapaaehtoisten huostaan. Ensimmäisen kierroksen huoltopisteelle mentäessä myötätuuli oli ilmeinen. Vauhti oli kiitettävä ja tehot matalemmat kuin mitä olin suunnitellut. Koetin saada aivot käskyttämään jalkoja, jotta saisin myötätuulesta kaiken hyödyn irti. Koska jalat eivät totelleet, ajattelin fiksusti, että tehdään pyöräosuudesta nouseva. Nostan tehoja kierros kierrokselta. Saapuessani ensimmäisen kierroksen käännöspaikalle näin maassa makaavan liikkumattoman yhden kisaaja. Nielaisin. Tuntui todella pahalta ja sydämestäni toivon, ettei tilanne ollut niin paha kuin miltä se näytti. Toivon hänelle pikaista toipumista.

Kääntyessäni takaisinpäin tuuli iski päin kasvoja. Vauhti hidastui kuin seinään. Ei hyvää päivää. Saanko tätä pyörää liikkeelle enää ollenkaan. Pitkää loivaa nousua vastatuuleen. Eikö jo tultaessa ollut lähes koko matka nousua. Tämän jälkeen enää kaksi kertaa, niin tää nousu on ohitse. Epätoivoista tsemppaamista ja positiivisten asioiden etsimistä. Nousu tuntui ikuisuudelta. Aina kun horisontista näkyi toivo nousun loppumisesta, niin se jatkui. Ohitse viiletti toinen toistaan nopeampia pyöriä.

Kuvan on ottanut aika-ajo.com

Yksi kierros takana, yksi kolmasosaa tultu, enää kaksi kolmasosaa jäljellä. Positiivisen keskustelun jatkamista itseni kanssa. Käännöspaikan jälkeen olin varma, että näin Sirkun tulevan perässä. Upeaa! Hän ei ollut joutunut keskeyttämään kisaa. Nyt vaan koetin pitää Sirkun takanani.

Ensimmäisen kierroksen suunnitelma nostaa tehoja toisella kierroksella ei toteutunut. Molempien reisin ulkosyrjissä tuntui pahaenteistä tunnetta. Pahin vaihtoehto kävi mielessäni. Yllätin itseni kyetessäni siirtämään ajatukset muualle. Kivulias tunne kuitenkin poistui jossain vaiheessa eikä onneksi uusiutunut. Matka jatkui pitäen silmällä kadenssi ja tehoja. Kun yhdestä tunteesta pääsin eroon, tunsin ikävää tunnetta oikeassa kyljessä. Sitä samaa tunnetta, mitä olin uidessakin tuntenut. Ensimmäinen ajatus, että tää ei hyvää lupaa, ei etenkään juoksuun. Keskityin hengittämiseen, suoristin itseni muutamaan otteeseen, pidin jalat tasaisessa liikkeessä. Helpotti ja annoin jälleen mennä. Sama oire toistui muutamia kertoja. Joroisten tuskainen juoksu nousi pintaan. En halunnut antaa ajatuksen vallata mieltäni. Koetin vaan saada pidettyä joko alkavan krampin tai pistämisen kurissa.

Toisen kierroksen kääntöpaikalla arvoin vaihdanko juomapullon vai en. Omassa juomapullossani oli vielä omaa juomasekoitustani ja samalla tajusin juoneeni liian vähän nestettä. Vaihdossa saisin vettä ja menetän nesteyttävää juomaa. Jos juon sama tahtii kuin kahdella ensimmäisellä kierrokselle juotava riittää vaikka vähäisillä nesteillä mentäisiin. Arvotin parin desin nesteyttävän juoman arvokkaammaksi kuin pullollisen kirkasta.  Kolmas kierros. Väliaika. En vieläkään nostanut tehoja, korvien väli ei vaan antanut periksi. Koko pyöräilyn ajan olin ottanut energiaa ja juotavaa kellon tarkkuudella. Nyt tää homma sujuu.  Kolmannen kierroksen kääntöpaikalla vaihdoin tyhjän pulloni täyteen vesipulloon. Janon tunnetta ei ollut. Vielä kerta pitkä loiva nousu vastatuuleen ja sitten pääsee laskettelemaan T2:lle. Sirkku meni ohitseni. Hänen selkänsä jäi näköpiiriini, joskin väliamatka vaan kasvoi ja kasvoi. Lopulta nousu vaihtui tuohon kaivattuun laskuosuuteen. Moottoritieltä T2:lle olikin yllättävän pitkä matka. Tein virhearvioinnin matkan suhteen ja liian aikaisin annoin tehojen laskea. Toisaalta reitti oli osittain aika kapea, kisaajia ja liikennettä riitti. Otin varman päälle. Jälkeenpäin katsottuna dataa vauhti oli laskenut pyöräilyn alusta viimeisen kierroksen loppuun (eli moottoritien ja T2 väilnen matka on tästä pois) vain 0.8 km /h ja tehoissa vähennystä oli tapahtunut ainoastaan yhden watin verran. Viimeiset 6 km olivat pyöräilyosuuden hitaimmat. Chebici ei pettänyt tälläkään kertaa.

