Juoksen, koska voin

Sataa vettä. Juoksen. Ja se tuntuu hyvältä, askel on kevyt. Edellisenä päivänä olen saanut kommenttia, että pitäisi keskittyä enemmän juoksuun ja pyöräilyyn kuin uintiin. Kommentti herätti puolustusmekanismini. Tuntui kuin en haluaisi olla parempi juoksija tai en tekisi töitä sen eteen. Toki enemmänkin voisi tehdä.

Juoksu on heikoin lajini. Tiedostan sen erittäin hyvin. Olen "aina vihannut" juoksua. Se on ollut epämieluisaa jo lapsena. Lihavana lapsena olin se lapsista, joka tuli aina valituksi viimeisenä joukkuepeleissä ja pihaleikeissä. Ala-asteella kärsin ensimmäisen kerran polvikivuista.

Yläasteikäisenä olin jo omaksanut liikunnalliset tavat. Luokallamme oli useita koripalloilijoita ja muutamia fudiksen pelaajia. Olin luokan uimari, kunnes mukaan tuli pesäpallo ja riparin jälkeen käsipallo. Viivajuoksu oli ihan syvältä. Juoksin, jos oli pakko eli vain treeneissä ja pari kertaa ennen 1500m juoksutestiä. Niin ja muutaman kerran ennen uintitreeniä. Noista kerroista muisto on se, että ei me kyllä oikeasti juostu. Jos juostiin, niin tuskin paria kilometriä pidempää.

Seuraavat juoksuaskeleet taisin ottaa 2000 -luvun alkupuolella. Työmatkoille oli helppo ottaa juoksukengät mukaan. Ja oli vuosi tai kaksi, kun kävin aamuisin juoksemassa reilun puolen tunnin  lenkkejä. Kun juoksu alkoi tuntumaan mukavalta polvet kipeytyivät. Lopulta kipu yltyi sellaisiin atmosfääreihin, että leposärky sai kyynelkanavat auki. Tein jo ajatustyötä spinden ja salitreenin vaihtamisesta jooga- ja pilatestunteihin. Kun en enää pystynyt kävelemään rappusia alas enkä ylös eikä polvi suoristunut täysin, sain lähetteen magneettikuvaukseen.

Tulos oli murskaava. Molempien polvien rustot ovat rikki. Toisen polven rusto on vertikaalisesti ja toinen horistontaallisesti halki. Polvispesialisti antoi ehdottoman juoksu- ja pyöräilykiellon. Hänen mielipide oli, ettei näillä polvilla koskaan tulla juoksemaan.

Saman vuoden kesällä osallistuin Vätternrundaan tavoitteena kyetä pyöräilemään 150 km 300 km reitistä. 150 km tuli täyteen ja matka jatkui kilometri kilometriltä. Lopulta 300 km tuli täyteen. Myöhemmin syksyllä tuli ajatus osallistua triathlonkouluun. Kävin urheilulääkärin luona magneettikuvien kanssa. Lausunto oli murskaava, mutta myös positiivinen. Ei ole väliä istunko sohvalla vai liikunko, niin polvirustoni rikkoutuvat. Jos juoksen ja pyöräilen, niin polvirustot ovat kovilla. Jos en liiku, lihakset surkastuvat. Niin tai näin, niin tilanne rustojen suhteen on sama. Juoksijanpolvi oli samaan aikaan päällä. Sain kortisoonia polviin ja ohjeen tehdä sitä mistä nautin, mutta kivun rajoissa.

Aloitin triathlonkoulussa marraskuussa, 2009. Uneksin kyvystä juosta 10 km, toivoin kykeneväni juoksemaan 5 km kesällä 2010. Juoksuharjoitteluni alkoi juoksumatolla 10-15 min pari kertaa viikossa.

Katsoessa taaksepäin on harmi, ettei juoksijanpolveen kiinnitetty sen enempää huomiota. Jälkiviisaana on helppo todeta, että muutama kausi olisi mennyt huomattavasti paremmin, kun olisin tajunnut etsiä tietoa mistä juoksijanpolvi oikeasti johtuu. Olisin mahdollisesti saattanut välttää iskiasoireyhtymän sekä olla rikkomatta pohjettani.

