Ironman 70.3 Lahti 29.6.2019

Ironman 70.3 Lahti, the second edition

Ja samalla myös toinen kerta itselläni tässä kisassa kun ensimmäisellä kerralla ei usko, ettei järjestäjät madanna niitä mäkiä eikä Suomen kesä halua näyttää parastaan näissä karkeloissa. Onneksi ei kuitenkaan satanut vettä. Tuulta taas riitti - edestä, sivusta ja takaa.

Matkalla Lahteen viestiteltiin Minnan kanssa huomataksemme ajavan melkein peräkkäin motorilla ja varanneemme majoituksen samasta hotellista.  Kun olin yksin matkassa, niin oli kuitenkin joku tuttu samassa hotellissa ja pystyisi ainakin joitain aktiviteettejä sovittamaan samaan aikaan.

Kisainfon ja pastapartyn jälkeen oli aikaa ottaa rennosti auringonpaisteessa (aurinkolasit olisivat olleet aika näppärät)

Kisastartti oli vasta klo 15:40, joten mitään kiirettä ei ollut kisapäivän aamuna. Hyvin ehti nauttia aamupalasta, laittaa kisapussit ja pullot valmiiksi. Pyörän ja vaihtopussit halusin vaihtoalueella ajoissa, jotta pääsin vielä testaamaan pyörän toiminnallisuuden ennen pyörän katsastusta.

Vaikka startti oli vasta iltapäivällä eikä missään vaiheessa tullut hoppu, niin kyllä tuo aika ennen starttia aina vaan menee nopeasti.

Uinti 1.9 km
Ennen ryhmittäytymistä omaan lähtökarsinaan, kävin tekemässä uintiverran. Hui kamala, miten kylmältä vesi tuntuikaan. Sain kuitenkin tehtyä hyvä verran ja testattua rantautumista.

Kuvaaja: @hannutenhunenphotography

Startista ensimmäiselle kääntöpoijulle asti aallot löivät ihan kiitettävästi. Suunnistaminen tapahtui enemmän tai vähemmän luottamalla edessä menevän ryhmän suunnistustaitoon, kun omaan suunnistamiseen. Melko alussa huomasin lähteneeni liian hitaassa ryhmässä, mutta hyvin pääsi kuitenkin ohittamaan eikä ollut mitään pahoja törmäyksiä tai päälle uinteja. Pari yllättävän hidasta uimaria kyllä osui eteeni.

Toisella kääntöpoijulla suunnistaminen lähti väärällä poijulle. Tässä kohtaa olisin kaivannut yhtä - vaikka pientä - poijua ohjaamaan oikeaan suuntaan. Montaa ylimääräistä käsivetoa tuskin ehdin ottamaan ennen kuin tajusin virheeni. Loppumatka meni ottaessa kiinni edellämenijöitä ja / tai uiden jonkun rinnalla. Sen verran uimareita oli koko ajan rinnalla, ettei missään kohtaan ehtinyt jäämään omiin ajatuksiin vaan vauhti pysyi päällä loppuun asti.

Uinnin aikana ei kertaakaan tullut tunnetta, että olisi arvioinut vauhtini väärin tai tullut epätoivoista oloa matkan pituudesta. Yleensä noilla kahdella on jotain tekemistä keskenään. Alun aaallokon jälkeen uinti tuntui rennon vahvalta.

Rantautumiseen hain hyvää paikkaa siirtyen reunalle, joka oli oikein hyvä ratkaisu. Rappusilla oli vapaaehtoisia avustamassa nousemista.

Vedestä noustessa kannustus oli - voisiko jopa sanoa - pauhaava.


Pyörä 90 km

Lähdin pyöräosuudelle noudattaen saamiani ohjeita ennen kisaa. Alun mäkiosuuksissa maltoin olla vääntämättä väkisin ja alamäet tulin mahdollisimman kovaa koettaen pitää pään alhaalla.

Kärkölässä käännyttiin jyrkästi takaisinpäin ja yllätys oli melkoinen kuullessani kovaa kannustusta. Kyllä oman nimen kuuleminen on hienoa!

Messilän mäen jälkeen ennen T2:ta takarengas tyhjeni. Arvoin eri vaihtoehtojen välillä ja päädyin ottamaan riskin ja ajaa tyhjälle tuubille T2:n. Siitäkin huolimatta etten ole pro enkä tavoitellut kärkisijoja. Siinä pyöritellessä mietin riskin ottamisen järkevyyttä, kun takaanta kuului pahaenteistä kolinaa. Lähes pysähdyin, mutta pyörän hallinta ei muuttunut enkä äkkiseltään nähnyt mitään sellaista, joka aiheutti metelin.

Ennen renkaan tyhjentymistä tavoitewatit olivat asetettujen raja-arvojen sisäpuolella. Tosin siellä raja-alueen alapäässä.

T2
Odotin vain milloin T2 näkyy ja voin hypätä pyörän päältä pois. Pyörä telineeseen enkä voinut olla tekemättä pikaista katselmointia kiekkoon. Silmämääräisesti kiekossa ei näkynyt mitään silmiin osuvaa vaurioita. Koetin koota ajatukset juoksuun. Vaihtoalueella otin geelin ja vettä, jotta ensimmäisellä huoltopisteellä ei olisi tarvetta hidastella.

Juoksu 21,1 km
Juoksuun lähdin vahvoilla jaloilla eikä tavoitevauhti tuntunut ollenkaan vaikealta, mutta ensimmäisessä nousussa tunsin virtsarakon vaativan tyhjennystä. Olo ei helpottanut, joten pakkohan vaan sinne vessaan oli mentävä.

Tuohon ensimmäiseen pysähdykseen ei kauaa mennyt, mutta eipä mennyt myöskään pitkään siihen kun sormet alkoivat turvota ja vatsaa alkoi kivistää. Tämän jälkeen otin varman päälle energiat ja nesteet. . Ensimmäistä ja viimeistä huoltopistettä lukuunottamatta tuli kaikki huoltopisteet käveltyä.

Vatsa kivistämistä koetin kestää ja ajatella, että jos olen kestänyt 8 km, niin kestän kyllä loppuun asti. 9 km kohdalla annoin periksi ja tuli toinen vessapysähdys. Kun alla oli jo rengasrikko ja yksi vessakäynti, nyt otin sitten ihan ajan kanssa tämän, jotta kolmatta kertaa ei tarvitse vessaan mennä.

Toisen vessareissun jälkeen juoksuvauhti laski vaikka mitään ongelmia ei enää ollut. Sormien turvotus kyllä paheni, mutta sormilla ei juosta. Tässä vaiheessa olisi pitänyt ottaa valmentajan neuvosta vaari:" Jos vauhti laskee, älä katso vauhteja." Keskivauhti oli kaukana tavoitevauhdista, jolla oli negatiivinen vaikutus omaan mieleeni ja sitä myötä vauhtiin. Juoksu muuttui itselleni perusvauhdiksi eikä missään vaiheessa tullut sellaista tunnetta, että jalkojen takia olisi pitänyt kävellä.

Juoksuosuudella kannustus ei laantunut. Ihan mahtavaa! Kyllä siinä tunsi olevansa jotain aivan muuta kuin mitä on. Harmikseni en osaa yhdistää erittäin kantavaa miehen ääntä kehenkään kaveriini. Yhtä henkilöä arvaan äänen taakse, mutta en missään nimessä ole varma asiasta.

Toisella kierroksella tuuli oli melko kovaa ja kaksi kohtaa oli sellaista, jossa päätin kävellä pahimmat vastatuulikohdat. Arvioisin kokonaiskävelymatkaksi pari kymmentä metriä. Mulla ei siis vaan enää riittänyt halua puskea tuulta vasten.

Kisan jälkeen

Ironman 70.3. Lahti, the second editionista tuli itselleni perustekemistä - kisa. Seuraavaksi on opeteltava menemään epämukavuusalueella ja luotettava sekä tähän kroppaan että omaan kuntoon, jotta pystyn ns ulosmittaamaan treenien tulokset, ne tunnit, joilla kuntoa on kehitetty.

Yksi uusi reppu, finisher-paita ja osallistumismitali hankittu.

Kisan jälkeen vein pyörän expoalueen huoltoon tarkistettavaksi. Kun sanoivat renkaan olevan ihan entinen, niin kävin pikakelauksella läpi syyt ajaa tyhjällä tuubilla. Tarkistuskysymysten jälkeen selvisi, että tuubi oli ihan entinen, ei suinkaan kiekko. Yläfemmat Jarnon kanssa, selvisin vain tuubin vaihdolla. Yllättäen 80 euroa tuntui kovin mitättömältä summalta. Pari päivää myöhemmin tajusin mistä se kova ääni johtui renkaan tyhjentymisen jälkeen. Multa oli tippunut toinen patruuna, joka oli kiinni satulatolpassa.