Pyöräosuuden jälkeen olen aina yhtä onnellinen sen mentyä ilman teknillisiä ongelmia tai kaatumisia, jotka olisivat keskeyttäneet kisan. Näin olin nytkin. Enää olisi vain juoksu. Se heikoin lajini. Ennen T2:stä tein itselleni selväksi, että lähden juoksuun maltilla ja etenen kierros kierrokselta. Elämäni ei tule muuttumaan miksikään huolimatta siitä juoksenko koko puolimaran vai otanko kävelyaskelia. Korvien välille yksikin ylimääräinen kävelyaskel olisi iso takaisku.

T2
Toinen vaihto meni melko ripeästi vaikka sukkien laittaminen kosteaan jalkaan oli hiukan haastavaa. Tämäkin vaihto oli ikäsarjani toiseksi nopein. Joten heikot loppuajat eivät selity hitailla vaihdoilla ;).

JUOKSU
En ollut montaakaan askelta päässyt ensimmäiseltä huoltopisteeltä etenemään, kun eräs mieskisaaja tokaisi mulla olleen hyvä pyöräily. Hämmennyin enkä oikein osannut sanoa muuta kuin, että sen näkee sitten kun tulee maaliin.

Ensimmäinen viisi kilometriä tuntui aivan liian hyvältä ja vedin jarrua päälle. Tiesin vauhdin olevan liian kova puolimaralle. Tuntui kuin etenisin etanan lailla vaikka Polar näyttikin vauhdin olevan liian kova. Kunpa koko juoksuni olisikin tämän tuntuista tällä vauhdilla. Tiesin, ettei se olisi, mutta nautin tunteesta. Ehkä se joskus vielä onkin. Unelmia pitää olla.

Ensimmäisen kierroksen lopulla oli jälleen arpomisen paikka. Vessaan vai ei. Päädyin käymään vessassa. Siihen kuluu hetki, mutta tyhjällä rakolla on mukavempi jatkaa matkaa. Tuohon ei kauaa mennyt, mutta aina se hidastaa kokonaissuoritusta.

Toisella kierroksella alkoi keskustelu itseni kanssa. Juoksussa olen kuin kala kuivalla maalla. Niin kaukana mukavuusalueeltani kuin vain voin olla. Miksei 10 km voisi riittää. Kun 10 km oli takana, oli jäljellä enää kaksi kierrosta. Vaivaiset kaksi kierrosta. Kolmas ranneke ranteeseen. Nyt ranteessa oli kaksi punaista ja yksi valkoinen. Kolmas kierros. Se vaikein kierros. Viimeinen kierros kyllä menisi.

Viimeisten kahden kierroksen aikana kävin välillä kovaakin keskustelua itseni kanssa. Onko ikävä tunne tappavaa vai hetkellinen, ohimenevä tunne, jota ei todellakaan kannata kuunnella. Tavoitteeni oli tasapainoinen suoritus alusta loppuun. Mieluummin varman päälle kuin riskillä, mutta ilman kävelyä. Annoin itselleni luvan kävellä huoltopisteiden lävitse, jotta saan otettua energiaa ja vettä rauhassa välttäen  pistokset ja muut mahdolliset ruuansulatusvaivat. Kun on kerran antanut pikkusormen kävelylle juoksuosuudella, niin seuraavalla kerralla se on entistä helpompaa. Tästä "luvasta" koetan päästä eroon. Psyykkistä enemmän kuin oikeaa fyysistä tarvetta. Kuten nytkin. Oli hetkiä, kun aivoni olivat täysin vakuuttuneet, ettei enää yhtään juoksuaskelta menisi. Kun en antanut valtaa tälle ajatukselle, niin juoksu jatkui.