Moni tulee triathlonin pariin juoksutaustan omaavina ja monelle heistä uinti on haastavaa. Minulle juoksu on samanlainen kuin heille uinti. Juoksuani voisi kuvailla: kuin kala kuivalla maalla. Olen opetellut juoksemaan, hionut juoksutekniikkaa ja vahvistanut & koettanut löytää oikeita lihaksia juoksuun. Työ jatkuu.

Juoksen sateessa hymy kasvoilla. Mietin kehittymistäni juoksijana. Vuosien varrella tulleita vastoinkäymisiä, jotka ovat vieneet tämän naisen useamman kerran telakalle. Juoksu ei ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus. Olen etuoikeutettu juoksemaan, vaikkakin hitaasti. Juoksen ja se tuntuu tänään erityisen hyvältä.

Kuva by Kunnonkuvajaa

Vuosi 2013

Vuotta 2013 alkaa olemaan taputeltu ja aika tehdä yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, joka ei millään mittakaavalla mitattuna ole ollut helpoimmasta päästä - ei henkisesti eikä fyysisesti. Vuoden vaihteessa työsuhde päättyi eikä tämän ikäisen ihmisen työllistyminen ole helppoa. Ikärasismin olemassaolon vahvistaa myös TE-keskus. Kesän jälkeen tein päätöksen ottaa loppuvuoden ilman paineita keskittyen omaan henkiseen hyvinvointiin ja vuoden vaihteen jälkeen tehdä ratkaisuja. Vuosi vaihtuu ja edelleen arvon. Hyppy tuntemattomaan pelottaa.

Urheilun saralla vuoden ensimmäinen kilpailu piti olla Ahvenmaalla, jossa käytiin mastersien pitkän radan SM-uinnit. Noin kuukautta ennen kisapäivää liukastuin ulkoiluttaessani koiraa. Huonoksi onnekseni otin vastaan kädellä loukaten olkapääni. Onneksi olkapää ei rikkoutunut, mutta kunnon kolauksen se sai. Tuli sairaslomaa, taukoa treenaamisesta ja kisojen peruuntuminen. Kipu oli sitä luokkaa, että pelkäsin koko kauden olevan tuossa kaatumisessa.

Uintitauko oli melko pitkä, mutta onneksi triathlonvalmentaja oli sitä mieltä, että perusuintini oli siinä kunnossa, ettei tauosta ole haittaa kesän kisoja ajatellen. Tuusulan uintitreenit jäivät kokonaan väliin kevään aikana. Puolikuntoisena tuohon ryhmään ei ole mitään asiaan.

Kauden ensimmäinen trikisan kävin Sääksisssä. Elämäni ensimmäinen sprinttimatka. Melkoista raastoa, jossa sydän meinasi tulla kurkusta ulos. Tyhjentäessäni Polarin, niin melkoisia piikkejä sykkeissä oli ollutkin. Vaihdot menivät poskilleen. T1:ssä märkkäri jäi kiinni nilkkoihin ja T2:ssä viereinen pyörä oli miten sattuu ja lopulta mulla oli molemmisssa käsissä pyörät. Juoksuosuudella annoin periksi puolessa välissä muiden naisten juostessa kevyesti ohitseni. Suorituksen jälkeen keräilin tavaroitani, kun joku tuli onnittelemaan kolmannesta sijasta. Tuloslista piti käydä tarkistamassa ja näinhän se oli. Olin kolmas!

Viikkoa myöhemmin olin Ruotsissa pyörän päällä. Tavoitteena kiertää Vättern-järvi, jossa matkaa kertyy 300km. Starttiajan vaihtaminen onnistui ihmillisempään ajankohtaa ja pienen haaverin jälkeen pääsimme starttaamaan kuuden aikoihin aamulla. Omalta kohdaltani 200km sujui ok, mutta sitten se iski. Jos tuolloin olisin tiennyt mistä kivut johtuivat, en olisi arponut viimeisen 100km aikana keskeyttääkö vai ei. Olisin keskeyttänyt. 100km matkan aikana ei ollut yhtään kivutonta kampiakselikierrosta. Alaselkään sattui oikealta puolelta, kuten myös samanpuoleisen polven ulkosyrjään. Maaliin tulin ja yö oli yhtä kipua. Jalan asennon muuttaminen onnistui ainoastaan siirtämällä jalkaa käsien avustuksella.

Ruotsin jälkeen hakemassa triathlonbuustia Kiskosta. Kaksikymmentä kilsaa pyörän päällä oli ihan maksimi, en olisi pystynyt polkemaan yhtään pidempää. Juoksu oli. No juoksun yritystä, mutta lopussa erinomainen loppukiri.

