Juoksen, koska voin

Sataa vettä. Juoksen. Ja se tuntuu hyvältä, askel on kevyt. Edellisenä päivänä olen saanut kommenttia, että pitäisi keskittyä enemmän juoksuun ja pyöräilyyn kuin uintiin. Kommentti herätti puolustusmekanismini. Tuntui kuin en haluaisi olla parempi juoksija tai en tekisi töitä sen eteen. Toki enemmänkin voisi tehdä.

Juoksu on heikoin lajini. Tiedostan sen erittäin hyvin. Olen "aina vihannut" juoksua. Se on ollut epämieluisaa jo lapsena. Lihavana lapsena olin se lapsista, joka tuli aina valituksi viimeisenä joukkuepeleissä ja pihaleikeissä. Ala-asteella kärsin ensimmäisen kerran polvikivuista.

Yläasteikäisenä olin jo omaksanut liikunnalliset tavat. Luokallamme oli useita koripalloilijoita ja muutamia fudiksen pelaajia. Olin luokan uimari, kunnes mukaan tuli pesäpallo ja riparin jälkeen käsipallo. Viivajuoksu oli ihan syvältä. Juoksin, jos oli pakko eli vain treeneissä ja pari kertaa ennen 1500m juoksutestiä. Niin ja muutaman kerran ennen uintitreeniä. Noista kerroista muisto on se, että ei me kyllä oikeasti juostu. Jos juostiin, niin tuskin paria kilometriä pidempää.

Seuraavat juoksuaskeleet taisin ottaa 2000 -luvun alkupuolella. Työmatkoille oli helppo ottaa juoksukengät mukaan. Ja oli vuosi tai kaksi, kun kävin aamuisin juoksemassa reilun puolen tunnin  lenkkejä. Kun juoksu alkoi tuntumaan mukavalta polvet kipeytyivät. Lopulta kipu yltyi sellaisiin atmosfääreihin, että leposärky sai kyynelkanavat auki. Tein jo ajatustyötä spinden ja salitreenin vaihtamisesta jooga- ja pilatestunteihin. Kun en enää pystynyt kävelemään rappusia alas enkä ylös eikä polvi suoristunut täysin, sain lähetteen magneettikuvaukseen.

Tulos oli murskaava. Molempien polvien rustot ovat rikki. Toisen polven rusto on vertikaalisesti ja toinen horistontaallisesti halki. Polvispesialisti antoi ehdottoman juoksu- ja pyöräilykiellon. Hänen mielipide oli, ettei näillä polvilla koskaan tulla juoksemaan.

Saman vuoden kesällä osallistuin Vätternrundaan tavoitteena kyetä pyöräilemään 150 km 300 km reitistä. 150 km tuli täyteen ja matka jatkui kilometri kilometriltä. Lopulta 300 km tuli täyteen. Myöhemmin syksyllä tuli ajatus osallistua triathlonkouluun. Kävin urheilulääkärin luona magneettikuvien kanssa. Lausunto oli murskaava, mutta myös positiivinen. Ei ole väliä istunko sohvalla vai liikunko, niin polvirustoni rikkoutuvat. Jos juoksen ja pyöräilen, niin polvirustot ovat kovilla. Jos en liiku, lihakset surkastuvat. Niin tai näin, niin tilanne rustojen suhteen on sama. Juoksijanpolvi oli samaan aikaan päällä. Sain kortisoonia polviin ja ohjeen tehdä sitä mistä nautin, mutta kivun rajoissa.

Aloitin triathlonkoulussa marraskuussa, 2009. Uneksin kyvystä juosta 10 km, toivoin kykeneväni juoksemaan 5 km kesällä 2010. Juoksuharjoitteluni alkoi juoksumatolla 10-15 min pari kertaa viikossa.

Katsoessa taaksepäin on harmi, ettei juoksijanpolveen kiinnitetty sen enempää huomiota. Jälkiviisaana on helppo todeta, että muutama kausi olisi mennyt huomattavasti paremmin, kun olisin tajunnut etsiä tietoa mistä juoksijanpolvi oikeasti johtuu. Olisin mahdollisesti saattanut välttää iskiasoireyhtymän sekä olla rikkomatta pohjettani.

Moni tulee triathlonin pariin juoksutaustan omaavina ja monelle heistä uinti on haastavaa. Minulle juoksu on samanlainen kuin heille uinti. Juoksuani voisi kuvailla: kuin kala kuivalla maalla. Olen opetellut juoksemaan, hionut juoksutekniikkaa ja vahvistanut & koettanut löytää oikeita lihaksia juoksuun. Työ jatkuu.

Juoksen sateessa hymy kasvoilla. Mietin kehittymistäni juoksijana. Vuosien varrella tulleita vastoinkäymisiä, jotka ovat vieneet tämän naisen useamman kerran telakalle. Juoksu ei ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus. Olen etuoikeutettu juoksemaan, vaikkakin hitaasti. Juoksen ja se tuntuu tänään erityisen hyvältä.

Kuva by Kunnonkuvajaa