Viimeisellä kierroksella koetin kiittää reitillä olleita vapaaehtoisia. Yhden kanssa heitettiin yläfemmat ja siinä reitin pisimmällä ja todennäköisesti myös korkeimmalla nousuosuudella - oliko hän se kokonaista 5 askelta - pyysin vapaaehtoista vielä kerran tsemppaamaan mut ylös ;). Ja niin hän viimeisellä kierroksellakin laski mun askeleet ylös.

Viimeiset kilometrit koetin tulla kovempaa. Koetin jopa ottaa loppukirinkin, mutta ei ollut paukkuja. Jalat olivat ihan yhtä tottelemattomat kuin pyöräilyosuudella. Maaliin tullessa olin tyytyväinen suoritukseeni. Tiesin, ettei se ollut paras mahdollinen, mutta se oli tuntemukseltaan varman tasainen. En voinut olla muuta kuin tyytyväinen ja tulla hymyillen maaliin tietämättä mitä loppuaika tulisi olemaan tai mikä olisi sijoitukseni. Pyörän päällä olin seurannut vain kadenssia ja tehoja per kierros. Juoksuosuudella 5km väliaikoja, mutta missään vaiheessa en ollut vaihtanut Polarin näkymää nähdäkseni kuinka paljon aikaa on kulunut startista. Joten loppuaikani oli itselleni täysin arvoitus, samoin kuin sijoitukseni. Toki olin pitänyt toivoa yllä olla 6 parhaan sakissa.

En ole tuulettaja, mutta koskaan ei ole myöhäistä opetella tuulettamaan ollessaan itse tyytyväinen suoritukseensa.

Maaliviivan jälkeen pysäytin Polarin, joka näytti ajaksi 5:40. Ei paras aikani, mutta ihan ok. Maalialueella näin Liisan, joka viikkoa aikaisemmin jätti mut toiseksi. Kävin onnittelemassa häntä, samoin Leenaa, jonka taakse jäin Joroisissa. Muita en tuntenutkaan omassa ikäsarjassani. Lisäksi tunnistin Kaisan, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan.

Suihkun raikkaana avasin kännykän. Siellä oli onnitteluita ja maininta podiumpaikasta. Piti ihan istahtaa tuolille ja tarkistaa tulokset. Kyllä, olin ikäsarjani kolmas. Onnistuneen suorituksen päälle kolmas sija oli kuin piste i:n päällä.

Vuosi eletty uutta elämää

"Tältäkö tuntuu hukkuminen?" Tuo ajatus iskeytyi mieleeni vuosi sitten aamutreenissä. Aamu, jota en unohda. Päivä, joka muutti elämääni.

Kuukautta aikaisemmin olin, kuin ennakoiden, blogannut vesipelosta ja kamppailusta vedestä. Heinäkuun 6. 2016 kamppailin vedessä päästäkseni altaan päätyyn. Kenties onni onnettomuudessa, etten tuolloin panikoitunut, vaan ajattelin, että pitääkö mun todellakin heittää itseni selälleen päästäkseni päätyyn. Mietin myös kuinka valpaita valvojat ovat? Ehtisivätkö he tarvittaessa apuun? Onneksi heidän ammattitaitoa ei tuona aamuna tarvittu.

Ihmisen mieli on veikeä. Kun tulee "vuosipäivä", niin mieli palaa takaisin menneisiin tapahtumiin ja tunnelmiin. Tällä viikolla pyörävedoissa huomasin muistelevani sitä, miten takkuiselta meno tuntui viime kesänä, miltä kropassa tuntui ja miten selittelin itselleni heikentynyttä suoritustasoani. Samalla se oli hyvä muistutus, että liikkuminen ei ole itsestäänselvyys. Olen etuoikeutettu liikkumaan ja nauttimaan siitä mitä teen. On nautinto pystyä ottamaan itsestääni irti lähes kaiken mitä otettavissa on.