Sitten alkoi treenaaminen ja valmistautuminen Joroisille. Joroisilla valmistautuminen sujui ihan ok, joskin juoksulenkit tuntuivat raskaalta ja muutamissa pyöräilytreeneissä jouduin antamaan periksi selkäkivulle. Tässä vaiheessa ajattelin pakaralihasten vaan olevan jumissa ja ylimääräisten elopaino kilojen tuovat ongelmia. Radalla juokseminen oli kivaa, mutta pidemmissä juoksuissa oli outoa väsähtyneisyyttä vaikka juoksin vaihtelevissa maastoissa.

Finntriathlonkisaa edeltävänä iltana vatsani turposi. Paniikki iski. Aamulla oireet jatkuivat enkä sitten uskaltanut syödä kunnollista aamupalaa. Pyöräilyosuudella en uskaltanut riskeetata ottamalla geeliä ja urheilujuomaa yhtä aikaa. Juoksuosuuden mokasin täysin geelien ottamisen osalta. Pyöräilyosuudella selkeästi himmasin ylämäkiosuudet selkäoireiden vuoksi, mutta muuten pidin ketjun tiukkana. Juoksuun lähdin hyvissä voimin, mutta jo ensimmäisen mäen jälkeen tilanne muuttui kahdesta syystä 1) energiavaje 2) vielä tuossa vaiheessa tiedostamaton pakaraperäinen iskiasoireyhtymä aiheutti väsymystä jaloissa.

Juoksuosuuden aikana moneen eri otteeseen mietin, miksi jalat tuntuvat voimattomilta. Mun pitäisi olla hyvässä kunnossa, juoksuvauhtia pitäisi olla, mutta mä en vaan jaksa. Energiavajeen piikkiin laitoin väsymyksen tunteen. Kävin pusikossa vaan sen vuoksi, ettei huvittanut juosta. Menetin kaksi sijaa tuossa. Ja kuinkahan monta minuuttia yhteensä menetin kävelypätkissäni sekä etsiessäni sopivaa pusikkopysähdyspaikkaa. Maalissa olin aivan poikki ja pettynyt. Syvästi pettynyt omaan suoritukseeni.  Neljäs kerta Joroisilla ja millainen juoksu, millainen fiilis. Halusin vaan lämpöiseen suihkuun ja ruokaa. Pääsin kylmään suihkuun ja vasta useamman tunnin jälkeen hilasin itseni syömään. Lopputulos kuudes sija ja oma ennätys.

Palautuminen oli hidasta. Yllättävän hidasta. Juoksu ei maistunut, ei vaikka oli levännyt viisi päivää. Kuopio häämötti nurkan takana. Kauden pääkisa ja ehdottamasti mulle paras matka. Juoksuun ei tullut missään vaiheessa keveyttä. Kuopion kisaa edeltävänä päivänä tein verran. Olo oli ok, mutta tiesin että mäet on otettava rauhallisesti vaikka matkaa on vain 40km. Etuvaihteet eivät toimineet. Tein päätöksen mennä isolla vaihteella kisoissa, jotta saisin kaiken irti suorilla ja alamäkiosuuksilla. Verran aikana ihmettelin minkä vuoksi toinen pyöräilykenkä ei meinaa pysyä kiinni polkimessa. Lukko oli rikkoutunut. Onneksi paikan päällä oli paikallinen pyöräilyliikkeen edustus ja erittäin hyvä palvelu. Klossit ja polkimet menivät uusiksi sillä aikaa kun kävin itse suihkussa.