Koska pyörän kanssa meni oman aikansa eikä itselläni ollut kiire, niin olin kannustamassa viimeisiä kisaajia maalialueella. Oli kyllä hienoa olla kannustamassa näitä pitkän päivän tehneitä kisaajia.

Ja mikäs se oli viettää myöhäistä lauantai-iltaa näiden miesten kera:

Kuvaaja: @hannutenhunenphotography

Palautuminen pitkittyi

Suomeen palattiin heti kisan jälkeisenä maanantaina ja tiistaina-aamuna olin jo palkkatöiden ääressä. Tiistaina ei edellenkään ruoka maistunut eikä ollut nälkä. Työpäivän jälkeen vasta havahduin siihen, etten ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen. Normaalisti vatsa alkaa klo 11 aikaan ilmoittamaan lounastauosta. Keskiviikkona oli ensimmäinen päivä, kun ei tarvinnut pakottaa itseään syömään. Vasta torstaina ensimmäisen kerran vatsa oli sitä mieltä, että ruokaa pitäisi saada. Reissussa saamani vatsapöpö pitkitti palautumista melkolailla.

Alkuviikko meni siis täysin töiden ja levon merkeissä. Keskiviikkona kävin kevyesti uimassa eikä uinti olisi varmaankaan voinut tuntua enää yhtään pahemmalta kuin miltä se tuntui.  Tunne oli kuin olisi uinut paikallaan kilon painot raajoissa. Mutta aurinko paistoi ja Hyvinkään maauimala oli auki.

Perjantaina työporukan kanssa vietettiin yhteinen iltapäivä hyvän ruuan merkeissä, josta jatkoimme lintsille. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen linnanmäellä ollut. Suosiolla jätin väliin kaikki kamalimmat laitteet. Ei voi mitään, mutta tässä kohtaa ikä on tehnyt tepposensa. Sitä vaistoin kävin perinteisissä laitteissa kuten rinkelissä ent. maailmanpyörä ja vuoristoradassa. Meillä oli ohjelmassa myös hattarakoulu. Jättäydyin melko viimeiseksi ja paineet alkoivat kasvaa sitä myöten kun toinen toistaan hienompia hattaroita alkoi syntymään. Kivaa oli ja itse tehty hattara maistui oikein hyvältä. 

Sunnuntaina oli tarkoitus päästä tekemään kunnon treeniä, mutta uintitreenin jälkeen oli pakko laittaa palautetta:"Aika takkuista menoa. Ei ollut vauhtia eikä sykkeetkään nousseet." Fiilis oli kuin olisi edelleen tervassa edennyt ja reidet olivat tukkoisen oloiset. Kovin olisin  halunnut mennä tekemään suunnitelman mukaisen pyörätreenin, mutta ohje oli mennä pyörittelemään ihan hissukseen. Ehkä siitä pyörälenkistä tuli hiukan pidempi, mutta täysin palauttavalla sykealueella menin nauttien kauniista ilmasta ja alkumatkan suorasta vastatuulesta.

Vasta tiistaina - reilu viikko kisasta - myös hermotus oli palautunut. Uintitreenin edetessä vauhti alkoi nousemaan ja viimeisissä rennoissa vedoissa vauhti sai jo hymyn huulille. Uinnin päälle oli vielä kevyt juoksu. Koska olin Hyvinkään Sveitsin maastoissa eikä akilles ollut antanut minkäänlaisia tuntemuksia kisan jälkeen, niinpä uskalsin lähteä hölköttelemään mäkiseen maastoon. Kun useamman kuukauden hölköttelee mahdollisimman tasaisella reitillä, niin yllättäen mäkien nouseminen tuntuu erityisen nautittavalta. Reitille osuu pari pidempää ja jyrkempää nousua, jotka monesti saa suunpielet kiristymään. Nyt suunpielet kääntyivät ylöspäin.

Keskiviikkona vasta pääsin tekemään ensimmäisen vetotreenin pyörän päällä. Lyhyen, mutta tehoja kuitenkin. Ihan kuin olisi ollut toinen kroppa käytössä. "Käsijarru ja ylimääräiset painot" -fiilikset olivat enää muisto vaan. Tehot lähtivät helposti ja nautin äärettömästi siitä tunteesta kun sain itsestäni irti sen mitä pitikin. Keho tuntui vahvalta. Olisi ollut potkua saada enemmänkin irti, jos olisi ollut tarvetta. Pyörän päälle oli vielä lyhyt nouseva vauhtinen juoksu. Tuntui kuin jalat olisivat vaan liitäneet. Vauhti oli mitä oli, mutta tunne oli mahtava.

Vaikeinta on ollut hyväksyä oman kropan vaatima aika palautua kisan ja vatsataudin yhdistelmästä. Päivittäisessä tekemisessä sitä ei huomannut, mutta yrittäessä saada minkäänlaisia tehoja irti tuntui kuin olisi kivirekeä yrittänyt vetää perässään.

Challenge Family Championship, Samorin

Kisapaikalla

Kisahotellille saavuttiin perjantaiaamuna. Suunnitelma oli saada pyörä kasaan, käydä tekemässä uinti ja pyöräverrat, syömässä, rekisteröinti ja päivän päätteeksi katsomaan "We are triathletes" -dokumenttielokuvan ensimmäistä "exclusive" julkista esitystä.   Dokumenttielokuvan yksi päähenkilöistä Rudy Garcia-Tolson "no legs, no limits" oli itse paikalla kertomassa lyhyesti omasta historiastaan. Hän myös osallistui sunnuntain kisan uinti-ja juoksuosuuksille.

Pyörän kasaaminen onnistui jouhevasti, mutta vaihteet eivät toimineet. Tarkistin liittimet. Ei mitään eloa vaihteissa. Onneksi kisapaikalla hotellin edessä oli huoltopiste. Ensimmäinen arvio oli, että tunnin päästä pyörä olisi valmis. Reilun tunnin päästä sain tiedon, että hänen ajamansa virheenhakuohjelman perusteella vika on irronneessa johdossa. Kaikki näkyvät johdot ja akkuun menevä johto olivat kiinni. Ainoa mitä hän voi tehdä on avata keskiö. Oikeita työkaluja oltiin  jo hakemassa. Lupausta, että kyse olisi puhtaasti irronneesta johdosta, hän ei kuitenkaan pystynyt tässä vaiheessa antamaan. Jos vika olisi jossain muussa, niin hän tuskin pystyisi asialle mitään.

Päivän aikataulut menivät uusiksi ja "pääsenköhän starttaamaan ollenkaan?" ajatukset alkoivat kaikumaan päässäni. Tässä vaiheesssa 20 euron lisälasku aikaisesta kirjautumisesta hotelliin ei todellakaan tuntunut huonolta idealta, vaikka melkoiselta ryöstöltä se kyllä vaikutti ottaen huomioon kisahotellin hintatason ja sen, että huone oli jo valmiina. Kuitenkaan mitään lisätyötä asiasta ei  ollut koitunut.

Viimeistelytreenit

Pyörä tuli kuntoon ja pääsin kisareitille pyörittelemään. Kevyttä menoa nautiskellen maalaismaisemista.

Uintireitillä kävin kahtena päivänä. Toisena päivänä oli melkoinen aallokko ja vastavirtaan sain todella tehdä töitä, mutta muuten aallokko ei itseäni häirinnyt. Seuraavana aamuna oli jo melko tyyntä. Molempina päivinä uinti tuntui hyvältä ja myötävirrassa vauhti oli kiitettävä. Vesi oli miellyttävän lämpöistä. Olisin viihtynyt siellä pidempääkin, mutta pidin kiinni saamistani ohjeista.

 Toisena aamuna rannalla oli aamukahvitarjoilu. Mikäs sen nautinnollisempaa kuin rennon uinnin jälkeen saada nauttia kuppi kahvia aamuauringossa veden äärellä. Elämän pieniä nautintoja.

Kuten kaikissa kisoissa, briefing kuuluu kisavalmistautumiseen. Harvoin siellä enää mitään uutta on tullut, mutta aina se luo määrätyn varmuuden itse kisaan ja antaa mahdollisuuden kysyä mieltä askarruttavista asioista. Itselläni niihin osallistuminen on tärkeä osa kisarutiinia.