Vaikka keuhkoebolia vaurioitti fyysisesti ainoastaan pienen osa keuhkoistani, niin henkiselle puolelle on jäänyt jännitteitä uudesta veritulpasta, jonka vuoksi olen pari kertaa käynyt kuvauttamassa pohkeeni. Pieni kivun/jumin tunne pohkeessa, epämääräinen väsymys, lievä pääkipu eli oireita, joita minulla oli vuosi sitten saavat minut valppaaksi. Päivittäin otettava lääke huolehtii, etten tule unohtamaan heinäkuun 6.päivää 2016.

En koe kuitenkaan kokeneeni mitään suurta traumaa tapahtumasta, mutta yllätyksekseni Sveitsin maauimalassa uinti takkuaa. Vaihtaessa märkäpuvun simmariin, uinti on aina alussa vähän sellaista hakua. Tein kuitenkin sellaisen havainnon, että uidessani muissa maauimaloissa kuten Riihimällä tai Leppävaarassa uinti on ollut paljon rennompaa siitäkin huolimatta, että alla on ollut avovesiuintikertoja. Kun tällä viikolla menin toistamiseen Sveitsin maauimalaan - kahden kerran välissä olen uinut sekä avovedessä että Leppävaaran maauimalassa - totesin uinnin olevan jälleen enemmänkin voiton ottamista vedestä, kuin yhteistyötä. Altaanpohja muistuttaa hukkumisen tunteesta, jonka vuoksi tiedostamatta pyrin päätyyn mahdollisimman nopeasti eli räpiköin, yritän liikaa ja rentous on poissa. Henkimaailman juttuja.

Vuosi tapahtuman jälkeen olen fyysisesti hyvässä kunnossa, treenaaminen tuntuu hyvältä, syön verenohennuslääkettä ja elän muutamien rajoitteiden kanssa. Päälle päin elän siis kutakuinkin samanlaista elämää nyt kuin ennen keuhkoemboliaa, mutta sisälle kokemus jätti jäljen.

Kuuma, kuumempi, Samorin. Osa 2: The Race

Kisapäivää edeltävästä valmistautumisesta on juttua täällä. Tähän kisaan sain siis paikan viime vuoden elokuussa Turun Challenge kisasta.

Kisakausi avattiin Challenge Championship -kisalla, jossa matkoina oli uinti 1.9 km, pyörä 90 km ja juoksu 21,1 km. Enpä ole koskaan aikaisemmin aloittanut kisakautta näin aikaisin enkä koskaan puolimatkan kisalla.

Kisapäivään herättiin kukonlauluun sään ollessa aurinkoinen ja lämpömittari näytti lähes helle lukemaa.

Kisapaikalle saavuttiin hyvissä ajoin. Rutiinien mukaisesti pussukat paikoilleen, vaihtoalueen läpi juokseminen pariin kertaan ja pyörän renkaisiin ilmaan. Päivän koettelemus ei hirveästi hymyilyttänyt. Ennen reissuun lähtöä olin jo ollut huolissani miten selvitä juoksuosuudesta lämpötilan noustessa 30 asteeseen. Edellisenä päivänä oli ollut jo reilusti yli 30 ja lauantaista povattiin edellistä päivää kuumempaa keliä. Kaikki treenit, poislukien valmistava treeni ennen kisaa, oli tehty kylmässä - jopa rae- ja räntäsateessa. Reitin varrelle ei varjopaikkoja juurikaan olisi enkä yhtään tiennyt miten vatsa toimii näin kuumassa kelissä. Päivää ennen kisaa sain vielä viime hetken ohjeet mitä ja miten paljon olisi hyvä saada energiaa kisan aikana.

Vaikka kisa oli Championship -tason kisa, niin itselleni tämä ei ollut kauden A-kisa. Ohje oli hyvin yksiselitteinen - tämä on kova harjoitus. Uintiin lähdetään maltilla. Loppuaika saa olla pari minuuttia heikompi kuin normi vauhdilla. Pyöräosuudella watit pidetään maltillisena ja kuunnellaan kroppaa. Juoksusta tulee haastava, joten sinne jätetään mahdollisimman paljon paukkuja. Jos juoksu tuntuu hyvältä, niin puolessa välissä saa kiristää. Edellisen päivän kisaverran jälkeen olin vielä toiveikas kisan suhteen. Ennen reissua juoksu oli ainoa, joka kulki.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ihan normi tunnelma ennen kisaa.