Kisa-aamuna kipua lantion alueella, alaselkään särki, jaloissa vedon tunnetta ja jo pelkkä kevyttä kevyempi kävely sattui. Buranaa ja kineositeippiä peliin ennen starttia. Niillä mentiin. Uinnissa meinasin kyyneleet tulla silmiin. Jalkoihin sattui, uinti tuntui raskaalta. Tästä ei tulisi hyvää kisaa, pääsisinkö edes maaliin! Vedestä nousin ja jatkoin kisaa pyörän päällä. Klossit kolahtivat lukkoihin kauniisti. Mutta miksi ihmeessä mulla on edessä pieni vaihde?!? Polkimien vaihdossa olivat vaihtaneet eteen pienen vaihteen enkä ollut tarkistanut asiaa. Voi rähmä! Tällä oli mentävä kisa. Ei voi mitään. Juoksuosuuden alku oli  tahmaista, tuntui pahalta, ei kulkenut, jalat olivat täysin voimattomat. Miten tää voi olla mahdollista?!? Viime vuonna juoksu oli kevyttä ja nyt tuskin jaksan juosta?!? Moneen kertaan mietin keskeyttämistä, pysähtymistä ja kävelemistä. En tehnyt mitään näistä. Jossain vaiheessa sain pakotettua jalat juoksemaan, reisissä tuntui pahalta. Pelkäsin niiden kramppaavan kesken kisan. Maaliin pääsin, kuin pääsinkin. Pettynyt nainen siirtyi suihkun puolelle ja klinkkasi itsensä tavaroiden kanssa autoon. Kotimatkalla sain viestin, että olin ollut ikäsarjani SM-kisassa kolmas. Mitä ihmettä? Kolmanneksi nopein ei kuulunut triathlonliiton alaiseen seuraan.

Muutama viikko Kuopion kisan jälkeen en pystynyt kunnolla kävelemään enkä istumaan. Sain kolme päivää sairaslomaa lääkäriltä, joka istua röhnötti tuolillaan todennäköisesti kirjoittaen kolmen päivän sairaslomalappuja koko kyseisen päivän. Seuraavana päivänä tilasin uuden ajan toiselle lääkärille. Sairasloma jatkuisi seuraavalle viikolle, sain lääkettä ja lähetteen fyssarille. Urheilijan pakaraperäinen iskiasoireyhtymä oli diagnoosi. Viikkoa myöhemmin sairaslomaa jatkettiin vielä viikolla. Ei treenaamista, pelkkää olemista. Tunti istumista, tunti makaamista ja tunti köpöttelyä. Tätä rundia vedin viikon verrran. Avoveteen uskaltauduin kuitenkin vielä kerran sillä ajatuksella, että porukassa on kiva kellua. Tuli uitua sitten sekä 1500m että 3000m Kuusijärven kolmosessa. Oliko tuo fiksu veto? No ei todellakaan.

Syksy menikin sitten iskiasoireyhtymän parissa ja kun uskaltauduin juoksemaan sekä menemään juoksutekniikkatreeneihin rikoin oikeanpuoleisen jalan pohkeen. Saatuani pohkeen hölkkäkuntoon, kaaduin satuttaen polveni, joka mustui täysin. Alla kuva maastossa, jossa kaaduin sekä kädestä kaatumisen jälkeen. Polvesta olevaa kuvaa en löydä mistään ja hyvä niin.

Näiden seurauksena en ole päässyt mm. Tuusulan uintitreeneihin enkä näin ollen myöskään mastersien lyhyen radan SM-kisoihin, jotka käytiin lokakuun lopussa Tikkurillassa. Juoksutekniikkatreeneissä olen käynyt jonkin verran, kuten myös uimassa itsekseni. Alussa lähinnä pullareilla ja viimeisen parin viikon aikana olen pystynyt ottamaan puhtaita lyhyitä potkuharjoitteita. Lyhyt tarkoittaa oikeasti lyhyttä.

Juoksu tuntuu jo ok:lta, mutta ei mitenkään loistavalta. Vauhti on kadonnut, mutta sentäs pystyn juoksemaan. Wattbiken päällä olen ollut pari kertaa sekä kerran oman pyörän päällä. Harjoituksiin on aikaisempaa enemmän tullut keskivartalotreeniä ja liikkuvuutta. Itse olen ottanut maltillisesti treenit kuunnellen mitä tää vanheneva kroppa koettaa ilmoittaa.

Ensi vuoteen lähdetään osittain uusien tuulien mukana. Niistä kerron myöhemmin lisää.

Urheilijan pakaraperäinen iskiasoireyhtymä

Kolmen päivän sairasloma ei helpottanut tilannetta. Edelleen lähes kaikki tekeminen sattuu alaselkään ja lyhyen kävelyn jälkeen alkaa vedon tunne pakarasta siirtyen yläreiden kautta eteen ja siitä sisäreiteen. Ei tee mieli ottaa yhtää juoksuaskelta eikä mennä pyörän päälle. Sen verran kovaa tuo kipu on.

Istuminen sattuu, seisominen sattuu, makaaminen sattuu. Ainoat olotilat missä ei satu ovat nukkuminen ja uinti.