Bike check - kaikki mitä on voitu tehdä kisaa varten, on tässä vaiheessa tehty. Pyörä ja pyöräilykypärä katsastettu. Chebici omalla paikallaan valmiina ensimmäiseen kisaansa. Tapani mukaan kävin vaihtoalueen lävitse painaen mieleen mitä on missäkin, miten toimin missäkin kohtaa, mistä tullaan sisään ja mistä lähdetään ulos.

Fiilikset päivää ennen kisaa

Uinti kulkei kivasti, pyörä tuntui kulkevan mukavasti, mutta akilles oli iso mysteeri. Tuntemuksia oli ollut parin viimeisen päivän aikana,  mutta lyhyessä juoksussa ei sitten kuitenkaan edes muistanut koko akillesta. Lopulta en enää tiennyt kumman pelkäsin pilaavan kisan - akillesjänne vai alaselän jumi, jota ei oltu saatu auki ennen reissua hierojan ja fyssarin avustuksella. Toisen puolen lavan seudun jumi saatiin auki sen verran, että happi kulki kivutta myös syvään hengittäessä. On se vaan hienoa, kun epämääräisesti kertoo oireensa, niin hetken päästä What's upissa on suomeksi ja latinaksi tieto mistä lihaksesta on kyse ja miten jumin voisi saada auki.

Uinnin ja pyörän osalta olin siis kuitenkin erittäin luottavainen. Juoksu jännitti. Se jännitti niin paljon, että päätin olla kisaamatta maajoukkueen kisa-asussa.

Kisaan ei koskaan laiteta mitään uutta, mutta kisaexposta löysin täydellisesti istuvat juoksukengät. "It love in the first step". Kengissä oli riittävä droppi ja ne olivat tarpeeksi leveät. Pidettyäni kenkiä jalassani kaksi päivää, tulisin ottamaan tietoisen riskin. Hus!! Ei kerrota valmentajalle mitään, eikä ketään kehoiteta toimimaan näin.

Oma starttini oli 9:30. Viisitoista minuuttia pro-naisten jälkeen. Aamulla hyvissä ajoin ennen starttia kävin viemässä juoksupussukan, täydensin pyöräilypussukkaa ja vein kaksi juoma- ja yhden energiapullon pyörään. Veden virallinen lämpötila saatiin vasta aamulla kello kahdeksen jälkeen. Pro-sarjalaisille tuli märkäpukukielto. AG-ryhmäläiset saivat luvan käyttää märkäpukua.

Uintiosuus (1.9 km)

Uintiin lähdin sillä ajatuksella, että etsin itselleni hyvän peesin. Asetuin uloimman poijun lähettyville, josta oli suorin linja uintireitin ensimmäiseen käännökseen. Lähdössä sain hyvin peesin, niin hyvän, että siihen halusi moni muukin. Onnistuin saamaan itseni sellaiseen kohtaan, jossa molemmille puolilleni osuivat uimarit, joista oikealla puolellani uiva taisi hengittää oikealle ja vasemmalle puolella uiva vasemmalle. Nimittäin heidän välissään uinti muuttui uinniksi naisten päällä, ei vedessä. Olin täysin heidän kahden välissä. Jokaisessa käsivedossa käteni oli kuin liimautunut jomman kumman uimarin käteen. Suunnistamisesta ei voi puhua ollenkaan. Jossain vaiheessa joku ui kirjaimellisesti selkäni päältä. Todella hidasta ja kuluttavaa etenemistä. Ennen toista poijua olin valmis keskeyttämään kisan.

Kahteen kertaan pysähdyin päästääkseni pois kimppauinnista. Toiselle kerralla jättäytyminen kostautui melko raskaasti. Ajauduin melko sivuun ja yllättäen porukka oli liian kaukana. Koetin tavoittaa heitä, mutta en vaan saanut itsestäni sellaista vaihdetta päälle, jota olisi tarvittu.

Noustuani ylös vedestä vilkaisin rannelaitetta. Hyvä, ettei silmät tipahtaneet päästä. En ole koskaan uinut yhtä hitaasti märkäpuvulla.

Pyöräilyosuus (90 km)

Pyöräily lähti ihan mukavasti myötätuuleen. 20 km kieppeillä ihmettelin reisien vointia ja sykkeitä. Sykkeet olivat liian korkeat, tehot olivat matalat. Reisissä tuntui kuin matkaa olisi enää jäljellä 20 km eikä toisin päin. Ja näillä pitäisi vielä 70 km pyörittää. Tälläistä tunnetta ei todellakaan pitäisi olla tässä vaiheessa. Olin päättänyt tarkailla pyöräosuudella pääsääntöisesti vain tehoja, mutta välillä vilkaisin vauhti ja sykettä. Syke oli aivan liian korkealla.

Edellisestä vuodesta oppineena, noudatin nyt kellon tarkasti nesteyttämistä ja energian saantia sekä viilentämistä. En kokenut, että energia/nesteytystaso olisivat olleet matalat tai keho olisi ylikuumentunut kuten vuosi sitten, mutta koko ajan tuntui siltä, että lihakset eivät aktivoida, en saa jaloistani oikein mitään irti. "Sotkee, sotkee, mutta mihinkään ei kulje."

Pahin kohta itselleni oli ehdottamasti joenranta. 10 km suoraan vastatuuleen pomppuisella alustalla. Melko painokelvotonta tekstiä päästelin suustani tai taisin tehdä muutaman lupauksen. Antamiani uhkauksia en aijo julkaista, koska niiden toteuttaminen tuskin tulee näkemään päivän valoa ihan muutaman vuoden sisällä.

Koko 90 km meni seuratessa tehoja, joita en vaan saanut koko reitin aikana kuin hetkellisesti tavoitetasolle. En vaikka kuinka yritin. Ihan kuin kropassa olisi ollut jarrutin päällä. 

Noustuani pyörän päältä ylös en pystynyt varaamaan painoa oikealle jalalle. Jalkaterän ulkosyrjä oli tajuttoman kipeä. En ole koskaan aikaisemmin kokenut moista kipua tuossa kohtaa. Vaihtoalueella oli vaan pakko saada kipu tavalla tai toiselle sen verran siedettäväksi, että pystyin varaamaan painon jalalle. Ja aikaa meni. Onneksi olin laittanut yhden särkylääkkeen ja vesipullon vaihtopussiin. Pääsin kuin pääsinkin juoksuosuudelle.

Juoksuosuus (21,1 km)

Juoksuun koetin lähteä maltilla ja suunnitelma oli kävellä kaikkien huoltopisteiden lävitse antaen akillekselle pientä lepoa. En ollut valmis rikkomaan itseäni enkä riskeeraamaan kauden tulevia kisoja. 

Ensimmäinen kierros meni melkolailla suunnitelmien mukaan. Toiselle kierrokselle lähdettyä pysähdyin. Oikean jalan jalkaterän ulkosyrjässä teki häijyä, mutta pahin oli löysä olo. Ei väsyttänyt, mutta sellainen voimaton /haluton olo, vaikka energiaa olinkin nauttinut tasaisesti. Kyse ei siis ollut energiavajeesta. Koetin saada jonkinlaista venytystä jalkaterän ulkosyrjään ennen matkan jatkamista. Yksi kolmas osaa juoksusta takana. En kyllä suostu keskeyttämään, kun varsinaisesti ei ole mitään syytä keskeyttämiselle. Akillekseen ei satu. Enää 2 x 7 km. Kierros kierrokselta vaan kohti maalia. Toisella kierroksella ehdin miettimään mikseivät olleet leikanneet raviradan keskellä olevaa nurmikkoa kautaltaan yhtä lyhyeksi. Miksi yhdessä kohtaa juoksureittiä nurmikko on korkeampaa. Kuka ei ollut tehty hommiaan vai olivatko muuttaneet juoksureittiä ihan viime hetkellä. Tuskinpa.

Kolmas kierros. 19 km kohdalla akilles muistutti olemassa olostaan. Pari vaivasta kilometriä, ja nytkö sitten piti alkaa kävelemään? Ei! Sain pidettyä pk-vauhtia yllä, vaikka sykkeet olivatkin aivan omissa sfääreissä. 

Olin kyllä aidosti iloinen käännyttyäni pois juoksureitille kohti maalia. Maaliintulon jälkeen sain jäitä selkääni, jonka jälkeen suuntaisin kohti kylmäaltaita. Ruoka ei maistunut. Halusin vaan päästä hotellihuoneen suihkuun. Ei yhtään tehnyt mieli mennä uimahalliin, jonne olisi ollut kisaajilla pääsy ja jonne alunperin olin suunnitellut meneväni. Halusin vaan päästä lepäämään ja syömään (koska kisan jälkeen pitää syödä).