Hymy ei irtoa itselläni eikä mun support tiimillä :)

Ennen omaa starttia koetin kerrankin olla varjossa ja ihan rauhassa. Olin jopa muistanut pakata mukaan useammat aurinkolasit, jotta ennen starttia ei tarvitse siristellä silmiään.

Ennen omaa starttiani lähti pro-sarjalaiset, joiden jälkeen oli kaikkien 40 ja siitä vanhemmat ikäsarjanaiset. Ensimmäistä kertaa pääsi uimaan ennen miehiä eikä siis edessä ollut 300 miehen rintamaa. Ihan luksusta! Kunpa ei jäisi ainoaksi kerraksi.

Omassa startissa ei ollut ihan hirveästi naisia ja starttilinja oli melko leveä. Itse sijoittauduin lähtölinjalle siten, että sain suoran näköyhteyden ja uintilinjan viimeiselle poijulle. Reittivalintani ei varmaankaan ollut se optimaalisin, mutta sain lähes vapaan reitin uida. Alkumatkan uin rinnakkain toisen naisen kanssa, mutta viimeistään käännyttyämme uintireitin pitkällä takasuoralle, jätätin hänet ja aloin kirimään kärkeä kiinni. Mitä enemmän sain selkiä kiinni ja ero kärkeen kapeni, sitä enemmän unohdin saamani ohjeet ottaa uinti maltilla. Vaikka uinti tuntui helpolta ja omaltani, niin matka tuntui loputtomalta. Tuo tunne saattoi johtua vaan siitä, että ennen kisaa olin vain käynyt kääntymässä avovedessä. Ennen viimeistä käännöstä kohti rantautumista olin saanut kärkiryhmän kiinni. Muutamia naisia ehti nousemaan ennen minua ylös vedestä.

Näin lähee käsi pois märkkärin hihasta.

Rantautumisesta vaihtoalueella oli melko pitkä matka. Koko matkan sai kyllä mennä pitkin punaista mattoa, mutta uskoisin maton olleen alamäessä melko liukas starttia tai kahta myöhemmin, kun se oli sitä jo nyt pro-sarjan jälkeenkin tehden alamäki juoksusta melko haasteellista.

Saapuessani vaihtoalueella ei siellä varmaankaan yli viittä naista ollut vaihtamassa juoksuvermeitä päälleen. Itse maltoin ottaa vaihdon enkä liiankin maltillisesti. Teltassa otin suolatabletin lisäksi geeliä ja vettä. Onneksi en tiennyt omaa sijoitusta uinnin jälkeen. Lopulta pääsin pyörän päälle taittamaan 90 kilsaa.

Pyöräosuus oli melko tasainen, vaikka Polar on piirtänytkin reitistä aika huiman näköisen (alla oleva kuva). Tuo tasainen osuus korkealla mentiin aivan joen vierttä. Ei tuo pätkä ollut kuin reilu 10 km, mutta jostain syystä tuo oli itselleni haastava. Pitkä tasainen suora, jossa ei loppua näkynyt.

Melko yksin sain mennä ensimmäisellä huoltopisteelle, joka oli noin 22.5 km kohdalla. Peesausta ei näkynyt ja valvonta taisi hyvin toimia. Muutaman kerran sain valvojan kintereelleni. Olisko takanani sitten ollut joku, kun edessä ei näkynyt muuta kuin asfalttia.

Tiesin erittäin hyvin, että jokainen huoltoalue alkaa ja päättyy merkittyyn alueeseen, johon voi pullot ja roskat heittää.  Ensimmäiselle huoltopisteelle saavuttuani olin kuitenkin hämmilläni, kun en heti tajunnut mihin heittää tyhjät pullot. Odotin jotain isoa kylttiä kera pressun, johon voi roskat heittää. Kisainfossa oli painotettua, että roskien heittäminen muualle kuin merkitylle roska-alueella on hylkäyksen syy. Niinpä sitten ensimmäisellä huoltopisteellä mulla oli pullo, jos toinenkin ennen kuin tajusin, että maassa oleva iso rengas tms oli se, johon olisi pitänyt saada heitettyä tyhjät pullot. Samassa hässäkässä olin ottanut erehdyksissä myös kaksi energiajuomapulloa enkä yhtään vettä. Aika sokea piti olla, että tuollainen kävi, sillä jokaiselle huoltopisteen henkilöllä oli päällään liivi, josta huono näköinenkin olisi nähnyt mitä he tarjoavat.