Mutta tähän väliin eilinen uintikokeilu. Lähdin uimahallille sillä fiiliksellä, että menen kokeilemaan miltä uinti tuntuu ja otan uinnin ihan verrana. Verrasi ja tein erilaisia tekniikkaharjoitteita. Potkimista koetin välttää, samoin käännöksissä vältin nopeita liikkeitä ja voimakkaita ponnistuksia.  Oli mahtavaa liikkua ilman minkäänlaista kipua, nautti tekemisestä. Melkein unohdin koko hemmetin selkäkivut.

Treenikaveri teki omaa treeniään viereisellä radalla ja tiesin hänelle olevan lopussa nouseva vauhtinen sarja. Lähdin hänen seuraksi uimaan tuon sarjan katsoen missä vaiheessa tipahdan tai kivut estävät kovempi vauhtisen uinnin. Kaksi ensimmäistä vetoa uin lättäreiden ja pulliksien kanssa, mutta matkojen lyhentyessä uskalsin jättää lättärit pois. Olisi pakko keskittyä voimakkaisiin pitkiin vetoihin. Parasta oli, ettei vauhdin lisääminen sattunut tai tuntunut missään muualla kuin käsilihaksissa. Siis siellä missä pitikin. Ei tuntunut pahalta, ei tuntunut raskaalta. Palautuminen on ollut siis täydellistä. Samaa kertoo sykkeet. Jokaisen kovemman vedon jälkeen sykkeet laskevat juuri niin kuin niiden tuleekin. Olin todella onnellinen uinnin jälkeen. Tätä voin siis tehdä! Onneksi uintitekniikkaani on sen verran hyvä, että pystyn uidessa käyttämään syviä vatsalihaksia eikä ylimääräisiä kiertoja tule selkään enkä tarvitse potkuja.

Takaisin kipuilevaan selkään. Koska tiistai-iltapäivään mennessä tilanne ei ollut parantunut piirun vertaa, varasin ajan lääkärille seuraavaksi päiväksi. Pääsinkin todella hyvälle lääkärille, jolla oli motivaatio selvittä mistä kipu johtuu. Väännettiin ja käännettiin. Paineltiin ja tunnusteltiin. Otettiin röntgen ja kirjoitettiin lähete myös OMT-fyssarille. Diagnoosiksi ilman röntgenkuvia tuli: SI-nivelessä herkkyyttä sekä piriformisoireyhtymä eli iskiashermon pinne. Kuvassa on rengastettu lääkärin näyttämä alue, jossa varsinainen ongelma sijaitsee.

"Syy; Kireä piriformis aiheuttaa lantion sisältä ulos tulevaan iskiashermoon lisääntynyttä hankausta ja painetta.

Oireita provosoiva liikunta voi olla melkein mitä hyvänsä, mutta tyypillisiä urheilulajeja ovat mm. tennis, luisteluhiihto ja juoksu.

Hoito: Tärkeintä on venyttää piriformis-lihasta ja koko lonkkanivelen, lantion ja sakroiliaalinivelten mobilisointi ja liikkuvuuden lisääminen tavallisesti auttaa. Rentoutus, lihasten venyttäminen ja vahvistaminen symmetrisesti kuuluu myös piriformis-oireyhtymän fysioterapiaan.

Useissa urheilulajeissa piriformis-potilaan on kiinnitettävä huomiota suoritustekniikkaan ja oikeanlaatuiseen palautumiseen sekä lihashuoltoon."

Edellä oleva teksti on lääkäriltä saamastani monistenipusta nimeltään urheilijan pakaraperäiset iskiasoireyhtymät: piriformisoireyhtymä

Ei siis ihme, jos ei ole kisoissa kulkenut ja Kuopion kisa oli niin tuskainen kuin mitä se oli. Onneksi pääsin maaliin ja jälkeenpäin ajatellen todella hyvällä ajalla ottaen huomioon kropan kokonaistilanteen.

Nyt annetaan alakropan levätä, venytellään, kaivetaan foam roller kaapin alta ja uidaan. Treenit aloitetaan rauhallisesti kipujen päätyttyä välttäen piriformiksen kovaa rasittamista kuukauden tai kahden aikana. NOTE FOR MYSelf: SÄÄNNÖLLINEN LIHASHUOLTO!!!!!

Saattaa olla, että lokakuun mastersien pitkän radan SM-uinnit jäävät väliin mun osalta. Mutta vielä en heitä hanskoja tiskiin.