Kisan jälkeen noutaessani pyörää kohtaisi vaihtoalueella Kaisan onnittelen häntä ja vaihtaen muutaman sanan kisasta. Vaikka hänelle itsellään oli erittäin kova päivä takana, niin hymy, rentous ja aito positiivisuus oli lähes käsin kosketeltavaa. Kun toiset haaveilevat pääsystä muusikon / bändin backstagelle, niin tuon kohtaamisen jälkeen tuntui itselläni olevan päässä liuta aiheita, joista kovin mielelläni juttelisin Kaisan kanssa.

Jälkitunnelmat

Fakta on, etten vielä toukokuun alussa enää ollut luottavainen pystynkö tai onko edes järkeä startata. Akilles muistutti liikaa itsestään enkä ollut vielä toukokuun alkuun mennessä päässyt juoksemaan yhtään juoksulenkkiä reiluun puoleentoista kuukauteen. Juoksut olivat olleet suurimmaksi osaksi 15 min pätkiä ennen tai jälkeen pyörätreenin.

Kisan aikana olleet korkeat sykkeet hitaisiin vauhteihin ja tehottomaan menoon sekä kasvojen kuumotus selittynee kuumeella, yöllisellä /aamuiselle ripuloinnilla ja oksentelulla. En tiedä mistä ja minkä bakteerin olin saanut, mutta aika huonoon kuntoon se kuitenkin veti. Maanantaina pakkaaminen vaati pari lepohetkeä ja suihkun. Heikon olon lisäksi oikea jalan jalkaterän ulkosyrjä oli turvoksissa kestämättä painon varaamista koko jalalle. Onneksi voltare hoiti hommansa ja päivällä pystyin jo kävelemään normaalisti. Wienin kentällä kävin apteeksista ostamassa Osmosalia vastaavaa jauhetta. Saatuani juoman alas ja nukuttua koneessa pari tuntia, olo tuntui jo lähes normaalilta. Ruokahalu palasi parin päivän päästä.

Vaikka tiedän faktat, niin korvien väli on nyt melko kovilla eikä luottamus omaan kykyyn ei ole kovin korkea. Toivottavasti tulevat kunnon treenit korjaavat tilannetta. Pidän mielessä myös Kaisan sanat: "Epäonnistumisen jälkeen, onnistuminen tuntuu älyttömän hyvältä."

Ja ne uudet juoksukengät? Ne toimivat kuin unelma. Juoksun aikana en edes muistanut kenkien olemassa oloa. Eivät painaneet, eivätkä hanganneet mistään kohtaan. Täydelliset!

Viimeisen kuukauden tekemisiä ja yhdistelmätesti

Maantiepyöräilykauden pääsin aloittamaan samoihin aikoihin, kun edellisinäkin vuosina. Siitäkin huolimatta, että talvi piti otettaan pitkään. Kauden aloitus oli maltillinen. Noin puolitoista tuntia kevyttä kampiakselin pyörittelyä, jonka jälkeen siirryin sisätiloihin tekemään varsinaisen pyörätreenin. Seuraavana viikonloppuna sainkin sitten viettää aikaa pyörän päälle sen verran pitkään, että toisena päivänä sain käydä kovaa keskustelua itseni kanssa soittaako kyyti kotiin vai ei. Kropassa ei tainnut olla kohtaa, jota ei olisi sunnuntaina lenkin puolen välin jälkeen kolottanut ja sattunut. Mutta selkeästi talven treenit ovat purreet pyöräilyyn. Ensimmäinen kevät, kun maantiepyöräilykauden aloitus ei saanut kysymään itseltäni, että mitä sitä oikeasti on muka tullut tehtyä talven aikana.

Koska akillesjänne edelleen ärtyy juoksusta, niin viimeisen kuukauden aikana olen lähinnä käynyt välillä kokeilemassa miltä juoksuaskel tuntuu. Nilkkaa on tutkittu useamman lääkärin ja fyssarin toimesta, ja hieroja on tehnyt omia temppujaan nilkan ja pohkeen lihaksiin. Tulehduksen sain hoidettua melko nopeasti, mutta pientä kipu aluetta en. Lopulta menin Suomen Urheilufysioon Tonyn luokse. Muutama testiliike osoitti nilkan tukilihasten heikkouden, joka mitä ilmeisemmin on syynä akillesjänteen ärsyyntymiseen. Onneksi mitään ei ole rikki, ei ole siis mitään leikattavaa. Itse koen, että nyt jalan parantuminen on vain itsestäni kiinni. Miten aktiivisemmin ja huolellisemmin teen saamani kotijumppaliikkeet, niin sen nopeammin saan jalan juoksukuntoon.

Juoksutreenit ovat siis loistaneet poissaolollaan, mutta sen sijaan vedessä olen ollut. Toiset uivat ennen uintikisoja, niin minä olenkin uinut kisojen jälkeen. Esim viikolla 14 tuli uitua 17 km. Eikä tuo ole ollut kelaustreeniä.

Kuten viikkoraportista näkyy, niin uintikerrat ovat itselläni tuplaantuneet, mutta yhden treenin pituus pyörii edelleen tuolla 4 km paremmalla puolella. Mitä nyt tämän viikon tiistaille oli sellainen uintitreeni, jonka aloittaminen vaati jälleen itsensä tsemppaamista. Kuuden kilsan treeni, jossa ensimmäisen setin pituus oli 3200m, sisältäen sekaria. Toiseksi viimeisessä setissä selän lihakset huusivat jo armoa. Siitäkin huolimatta, että uin setin räpylöillä. Kun edelliset kolme päivää oli rääkätty jalkoja, niin tiistain uintitreenin jälkeen lihaskipua oli kaultaan kropassa. Valmentajan vastaus ruikutukseeni: "Ei se aina ole helppoa eikä pidäkään olla."

Kesää kohti kun mennään, vaikka juuri nyt sääennusteiden mukaan voisikin kuvitella talven kolkuttelevan ovella, niin talven treenien uppoamista kroppaan kävin testaamassa AquaPlussan testausasemalla. Myönnän kyllä jännittäneeni mennä Kaitsun testattavaksi. Onneksi jännitys laski saman tien, kun ovesta astuin sisään. Testauksen jälkeen ei ole kuin positiivista palautetta. Loistavien puitteiden lisäksi hyvät alkuverrat, tsemppaamista, tekniikasta muistuttamista, ystävällinen ja kannustava ilmapiiri. Matka Yläjärvelle siis kannatti.

Pyörätesti omalla pyörällä, saaden myös oman tehomittarin lukemat itselleen muistiin, oli itselleni erittäin tärkeä. Traineritreeneissä olen pari kertaa seurannut trainerin antamia tehoja vs pyörässä olevan tehomittarin tehoja keskenään. Näiden kahden välinen ero liikkuu 20-25 watin välillä. Ero on siis selkeä.  Suoravetotrainerin ja oman tehomittarin tehoerot olivat samaa luokkaa. Oma mittarini näytti alusta loppuun n 20 wattia vähemmän kuin mitä suoravetotrainerin tehot olivat.

Pyörätestissä mentiin anaerobisella kynnykselle, ei maksimiin. Ongelmaksi tuli, etten millään meinannut saada pidettyä tehoja oikealla tasolla, vaan koko ajan meinasin keulia. Jopa ihan viimeisessä nostossa Kaitsu joutui ohjeistamaan vähentämään tehoja. Eikä pyöritystekniikkakin taisi pysyä alusta loppuun hyvänä.

Testituloksia vielä odottelen, mutta pyörätestin aikana olo oli vahva ja todellakin tuntui, että paukkuja olisi ollut nostaa tehoja. Aivan niin kuin pitääkin, kun maksivedosta ei ollut kysymys. Pyörän päältä sitten juoksumatolle. Hiukan arvelutti miten juoksutesti onnistuu, kun 15 min pidempää en ole juoksuaskelia ottanut. Todettiin yhdessä, että sinne asti mennään, kun jalka on kivuton. Mikäli akillesjänne ärtyy, niin testi keskeytyy. Todennäköisesti kuitenkin saataisiin jotain arvoja.

Viimeinen 100m ja katse tiukasti Kaitsun mainitsemaan mäkeen, joka näkyi ikkunasta.

Voi hitsi, miten hyvältä juoksu tuntui! Alku otettiin rauhallisesti ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, niin muutama vauhdin nosto ei edes nostanut sykettä yli aerobisen kynnyksen (tuossa kuvassa sykerajat ovat syksyn testien pohjalta). Lopussa vauhtia saatiin nostaa selkeästi, jotta päästiin halutun sykkeen yläpuolelle. Kuten viimeisestä palkista näkyy, niin syke nousi koko ajan. Maksimisykettä ei saatu. Mikä parasta viimeisen noston vauhti ei tuntunut ollenkaan pahalta, vaan vahvalta. Kertaakaan tuon kolmen minuutin aikana ei tullut tunnetta, että loppuisi jo / mä kuolen tähän matolle. Päinvastoin, jos olisin voinut, olisi halunnut juosta pidempäänkin tuota vauhtia tai jos olisi tajunnut ajoissa sanoa, niin koettaa vielä nostaa yhden kerran vauhtia. Mutta tää antoi kyllä uskoa omaan juoksuun ja mahdollisuuteen kehittyä. Tähän mennessä olen joutunut sanomaan testeissä, että tää oli viimeinen tai  keskeyttämään viimeisen vedon ennen kolmea minuuttia.

Testin aikana kaksi kertaa tunsin muutaman ohi kiitävän hetken tuntemuksia nilkassa / akillesjänteessä, mutta sen verran lyhyitä olivat ettei ollut mitään syytä keskeyttää. Testin jälkeen ei myöskään ollut tuntemuksia.

Testien välitön palaute oli, että pohjat ovat kunnossa, mutta juoksulenkkien vauhdit vaan rohkeasti ylöspäin. Se vahva tunne, joka mulla oli kropassa testin jälkeen ja Kaitsun välitön palaute antoi kyllä lisäbuustia ja vahvisti uskoa järkevään treenaamiseen.

Vähämpä tiesin

Vähämpä tiesin mihin saattaa johtaa suunsa avaaminen spindetunnilla. Elettiin kevättä 2009, kun tuli tarve ostaa elämäni ensimmäinen maantiepyörä. En tiennyt silloin enkä juuri nytkään pyöristä, mutta tiesin käyttötarpeeni ja budjettini. Lisäksi tiesin, että pyörän pitää olla oikean kokoinen, haluan laittaa rahani perusasioihin ja mahdollisuuden päivittää pyörää tarpeen mukaan. Näillä spekseillä sain spindetunnille osallistuvalta mieheltä saatesanoin pienen lapun, johon hän oli kirjoittanut Chebici.

Muistan erittäin hyvin, kun ensimmäisen kerran astuin Chebici -liikkeeseen. Kerroin miksi haluan maantiepyörän ja mikä on budjettini. Siitä suoraan liikkeen yläkertaan ja "pyörän" päälle. Kuin räätäli konsanaan Vesa otti musta mitat ja persoonalliseen tapaan sanoi, että yritä edes pyörittää. Värivalinta oli helppo. Mulle ehdotettiin luonnonvalkoista pyörää, jossa tekstit olisi mustalla. Mulla oli päällä luonnonvalkoinen talvitakki ja mustat housut :).

Kuva: Kunnon kuvaaja

Ensimmäisellä maantiepyörällä tuli vedettyä triathlonkisojen lisäksi Vätternrundan kolmeen kertaan, Tour de Helsinki pariin otteeseen ja kertaalleen sekä Giro d' Espoo että Turussa 120 km -lenkki. Erilaisten yhteensattumien seurauksena keväällä 2014 tuli eteen tilanne, jossa runko muuttui hiilikuituiseen. 

Näiden lähes yhdeksän vuoden aikana en ole käynyt kuin kolme kertaa muissa pyöräliikkeissä. Ensimmäinen kerta tuli, kun päivää ennen Joroisiin menoa pyörääni tuli jarrujen jotain häikkää, jonka vuoksi piti saada uuden jarrupalat, joita juuri sillä hetkellä ei Vesalla ollut. Mut lähetettiin Käpylään noutamaan oikeat jarrupalat. Pyörä saatiin ajoissa kuntoon ja pääsin jatkamaan matkaa Joroisiin. Toiselle kerralla olin jo hankkimassa toisen merkkistä pyörää, mutta myyjä oli tilannut toisen pyörän kuin mistä oli sovittu ja pitkän odotuksen jälkeen Suomeen saapui xs-kokoisen sijaan m-kokoinen pyörä, pyörä jäi ostamatta. Kolmannella kerralla olisin kaivannut pikaista apua pyörän kanssa, mutta koska oli lauantai, niin paikallisessa liikkeessä ei ollut kuin myyjä paikalla. Apu jäi saamatta. Niinpä olen kiikuttanut pyöräni Järvenpäähän riippumatta onko vika ollut pyörässä vai kuskissa. Koskaan en ole lähtenyt liikkeestä saamatta apua ongelmaani. 

Näiden vuosien aikana ei taida olla montakaan aihetta, josta emme olisi keskustelleet, mutta yksi aihe on ollut ylitse muiden - ainakin jos tuota mitataan keskustelukertojen lukumäärällä  - maantie- vai triathlonpyörä. Lopulta kysyin voiko triathlonpyörää tehdä mittojen mukaan. Totta kai voi, oli vastaus. Suora jatkokysymys tuli hiukan nikotellen - suostuisiko Vesa tekemään mulla sellaisen - the pyörän,  jos saisin rahat kasaan. Suostuisihan hän, mutta ei oikein ymmärrä miksi laittaisin sellaista rahasummaa kiinni uuteenpyörään, kun ei pyörän geometria juurikaan muuttuisi nykyisestä. 

Pohdintaa, keskustelua eri ihmisten ja erittäin kovaa keskustelua itseni kanssa. Olisiko mitään järkeä laittaa sellaista summaa yhteen pyörään? Pari kertaa Vesan luona keskustelemassa tarkemmin mitä haluaisin pyörään ja hinnasta. Sain arvion ja palasin kotiin miettimään. Vertailin miten paljon vastaavat pyörät maksaisivat muualla. Rahat olivat tilille, mutta en silti ollut varma olisinko valmis laittamaan rahat kiinni pyörään. Juttelin valmentajani kanssa. Uuden pyörän tuomasta vauhtiedusta hän oli Vesan kanssa samaa mieltä. Sitä tuskin tulisi, mutta pienikin geometrian muutos saattaisi tuoda ajomukavuutta pidemmillä matkoilla sekä säästää takareisiä juoksuun. Mieheni tuki ostopäätöstä. 

Lokakuun alussa meni lopulta Vesan puheille. Kerroin, että rahat on tililläni ja pyörän voisi laittaa tilaukseen. Värimaailmasta olimme Vesan kanssa samaa mieltä, joten se oli helppo. Pääväri olisi valkoinen, mutta miten siinä tulisi olemaan punaista ja mustaa jätin Vesan suunnittelupöydälle. Hetkeä myöhemmin jätin viestin valmentajalle:

Marras- ja joulukuun aikana kävin pari kertaa kyselemässä miten pyörä edistyy. Tulipa samalla kysyttyä, että miten pyörät tehdään, kun ne tehdään mittatilaustyönä. Jälleen kerran sain asiallisen selityksen. Vaikka kysymykseni ovat varmaankin välillä olleet melko tyhmiä, niin koskaan en ole saanut ylimielistä vastausta. 

Kovasti odotin rungon valmistuvan ja saapuvan Suomeen ennen Joulua. Uuden vuoden jälkeen sain soiton, että vuosi oli alkanut pyöräni kokoamisella ja tarvitsivat viimeistelyyn nykyistä pyörääni. 

Tämäkään pyörä ei ole sponssipyörä eikä Vesa ole millään tavalla pyytänyt some-näkyvyyttä.  Olen saanut apua, neuvoja, yhteistyötä ja ystävyyttä. Vähintä mitä voin tehdä, on kertoa omista kokemuksista ja julkisesti tuoda esille kiitollisuuden. Kaikkea ei vaan voi mitata tai korvata rahassa. 

Vähänpä siis tiesin mitä saan astuessani ensimmäisen kerran Chebici-liikkeeseen. Kiitos Vesa!

Mutta siinä se on. Kuuden vuoden pähkäily on ohitse.

Challenge Turku 2017

Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa Turussa Challenge organisaation järjestämään kisaan. Kisa oli erittäin hyvin järjestetty, osallistujia sopivasti eikä Aurajoessa uinti sitten kuitenkaan osoittautunut kamalaksi kokemukseksi. Heti kisan jälkeen tiesin, että tänne on tultava vuoden päästä uudestaan. Niinpä Turun kisa tuli merkattu ensimmäisenä kesän 2017 kisakalenteriin. Kesän lähestyessä tein päätöksen, että Turun kisa on kauden päätavoitteeni.

Ennen Turkua takana oli kolme epäonnistunutta kisaa, joiden perusteella joku fiksumpi olisi jo heittänyt hanskan naulaan tämän kesän osalta. Etenkin kun se huonoimman lajin osuus eli juoksuosuus oli kaikissa edellisissä kisoissa tökkinyt tavalla tai toisella. Jos olisin yksinäni treenaillut niitä näitä, niin hyvin todennäköisesti olisin joko koettanut saada Turun paikan myytyä tai treenannut itseni kipeäksi ennen Turkua. Joroisten ja Turun kisan välissä kävin muutaman erittäin tärkeän puhelun valmentajani kanssa. Ensimmäinen niistä käytiin heti Joroisten jälkeen sunnuntaiaamuna. Kisa analysoitiin, käytiin läpi sykkeet, vauhdit ja tehot. Arvioitiin mahdolliset syyt juoksumatkan ongelmiin ja millaisilla asioilla ongelmat saataisiin mahdollisesti ratkaistua. Maanantaiaamuna sähköpostissa odotti palauttavan viikon treeniohjelma ja paluupostissa meni aamusykkeet. Eikä muuta kuin keskittymään palautumiseen ja katse kohti Turkua. Kisaviikon ohjelma ei jättänyt arvailujen varaan millä tankata, miten paljon tankata ja milloin syödä kisaa edeltävänä päivänä. Milloin pullot valmiiksi ja kuinka paljon energiaa per tunti on otettava pyöräilyn aikana. Teksti oli sen verran napakasti kirjoitettu, että siitä kyllä kävi selväksi, ettei kyse ollut suosituksesta.Ohjeet upposi hyvin soitellen-sotaa-tyypille. Viestillä sain vielä muistutuksen huollattaa pyörä ennen kisaa. Helppoa, kun itselleen jää vaan toteuttaminen.

Se toinen tärkeä puhelu käytiin kisaa edeltävän päivän aamulla. Olin juuri keräämässä tavaroita eteisen käytävälle, kun puhelin soi.

Käytiin lävitse kisastrategiaa ja sääennustetta, joka oli viikon aikana ehtinyt muuttumaan miellyttävästä kisakelistä ukkosmyrskyyn ja kaikkea mahdollista tuolta väliltä. Viimeisten viikkojen treenit olivat menneet hyvin, joten tavoitteeksi asetettiin uida samalla tavalla kuin muutkin kisat tähän mennessä. Poislukien edellisen viikonlopun sprinttikisaa, jossa paukutin maksisykkeet sata metriä startin jälkeen. Pyörällä pitäisi saada korkeammat tehot kuin Joroisissa ja juoksussa ensimmäinen 10 km maltilla, jos sen jälkeen riittää paukkuja, niin nostaa vauhtia. Lopuksi vielä kommentti, ettei se maailma kaadu tähänkään kisaan. Sitten käytiin vielä lävitse verrat ja mukaan lähti - olisin unohtanut vaikka Joroisissa olivat mukana - vetokumit ja suolatabletit. Ennen puhelun loppua sain "luvan" soittaa vielä sunnuntaiaamuna, jos alkaa kisajännitys nousemaan liian korkeaksi.

Pakatessani tavaroita autoon onnistuin tekemään sellaisen liikkeen, jolla sain niskani erittäin kivuliaaseen jumiin. Pieni pään kääntäminen teki kipeää, puhumattakaan pään kääntämistä vasemmalle. Jos halusin katsoa vasemmalle piti koko naisen kääntyä. Ennen starttaamista tajusimme, että iltapäivällä ennustettu ukkosmyrsky ja yksinäinen koira eivät sovi samaan yhtälöön. Tyttäremme tulisi vasta illalla hoitamaan koiraa. Tuntia suunniteltua myöhemmin pääsin kääntämään auton nokan kohti Turkua.

Hotelliin check-in, tavarat huoneeseen, kisaverra, syömään, suihkun kautta kisakeskukseen. Rekisteröityminen ja kisainfoon pari minuuttia myöhässä. Lähes tunti saatu kiinni aikataulusta.

Kisainfoon tulin myöhässä ja istahdin käytävän lattialla. Kisainfosta jäi kuulematta uintireitti. Muuten taisin kuulla kaiken. Noustessani ylös löin silmäkulmani seinässä olevaan kapeaan ulokkeeseen. Sen verran teki kipeää, että olin varma saavani mustan silmän seuraavaksi päiväksi. Pää ei käänny ja huonoimmalla onnella mulla on sunnuntaiaamuna musta silmä. Onneksi siihen tuli vain pieni jälki, jota tuskin näkee.


Ennen nukkumaan menoa pyörän siistiminen, pullojen laittaminen valmiiksi, kisapussakat valmiiksi, pienet venyttelyt, viesti valmentajalle ja rauhoittuminen.

Nukkumaan pääsin ihan hyvissä ajoissa. Yöllä kuitenkin sade ja jumittunut niska pitivät mua hereillä. Yllätyksekseni aamulla kuitenkin heräsin virkeänä. Onneksi, sillä aamuun en ollut jättänyt ylimääräistä aikaa: auton pakkaaminen, check-out, aamupala, pussukat selkään ja pyörällä kisapaikalle.

Pyörä ja pussukat paikoilleen ja tähän mennessä nopein vaihtoalueen läpikäynti. Iskostin mieleeni sekä pyörän paikan, että T1&T2 -pussukoiden sijainnin. Ripeästi takaisin kisakeskukseen, lyhyt verra juosten ja yläkropan lihaksille pienet herättelyt vastuskuminauhoilla ennen märkkärin laittamista päälle. Koska kisoihin ei mennä uusilla varusteilla, niin lauantaiaamulla olin käynyt testaamassa uuden märkkärin. Uuden märkkärin vetäminen päälle on ihan oma juttunsa ja hikiä alkoi pukkaamaan. Märkkäri meni päälle. Pussin pohjalta aloin kaivamaan geeliä ja miettimään mistä saisin vettä. No geeliä ei ollut. Voi h.... Mikäs siinä. Aamupalasta ei ollut kuin pari tuntia aikaa, joten yksi geeli ei tätä kisaa kaataisi. Valkoisen pussukan sain jätettyä narikkaan 20 min vaille 9 odottamaan maaliin saapumista.

Rannalle törmäsin Merjaan, joka ystävällisesi auttoi märkkärin kiinni laittamisessa. Kiitos Merja! Ennen starttia ehdin käymään tekemään lyhyen uintiverran.

Tänä vuonna kisaan lähdettiin rolling starttista. Rolling startti sopii mulle erinomaisesti, ainoa huono puoli on, etten saa huuhdeltua uimalaseja. Tähänkin on ratkaisu, jos vaan muistaisi laittaa pieneen limpsapulloon vettä.

UINTI
Rannalla oli kyltit, joiden mukaan pystyi asettumaan mahdollisimman oikeaan kohtaan.  Joroisilla saadun kokemuksen mukaan asetuin 30 min kyltin taakse ajatuksella antaa alle 30 min menijät mennä  edellä, mutta päästä uimaan ennen alta 40 min uimareita. Yllättäen seisoin Sirkun vieressä. Odotellessamme ikäsarjojen starttia teimme sotasuunnitelma, joka oli tullut testattua Tahkolla 2015. Uin Sirkun peesissä. Pyöräilyn alussa ohitan hänet ja juoksun alussa Sirkku pinkoaa mun ohitse ja tulee maaliin 30 min ennen mua. Mitä sitä hyvää sotasuunnitelmaa muuttamaan.

Pro-sarjalaiset starttisivat 5 min ennen ikäsarjalaisia. Eikä mennyt aikaakaan, kun olimme Sirkun kanssa menossa kapean rampin kautta laiturille, josta hyppäsimme veteen. Sirkku edellä, minä perässä ja parin käsivedon jälkeen olin hävittänyt Sirkun. Lähdin uimaan omaa uintiani ja hyvin nopeasti tajusin, että olin rannalle sijoittunut ihan turhan taakse. Ohitettavia oli ihan riittävästi ja pari kertaa jouduin hakemaan uudelleen omaa uintireittiäni. Rekisteröitymisen yhteydessä ranteeseen laitettiin athelete -ranneke oli lähtenyt jo aamulla rispaantumaan ja nyt nyt rispaantunut naru kietoutui sormieni ja kämmenen ympärille. Ei se uintia haitannut, mutta ei se miellyttävältä tuntunutkaan.

Viimeisen poijun jälkeen uinti laivojen vieressä meni välillä omissa ajatuksissani huomatessani olevani melko kaukana rannasta. Ennen rantautumista olin muutaman muun kanssa samassa nipussa. Mietin, että jos me kaikki tullaan samaan aikaan rampille, niin siinä on liiaksi ruuhkaa ja jään jalkoihin. Nostin vauhtia huomatakseni vauhdin nostamisen olevan liiankin helppoa. Ehdin jo miettimään olenko uinut liiankin maltillisesti.

Rampille ajoitus onnistui hyvin. Vapaaehtoiset olivat auttamassa, mutta jostain syystä en saanut kunnolla kiinni oikein kenestäkään tai sitten odotin vielä lisää käsiä, joita en ollutkaan. Ennen kuin tajusinkaan olin nelinkontin. Ympärilläni kuulin miehen äänen: Rauhoita!

Pääsin ylös ja matka jatkui. T1:lle mentäessä maltoin mieleni, rauhoitin askeleita ja annoin hengityksen tasaantua. Jostain mielen sopukoista kuulin valmentajan sanat. Anna hengityksen tasaantua. En vaan muistanut oliko se tässä vaiheessa vai vasta pyörän päällä päästyä. Todennäköisesti jälkimmäinen.

T1
Aamun liian nopea käynti vaihtoalueella kostautui. Sinistä pussukkaa hain väärästä rivistä. Muutaman sekunnin menetin tässäkin. Sirkku oli vaihtoalueen teltassa juoksutakki päällä, kun saavuin teltan suojaan riisumaan märkkäriä. Märkkäriä kiskoessani pois päältä ihmettelen mikä ottaa kiinni ja mihin. T1-pussukan naru oli sotkeutunut chippiin ja oli nyt nilkan ja märkkärin välissä. Tästäkin selvisin. Toivottavasti kenenkään kameraan ei jäänyt tuosta todistusaineistoa. Tulospalvelu kertoo, että kaikesta huolimatta vaihtoni oli ikäsarjani toiseksi nopein.

PYÖRÄ
Ensimmäiset 8 km oli kaupunkiajoa, jonka otin tietoisesti maltilla ajatuksena nostaa tehot tavoitetasolle päästyäni motarille. Juuri ennen moottoritien ensimmäisen kierroksen alkua näin Sirkun vetävän itsensä tien syrjään. Ensimmäinen ajatus oli, että tuliko keskeytys. Heti perään toive, että hän vaan jättää ajotakin vapaaehtoisten huostaan. Ensimmäisen kierroksen huoltopisteelle mentäessä myötätuuli oli ilmeinen. Vauhti oli kiitettävä ja tehot matalemmat kuin mitä olin suunnitellut. Koetin saada aivot käskyttämään jalkoja, jotta saisin myötätuulesta kaiken hyödyn irti. Koska jalat eivät totelleet, ajattelin fiksusti, että tehdään pyöräosuudesta nouseva. Nostan tehoja kierros kierrokselta. Saapuessani ensimmäisen kierroksen käännöspaikalle näin maassa makaavan liikkumattoman yhden kisaaja. Nielaisin. Tuntui todella pahalta ja sydämestäni toivon, ettei tilanne ollut niin paha kuin miltä se näytti. Toivon hänelle pikaista toipumista.

Kääntyessäni takaisinpäin tuuli iski päin kasvoja. Vauhti hidastui kuin seinään. Ei hyvää päivää. Saanko tätä pyörää liikkeelle enää ollenkaan. Pitkää loivaa nousua vastatuuleen. Eikö jo tultaessa ollut lähes koko matka nousua. Tämän jälkeen enää kaksi kertaa, niin tää nousu on ohitse. Epätoivoista tsemppaamista ja positiivisten asioiden etsimistä. Nousu tuntui ikuisuudelta. Aina kun horisontista näkyi toivo nousun loppumisesta, niin se jatkui. Ohitse viiletti toinen toistaan nopeampia pyöriä.

Kuvan on ottanut aika-ajo.com

Yksi kierros takana, yksi kolmasosaa tultu, enää kaksi kolmasosaa jäljellä. Positiivisen keskustelun jatkamista itseni kanssa. Käännöspaikan jälkeen olin varma, että näin Sirkun tulevan perässä. Upeaa! Hän ei ollut joutunut keskeyttämään kisaa. Nyt vaan koetin pitää Sirkun takanani.

Ensimmäisen kierroksen suunnitelma nostaa tehoja toisella kierroksella ei toteutunut. Molempien reisin ulkosyrjissä tuntui pahaenteistä tunnetta. Pahin vaihtoehto kävi mielessäni. Yllätin itseni kyetessäni siirtämään ajatukset muualle. Kivulias tunne kuitenkin poistui jossain vaiheessa eikä onneksi uusiutunut. Matka jatkui pitäen silmällä kadenssi ja tehoja. Kun yhdestä tunteesta pääsin eroon, tunsin ikävää tunnetta oikeassa kyljessä. Sitä samaa tunnetta, mitä olin uidessakin tuntenut. Ensimmäinen ajatus, että tää ei hyvää lupaa, ei etenkään juoksuun. Keskityin hengittämiseen, suoristin itseni muutamaan otteeseen, pidin jalat tasaisessa liikkeessä. Helpotti ja annoin jälleen mennä. Sama oire toistui muutamia kertoja. Joroisten tuskainen juoksu nousi pintaan. En halunnut antaa ajatuksen vallata mieltäni. Koetin vaan saada pidettyä joko alkavan krampin tai pistämisen kurissa.

Toisen kierroksen kääntöpaikalla arvoin vaihdanko juomapullon vai en. Omassa juomapullossani oli vielä omaa juomasekoitustani ja samalla tajusin juoneeni liian vähän nestettä. Vaihdossa saisin vettä ja menetän nesteyttävää juomaa. Jos juon sama tahtii kuin kahdella ensimmäisellä kierrokselle juotava riittää vaikka vähäisillä nesteillä mentäisiin. Arvotin parin desin nesteyttävän juoman arvokkaammaksi kuin pullollisen kirkasta.  Kolmas kierros. Väliaika. En vieläkään nostanut tehoja, korvien väli ei vaan antanut periksi. Koko pyöräilyn ajan olin ottanut energiaa ja juotavaa kellon tarkkuudella. Nyt tää homma sujuu.  Kolmannen kierroksen kääntöpaikalla vaihdoin tyhjän pulloni täyteen vesipulloon. Janon tunnetta ei ollut. Vielä kerta pitkä loiva nousu vastatuuleen ja sitten pääsee laskettelemaan T2:lle. Sirkku meni ohitseni. Hänen selkänsä jäi näköpiiriini, joskin väliamatka vaan kasvoi ja kasvoi. Lopulta nousu vaihtui tuohon kaivattuun laskuosuuteen. Moottoritieltä T2:lle olikin yllättävän pitkä matka. Tein virhearvioinnin matkan suhteen ja liian aikaisin annoin tehojen laskea. Toisaalta reitti oli osittain aika kapea, kisaajia ja liikennettä riitti. Otin varman päälle. Jälkeenpäin katsottuna dataa vauhti oli laskenut pyöräilyn alusta viimeisen kierroksen loppuun (eli moottoritien ja T2 väilnen matka on tästä pois) vain 0.8 km /h ja tehoissa vähennystä oli tapahtunut ainoastaan yhden watin verran. Viimeiset 6 km olivat pyöräilyosuuden hitaimmat. Chebici ei pettänyt tälläkään kertaa.

Pyöräosuuden jälkeen olen aina yhtä onnellinen sen mentyä ilman teknillisiä ongelmia tai kaatumisia, jotka olisivat keskeyttäneet kisan. Näin olin nytkin. Enää olisi vain juoksu. Se heikoin lajini. Ennen T2:stä tein itselleni selväksi, että lähden juoksuun maltilla ja etenen kierros kierrokselta. Elämäni ei tule muuttumaan miksikään huolimatta siitä juoksenko koko puolimaran vai otanko kävelyaskelia. Korvien välille yksikin ylimääräinen kävelyaskel olisi iso takaisku.

T2
Toinen vaihto meni melko ripeästi vaikka sukkien laittaminen kosteaan jalkaan oli hiukan haastavaa. Tämäkin vaihto oli ikäsarjani toiseksi nopein. Joten heikot loppuajat eivät selity hitailla vaihdoilla ;).

JUOKSU
En ollut montaakaan askelta päässyt ensimmäiseltä huoltopisteeltä etenemään, kun eräs mieskisaaja tokaisi mulla olleen hyvä pyöräily. Hämmennyin enkä oikein osannut sanoa muuta kuin, että sen näkee sitten kun tulee maaliin.

Ensimmäinen viisi kilometriä tuntui aivan liian hyvältä ja vedin jarrua päälle. Tiesin vauhdin olevan liian kova puolimaralle. Tuntui kuin etenisin etanan lailla vaikka Polar näyttikin vauhdin olevan liian kova. Kunpa koko juoksuni olisikin tämän tuntuista tällä vauhdilla. Tiesin, ettei se olisi, mutta nautin tunteesta. Ehkä se joskus vielä onkin. Unelmia pitää olla.

Ensimmäisen kierroksen lopulla oli jälleen arpomisen paikka. Vessaan vai ei. Päädyin käymään vessassa. Siihen kuluu hetki, mutta tyhjällä rakolla on mukavempi jatkaa matkaa. Tuohon ei kauaa mennyt, mutta aina se hidastaa kokonaissuoritusta.

Toisella kierroksella alkoi keskustelu itseni kanssa. Juoksussa olen kuin kala kuivalla maalla. Niin kaukana mukavuusalueeltani kuin vain voin olla. Miksei 10 km voisi riittää. Kun 10 km oli takana, oli jäljellä enää kaksi kierrosta. Vaivaiset kaksi kierrosta. Kolmas ranneke ranteeseen. Nyt ranteessa oli kaksi punaista ja yksi valkoinen. Kolmas kierros. Se vaikein kierros. Viimeinen kierros kyllä menisi.

Viimeisten kahden kierroksen aikana kävin välillä kovaakin keskustelua itseni kanssa. Onko ikävä tunne tappavaa vai hetkellinen, ohimenevä tunne, jota ei todellakaan kannata kuunnella. Tavoitteeni oli tasapainoinen suoritus alusta loppuun. Mieluummin varman päälle kuin riskillä, mutta ilman kävelyä. Annoin itselleni luvan kävellä huoltopisteiden lävitse, jotta saan otettua energiaa ja vettä rauhassa välttäen  pistokset ja muut mahdolliset ruuansulatusvaivat. Kun on kerran antanut pikkusormen kävelylle juoksuosuudella, niin seuraavalla kerralla se on entistä helpompaa. Tästä "luvasta" koetan päästä eroon. Psyykkistä enemmän kuin oikeaa fyysistä tarvetta. Kuten nytkin. Oli hetkiä, kun aivoni olivat täysin vakuuttuneet, ettei enää yhtään juoksuaskelta menisi. Kun en antanut valtaa tälle ajatukselle, niin juoksu jatkui.

Viimeisellä kierroksella koetin kiittää reitillä olleita vapaaehtoisia. Yhden kanssa heitettiin yläfemmat ja siinä reitin pisimmällä ja todennäköisesti myös korkeimmalla nousuosuudella - oliko hän se kokonaista 5 askelta - pyysin vapaaehtoista vielä kerran tsemppaamaan mut ylös ;). Ja niin hän viimeisellä kierroksellakin laski mun askeleet ylös.

Viimeiset kilometrit koetin tulla kovempaa. Koetin jopa ottaa loppukirinkin, mutta ei ollut paukkuja. Jalat olivat ihan yhtä tottelemattomat kuin pyöräilyosuudella. Maaliin tullessa olin tyytyväinen suoritukseeni. Tiesin, ettei se ollut paras mahdollinen, mutta se oli tuntemukseltaan varman tasainen. En voinut olla muuta kuin tyytyväinen ja tulla hymyillen maaliin tietämättä mitä loppuaika tulisi olemaan tai mikä olisi sijoitukseni. Pyörän päällä olin seurannut vain kadenssia ja tehoja per kierros. Juoksuosuudella 5km väliaikoja, mutta missään vaiheessa en ollut vaihtanut Polarin näkymää nähdäkseni kuinka paljon aikaa on kulunut startista. Joten loppuaikani oli itselleni täysin arvoitus, samoin kuin sijoitukseni. Toki olin pitänyt toivoa yllä olla 6 parhaan sakissa.

En ole tuulettaja, mutta koskaan ei ole myöhäistä opetella tuulettamaan ollessaan itse tyytyväinen suoritukseensa.

Maaliviivan jälkeen pysäytin Polarin, joka näytti ajaksi 5:40. Ei paras aikani, mutta ihan ok. Maalialueella näin Liisan, joka viikkoa aikaisemmin jätti mut toiseksi. Kävin onnittelemassa häntä, samoin Leenaa, jonka taakse jäin Joroisissa. Muita en tuntenutkaan omassa ikäsarjassani. Lisäksi tunnistin Kaisan, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan.

Suihkun raikkaana avasin kännykän. Siellä oli onnitteluita ja maininta podiumpaikasta. Piti ihan istahtaa tuolille ja tarkistaa tulokset. Kyllä, olin ikäsarjani kolmas. Onnistuneen suorituksen päälle kolmas sija oli kuin piste i:n päällä.

"The only easy day was yesterday"

Maantiepyöräkausi on polkaistu käyntiin ja tuttuun keväiseen tapaan ensimmäinen pyörälenkki oli tahmeaa, vaikeaa ja uuvuttavaa. Ei tuossa mitään uutta ollut. Sama tunne on ollut joka kevät.

Toinen pyörätreeni ulkona meni on huomattavasti paremmin ja vielä paremmin olisi mennyt, jos muutkin kuin keskustassa olevat tiet olisivat olleet jo puhdistettuna sepelistä. Toinen treeni meni sahatessa muutaman kilometrin pätkää, mutta eipä kukaan tilannut valkotakkisia miehiä paikalle, joten ei hätää. Treenit jatkuvat.

Kevään treenit ovat menneet melkolailla suunnitellun mukaisesti ja motivaatio on ollut kohdillaan. Juoksuvauhti on mitä on, mutta yli vuosi yhtäjaksoista juoksutreeniä tuntuu hyvältä.

Kahden vuoden jälkeen olen löytänyt Polarista harjoitustavoitteen luomisen. Tästä ominaisuudesta olen koettanut ottaa kaiken hyödyn irti. Ei tarvitse lenkeillä ihmetellä puolisokeana mitä se mittari haluaa kertoa sykkeestä, matkasta tai ajasta. Piippaus ranteesta ilmoittaa menenkö liian matalilla vai liian korkeilla sykkeillä. Lisäksi antaa ennakkovaroituksen, kun määräaika/-matka on tullut täyteen.

Viime syksynä tehty testi tehtiin uudelleen. Tällä kertaa onnistui myös pyörätesti. Koska viime syksynä pyörätesti ei onnistunut enkä mennyt tekemään sitä uudestaan, nyt saatiin ainoastaan juoksusta vertailevaa tulosta. Neljän kuukauden aikana on menty eteenpäin. Testituloksen ikävä puoli on, että joudun ulkona laittamaan tiuhemmin jalkaa jalan eteen. Hyvästi mukavuusalue!

Uintitreenit ovat olleet haastavia ja kerran jopa niin haastava, että pari päivää piti kerätä "rohkeutta" lähteä kauhomaan. Mutta samalla ja oikeastaan olen nauttinut saadessani haastaa itseni myös altaassa. Aikaisempina vuosina olen uinut vähän sitä sun tätä, mitä mieli tekee. Tahti on muuttunut uintitreeneissä enkä usko koskaan aikaisemmin uineeni vastaavia treenejä. No, ehkä 80-luvun alun Postarin treenit muutamilla leireillä olivat jotain vastaavia. Jos ei muuten, niin tekemisen ja fiiliksen mukaan.

Uintitreenien tulokset alkoivat hiljalleen näkyä, niin kuinkas kävikään? Ohjelmassa oli rauhallinen aamulenkki.  Khalin kanssa ollaan käyty aivan liian vähän yhdessä juoksemassa ja nyt kun siihen tuli loistava tilaisuus, niin toki sen hyödynsin.

Lenkin viimeisellä neljänneksellä sitten kävi todella huono tuuri. Tuo lähes 17 kiloinen neliveto, lie millä juoksuvauhdilla ohitti mut. Valitettavasti mutka meni suoraksi, jonka jälkeen minä makasin maassa.

Metsäpolulla maatessa, taivasta katselen olin täysin vakuuttunut lapaluun ja olkapään murtuneen. Olin lentänyt maahan kaatuen suoraan eteenpäin kierteellä olkapään ja takaraivon ottaneen ensi kosketukset maanpintaan. Siinä meni hetki ennen kuin pääsin edes ylös ja toinen hetki ennen jaloilleen pääsyä. Sinnikkäästi yritin aloittaa työpäivän, mutta eihän siitä mitään tullut. Parin tunnin päästä oli vaan todettava lääkärissä käynnin olevan ainoa vaihtoehto.

Näillä tropeilla menin muutaman päivän, jonka jälkeen Voltaren Forte on edelleen käytössä. Toista lääkärikäyntiäkään en voi välttää.  Voin uida, juosta ja pyöräillä, mutta vain, jos pystyn menemään rennosti. Hyvää harjoitusta sinällään, mutta mitään voimakkaanpaa ei voi tehdä ilman kipua. Kaikkea saa tehdä, kun ei satu.