Seuraava huoltopiste oli kääntöpisteellä eli 45 km kohdalla. Samaa virhettä en toistanut ja nyt tajusin myös ottaa toisen veden, jonka heitin päälleni ennen huoltopisteen päättymistä. 60 km meni ihan ok. En ollut täysin tyytyväinen, mutta meno menetteli. Viimeiset 30 km meni sitten huomattavasti heikommin. Watit tippuivat. Lieneekö syynä kuumuus, neste- ja energiahukka vai kaikkien kolmen yhdistelmä, en tiedä. Vettä olisi kuitenkin mennyt enemmän kuin mitä sitä oli tarjolla. Pyörääni mahtuu 2x 7.5 dl pullo + 1x 5dl pullo. Tuon kolmannen pullon ottaminen telineestä pois ja sen takaisin laittaminen onnistuu, mutta ei olen kaikista helpoin tilan puutteen vuoksi. Senpä vuoksi olin jättänyt sen pois ja laskenut pärjääväni 2 x 7.5 dl nesteillä 22.5 km. Pullot eivät kuitenkaan olleet täynnä. Itse olisin kaivannut vettä enemmän tuossa kelissä. Enkä sitten kuitenkaan noudattanut saamaan ohjetta energian nauttimisesta. Kisan jälkeen huomasin, ettei viimeisellä huoltopisteellä saatu energiajuomapullo ollut tyhjentynyt, vesipullo kylläkin.

T2 jälleen juostiin melko pitkä matka pyörän kanssa ja ilman. Tässä vaihdossa tupeksin. En tiedä mitä koetin hakea pussukasta. Mitä lienee se olikin, sitä ei siellä ollut.

Heti ensimmäisestä juoksuaskeleesta minkä otin pyörän päältä sattui. Kirosin, etten ollut sittenkään valinnut cloudeja tähän kisaan. Kaksi ensimmäinen kilsaa meni kuitenkin suunnitelmien mukaan ja kisaverraa tehdessäni olin jo tehnyt päätöksen hyödyntää jokaisen huoltopisteen tarjoaman viilennyksen ja jotain juotavaa. Huoltopisteiden välin olin päättänyt juosta. Ei pitänyt olla mitenkään vaikeaa. Tämä strategia tuli kuitenkin kuopattu ennen ensimmäistä huoltopistettä ja seuraavat 5 kilsaa oli tuskaista etenemistä.

Se, että tietää pystyvänsä juoksemaan 20 km hitaasti oikeastaan milloin vain haluaa, ja nyt 100m teki todella tiukkaa saada jalkaa jalan eteen. Se todellakin laittoi miettimään mikä on mennyt vikaan, miten voi olla näin surkeassa kunnossa?? Onko sitä vaan laiska ja lihava?? Jokainen askel sattui jalkapohjiin. Jalat eivät kerta kaikkiaan vieneet yhtään eteenpäin. Olin niin valmis keskeyttämään. Ei musta olisi kävelemään 20 km.

5 km taittui kuitenkin juoksu-kävelytyylillä. Pari juoksuaskelta ja vähän enemmän kävelyaskelia. Koetin asettaa itselleni tavoitteeksi juosta jonkun määrätyn matkan esim 200m huoltopisteelle, mutta ensimmäisellä kierroksella tuonkin matka oli aivan liian pitkä. Tunteet vaihtelivat suuttumuksesta epätoivoon.

Ensimmäisellä kierroksella otin kahden kilometrin välein kaikki sen nesteen päälleni mitä vain pystyin saamaan, energiavajettä tasoitin parhaani mukaan joko colalla tai geelillä. Suolaa otin tabletin muodossa. Hiljalleen luovuttaminen muuttui määrätietoisuuteen ylittää maaliviiva vaikka viimeisenä. Jonkun on kuitenkin oltava viimeinen ja miksi viimeinen paikka ei voisi olla yhtä hyvin minulle kuin joillekin toiselle. Jalat alkoivat kantamaan, 100m juoksu muuttui jo kilometrin juoksuksi jne.

Juoksureitti kulki osittain raviradalla, raviradan keskellä olevalla nurmikkoalueella sekä asfaltilla / betonilla. Kuumimmat kohdat olivat raviradalla ja rantaviivaa myötäillyt betoni/asfalttitie. Juoksureitti oli pyöräilyreitin tapaan tasainen lukuunottamatta rantatöyräälle nousua.

Ensimmäinen kierros takana ja ensimmäinen ranneke ranteessa. Toinen kierros alkoi huomattavasti paremmin. Kävely oli enää huoltopisteillä, tosin hyvissä ajoin ja niin pitkälle kunnes olin saanut colan tai veden juotua loppuun. Toisen kierroksen loppupuolella olin jo huomattavasti paremmissa kunnossa ja askel alkoi jopa muodostua juoksua muistuttavaksi. Kunnes kolmannen kierroksen alussa alkoi pistämään. Tässä vaiheessa en enää edes ajatelllut keskeytystä. Kävelin kunnes pistäminen helpotti. Voimia oli, halusin juosta ja tiesin voivani jatkaa juosten eteenpäin heti, kun pistäminen helpottaisi.

Käytin kaikki huoltopisteet hyväkseni ihan viimeistä myöden vaikka maaliin oli tuossa vaiheessa enää n 2 km. Kuumuus oli kuitenkin sitä luokkaa, että halusin vilvoittaa itseni vielä tuossakin vaiheessa eikä mulla ollut minkäänlaista kiirettä. En tiennyt miten paljon aikaa olin käyttänyt, mutta sen tiesin, ettei alle 6 h mennä. Viimeisellä huoltopisteellä järjestäjät heittivät vettä päälleni. Kunpa olisivat tehneet tuon heti pyöräosuuden jälkeen!!! Viimeiset kilometrit olivat kisan helpoimmat.

Kisan jälkeen olin onnellinen maaliin pääsystä, joka oli aidosti ainoa tavoitteeni sen jälkeen kun olin tietoinen millainen keli tulisi olemaan. Toki tavoitteeni oli kyetä tekemään tasainen ja ehjä suoritus alusta loppuun, johon kuntoni olisi pitänyt riittää. Valitettavasti juoksusta muodostui taistelukenttäni ja suoritukseni oli kaikkea muuta kuin tasainen.

Maaliin tulon jälkeen löysin jääkylvyn, jossa olisi voinut olla huomattavasti pidempäänkin. Vaikka nälkä ei ollut, oli pakko saada jotain syötyä. Kasvisruokailijalle tarjolla oli kasvislasagnea, bataattiranskalaisia ja erilaisia makeita piirakoita. Ja toki juotavaa.

Ruokailun jälkeen urheilijoiden chillausalueella oli myös suihkut. Eivät mitkään isot, mutta hyvin sinne yksi mahtui ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Nyt on raviradalla juostu, oltu altaassa ja käyty suihkussa ;).

Finisher-paita päällä katsomossa pääsin todistamaan todella romanttista kosintaa. Thaimaan joukkueen nuoren tytön ylitettyä maaliviivan, häntä oli vastassa tummaan pukuun pukeutunut nuorimies kaunis kukkakimppu kädessään. Ojennettujaan kukat naiselle, nuori mies kaivoi povitaskustaan korurasian, polvistuen tytön eteen kaikkien edessä, hän asetti tytölle kysymyksen: Will you marry me? Unohtumaton kosinta niin nuorella parille kuin meille kosintaa todistaneille.

Kisan jälkeiset päivät ovat menneet miettiessä mikä meni vikaan, miten oppia tankkaus ja energian nauttiminen kisan aikana siten, että se on riittävä, mutta ei aiheuta vatsa turpoamista. Nimittäin nyt monen vuoden tauon jälkeen vatsa ei turvonnut vaikka sormet ja kädet turposivat kuumuudesta.

Vaikka valmentajan mukaan kisa meni ihan kivasti, niin itse en ole samaa mieltä. Alhaalta ei ole kuin yksi tie ja se on ylöspäin. Niinpä palautumisen jälkeen kesän teema taitaa olla: