Challenge Family Championship, Samorin

Kisapaikalla

Kisahotellille saavuttiin perjantaiaamuna. Suunnitelma oli saada pyörä kasaan, käydä tekemässä uinti ja pyöräverrat, syömässä, rekisteröinti ja päivän päätteeksi katsomaan "We are triathletes" -dokumenttielokuvan ensimmäistä "exclusive" julkista esitystä.   Dokumenttielokuvan yksi päähenkilöistä Rudy Garcia-Tolson "no legs, no limits" oli itse paikalla kertomassa lyhyesti omasta historiastaan. Hän myös osallistui sunnuntain kisan uinti-ja juoksuosuuksille.

Pyörän kasaaminen onnistui jouhevasti, mutta vaihteet eivät toimineet. Tarkistin liittimet. Ei mitään eloa vaihteissa. Onneksi kisapaikalla hotellin edessä oli huoltopiste. Ensimmäinen arvio oli, että tunnin päästä pyörä olisi valmis. Reilun tunnin päästä sain tiedon, että hänen ajamansa virheenhakuohjelman perusteella vika on irronneessa johdossa. Kaikki näkyvät johdot ja akkuun menevä johto olivat kiinni. Ainoa mitä hän voi tehdä on avata keskiö. Oikeita työkaluja oltiin  jo hakemassa. Lupausta, että kyse olisi puhtaasti irronneesta johdosta, hän ei kuitenkaan pystynyt tässä vaiheessa antamaan. Jos vika olisi jossain muussa, niin hän tuskin pystyisi asialle mitään.

Päivän aikataulut menivät uusiksi ja "pääsenköhän starttaamaan ollenkaan?" ajatukset alkoivat kaikumaan päässäni. Tässä vaiheesssa 20 euron lisälasku aikaisesta kirjautumisesta hotelliin ei todellakaan tuntunut huonolta idealta, vaikka melkoiselta ryöstöltä se kyllä vaikutti ottaen huomioon kisahotellin hintatason ja sen, että huone oli jo valmiina. Kuitenkaan mitään lisätyötä asiasta ei  ollut koitunut.

Viimeistelytreenit

Pyörä tuli kuntoon ja pääsin kisareitille pyörittelemään. Kevyttä menoa nautiskellen maalaismaisemista.

Uintireitillä kävin kahtena päivänä. Toisena päivänä oli melkoinen aallokko ja vastavirtaan sain todella tehdä töitä, mutta muuten aallokko ei itseäni häirinnyt. Seuraavana aamuna oli jo melko tyyntä. Molempina päivinä uinti tuntui hyvältä ja myötävirrassa vauhti oli kiitettävä. Vesi oli miellyttävän lämpöistä. Olisin viihtynyt siellä pidempääkin, mutta pidin kiinni saamistani ohjeista.

 Toisena aamuna rannalla oli aamukahvitarjoilu. Mikäs sen nautinnollisempaa kuin rennon uinnin jälkeen saada nauttia kuppi kahvia aamuauringossa veden äärellä. Elämän pieniä nautintoja.

Kuten kaikissa kisoissa, briefing kuuluu kisavalmistautumiseen. Harvoin siellä enää mitään uutta on tullut, mutta aina se luo määrätyn varmuuden itse kisaan ja antaa mahdollisuuden kysyä mieltä askarruttavista asioista. Itselläni niihin osallistuminen on tärkeä osa kisarutiinia.

Bike check - kaikki mitä on voitu tehdä kisaa varten, on tässä vaiheessa tehty. Pyörä ja pyöräilykypärä katsastettu. Chebici omalla paikallaan valmiina ensimmäiseen kisaansa. Tapani mukaan kävin vaihtoalueen lävitse painaen mieleen mitä on missäkin, miten toimin missäkin kohtaa, mistä tullaan sisään ja mistä lähdetään ulos.

Fiilikset päivää ennen kisaa

Uinti kulkei kivasti, pyörä tuntui kulkevan mukavasti, mutta akilles oli iso mysteeri. Tuntemuksia oli ollut parin viimeisen päivän aikana,  mutta lyhyessä juoksussa ei sitten kuitenkaan edes muistanut koko akillesta. Lopulta en enää tiennyt kumman pelkäsin pilaavan kisan - akillesjänne vai alaselän jumi, jota ei oltu saatu auki ennen reissua hierojan ja fyssarin avustuksella. Toisen puolen lavan seudun jumi saatiin auki sen verran, että happi kulki kivutta myös syvään hengittäessä. On se vaan hienoa, kun epämääräisesti kertoo oireensa, niin hetken päästä What's upissa on suomeksi ja latinaksi tieto mistä lihaksesta on kyse ja miten jumin voisi saada auki.

Uinnin ja pyörän osalta olin siis kuitenkin erittäin luottavainen. Juoksu jännitti. Se jännitti niin paljon, että päätin olla kisaamatta maajoukkueen kisa-asussa.

Kisaan ei koskaan laiteta mitään uutta, mutta kisaexposta löysin täydellisesti istuvat juoksukengät. "It love in the first step". Kengissä oli riittävä droppi ja ne olivat tarpeeksi leveät. Pidettyäni kenkiä jalassani kaksi päivää, tulisin ottamaan tietoisen riskin. Hus!! Ei kerrota valmentajalle mitään, eikä ketään kehoiteta toimimaan näin.

Oma starttini oli 9:30. Viisitoista minuuttia pro-naisten jälkeen. Aamulla hyvissä ajoin ennen starttia kävin viemässä juoksupussukan, täydensin pyöräilypussukkaa ja vein kaksi juoma- ja yhden energiapullon pyörään. Veden virallinen lämpötila saatiin vasta aamulla kello kahdeksen jälkeen. Pro-sarjalaisille tuli märkäpukukielto. AG-ryhmäläiset saivat luvan käyttää märkäpukua.

Uintiosuus (1.9 km)

Uintiin lähdin sillä ajatuksella, että etsin itselleni hyvän peesin. Asetuin uloimman poijun lähettyville, josta oli suorin linja uintireitin ensimmäiseen käännökseen. Lähdössä sain hyvin peesin, niin hyvän, että siihen halusi moni muukin. Onnistuin saamaan itseni sellaiseen kohtaan, jossa molemmille puolilleni osuivat uimarit, joista oikealla puolellani uiva taisi hengittää oikealle ja vasemmalle puolella uiva vasemmalle. Nimittäin heidän välissään uinti muuttui uinniksi naisten päällä, ei vedessä. Olin täysin heidän kahden välissä. Jokaisessa käsivedossa käteni oli kuin liimautunut jomman kumman uimarin käteen. Suunnistamisesta ei voi puhua ollenkaan. Jossain vaiheessa joku ui kirjaimellisesti selkäni päältä. Todella hidasta ja kuluttavaa etenemistä. Ennen toista poijua olin valmis keskeyttämään kisan.

Kahteen kertaan pysähdyin päästääkseni pois kimppauinnista. Toiselle kerralla jättäytyminen kostautui melko raskaasti. Ajauduin melko sivuun ja yllättäen porukka oli liian kaukana. Koetin tavoittaa heitä, mutta en vaan saanut itsestäni sellaista vaihdetta päälle, jota olisi tarvittu.

Noustuani ylös vedestä vilkaisin rannelaitetta. Hyvä, ettei silmät tipahtaneet päästä. En ole koskaan uinut yhtä hitaasti märkäpuvulla.

Pyöräilyosuus (90 km)

Pyöräily lähti ihan mukavasti myötätuuleen. 20 km kieppeillä ihmettelin reisien vointia ja sykkeitä. Sykkeet olivat liian korkeat, tehot olivat matalat. Reisissä tuntui kuin matkaa olisi enää jäljellä 20 km eikä toisin päin. Ja näillä pitäisi vielä 70 km pyörittää. Tälläistä tunnetta ei todellakaan pitäisi olla tässä vaiheessa. Olin päättänyt tarkailla pyöräosuudella pääsääntöisesti vain tehoja, mutta välillä vilkaisin vauhti ja sykettä. Syke oli aivan liian korkealla.

Edellisestä vuodesta oppineena, noudatin nyt kellon tarkasti nesteyttämistä ja energian saantia sekä viilentämistä. En kokenut, että energia/nesteytystaso olisivat olleet matalat tai keho olisi ylikuumentunut kuten vuosi sitten, mutta koko ajan tuntui siltä, että lihakset eivät aktivoida, en saa jaloistani oikein mitään irti. "Sotkee, sotkee, mutta mihinkään ei kulje."

Pahin kohta itselleni oli ehdottamasti joenranta. 10 km suoraan vastatuuleen pomppuisella alustalla. Melko painokelvotonta tekstiä päästelin suustani tai taisin tehdä muutaman lupauksen. Antamiani uhkauksia en aijo julkaista, koska niiden toteuttaminen tuskin tulee näkemään päivän valoa ihan muutaman vuoden sisällä.

Koko 90 km meni seuratessa tehoja, joita en vaan saanut koko reitin aikana kuin hetkellisesti tavoitetasolle. En vaikka kuinka yritin. Ihan kuin kropassa olisi ollut jarrutin päällä. 

Noustuani pyörän päältä ylös en pystynyt varaamaan painoa oikealle jalalle. Jalkaterän ulkosyrjä oli tajuttoman kipeä. En ole koskaan aikaisemmin kokenut moista kipua tuossa kohtaa. Vaihtoalueella oli vaan pakko saada kipu tavalla tai toiselle sen verran siedettäväksi, että pystyin varaamaan painon jalalle. Ja aikaa meni. Onneksi olin laittanut yhden särkylääkkeen ja vesipullon vaihtopussiin. Pääsin kuin pääsinkin juoksuosuudelle.

Juoksuosuus (21,1 km)

Juoksuun koetin lähteä maltilla ja suunnitelma oli kävellä kaikkien huoltopisteiden lävitse antaen akillekselle pientä lepoa. En ollut valmis rikkomaan itseäni enkä riskeeraamaan kauden tulevia kisoja. 

Ensimmäinen kierros meni melkolailla suunnitelmien mukaan. Toiselle kierrokselle lähdettyä pysähdyin. Oikean jalan jalkaterän ulkosyrjässä teki häijyä, mutta pahin oli löysä olo. Ei väsyttänyt, mutta sellainen voimaton /haluton olo, vaikka energiaa olinkin nauttinut tasaisesti. Kyse ei siis ollut energiavajeesta. Koetin saada jonkinlaista venytystä jalkaterän ulkosyrjään ennen matkan jatkamista. Yksi kolmas osaa juoksusta takana. En kyllä suostu keskeyttämään, kun varsinaisesti ei ole mitään syytä keskeyttämiselle. Akillekseen ei satu. Enää 2 x 7 km. Kierros kierrokselta vaan kohti maalia. Toisella kierroksella ehdin miettimään mikseivät olleet leikanneet raviradan keskellä olevaa nurmikkoa kautaltaan yhtä lyhyeksi. Miksi yhdessä kohtaa juoksureittiä nurmikko on korkeampaa. Kuka ei ollut tehty hommiaan vai olivatko muuttaneet juoksureittiä ihan viime hetkellä. Tuskinpa.

Kolmas kierros. 19 km kohdalla akilles muistutti olemassa olostaan. Pari vaivasta kilometriä, ja nytkö sitten piti alkaa kävelemään? Ei! Sain pidettyä pk-vauhtia yllä, vaikka sykkeet olivatkin aivan omissa sfääreissä. 

Olin kyllä aidosti iloinen käännyttyäni pois juoksureitille kohti maalia. Maaliintulon jälkeen sain jäitä selkääni, jonka jälkeen suuntaisin kohti kylmäaltaita. Ruoka ei maistunut. Halusin vaan päästä hotellihuoneen suihkuun. Ei yhtään tehnyt mieli mennä uimahalliin, jonne olisi ollut kisaajilla pääsy ja jonne alunperin olin suunnitellut meneväni. Halusin vaan päästä lepäämään ja syömään (koska kisan jälkeen pitää syödä).

Kisan jälkeen noutaessani pyörää kohtaisi vaihtoalueella Kaisan onnittelen häntä ja vaihtaen muutaman sanan kisasta. Vaikka hänelle itsellään oli erittäin kova päivä takana, niin hymy, rentous ja aito positiivisuus oli lähes käsin kosketeltavaa. Kun toiset haaveilevat pääsystä muusikon / bändin backstagelle, niin tuon kohtaamisen jälkeen tuntui itselläni olevan päässä liuta aiheita, joista kovin mielelläni juttelisin Kaisan kanssa.

Jälkitunnelmat

Fakta on, etten vielä toukokuun alussa enää ollut luottavainen pystynkö tai onko edes järkeä startata. Akilles muistutti liikaa itsestään enkä ollut vielä toukokuun alkuun mennessä päässyt juoksemaan yhtään juoksulenkkiä reiluun puoleentoista kuukauteen. Juoksut olivat olleet suurimmaksi osaksi 15 min pätkiä ennen tai jälkeen pyörätreenin.

Kisan aikana olleet korkeat sykkeet hitaisiin vauhteihin ja tehottomaan menoon sekä kasvojen kuumotus selittynee kuumeella, yöllisellä /aamuiselle ripuloinnilla ja oksentelulla. En tiedä mistä ja minkä bakteerin olin saanut, mutta aika huonoon kuntoon se kuitenkin veti. Maanantaina pakkaaminen vaati pari lepohetkeä ja suihkun. Heikon olon lisäksi oikea jalan jalkaterän ulkosyrjä oli turvoksissa kestämättä painon varaamista koko jalalle. Onneksi voltare hoiti hommansa ja päivällä pystyin jo kävelemään normaalisti. Wienin kentällä kävin apteeksista ostamassa Osmosalia vastaavaa jauhetta. Saatuani juoman alas ja nukuttua koneessa pari tuntia, olo tuntui jo lähes normaalilta. Ruokahalu palasi parin päivän päästä.

Vaikka tiedän faktat, niin korvien väli on nyt melko kovilla eikä luottamus omaan kykyyn ei ole kovin korkea. Toivottavasti tulevat kunnon treenit korjaavat tilannetta. Pidän mielessä myös Kaisan sanat: "Epäonnistumisen jälkeen, onnistuminen tuntuu älyttömän hyvältä."

Ja ne uudet juoksukengät? Ne toimivat kuin unelma. Juoksun aikana en edes muistanut kenkien olemassa oloa. Eivät painaneet, eivätkä hanganneet mistään kohtaan. Täydelliset!

Kisakausi starttaa käyntiin Samorinissa

Tuntuu uskomattomalta, että huomenna ollaan koneessa matkalla kohti kesän ensimmäistä kisaa!

Vuosi on jälleen vierähtänyt käsittämättömän nopeasti ja uusi kisakausi on jälleen täällä. Viime vuonna tähän aikaan olin ihan fiiliksissä päästessäni kisaamaan Challenge Family -organisaation kisassa Samorinissa. Tänä vuonna tilanne on täysin vastakkainen. Ei silllä, etteikä olisi mahtavaa päästä jälleen Samoriniin. Päästä tuntemaan mieletön kisatunnelma ja kisata loistavissa olosuhteissa. 

Monesti ennen kauden ensimmäistä kisaa on vaan sellainen tunne, ettei ole valmis starttiin. Jännittää ja käy mielessä tehtyjä treenejä sekä tulevaa kisaa. Nyt ei ole odotuksia, ei jännitystä.  Valmistavat treenit eivät nosta kisafiilistä. Ehkä siksi, että tiedän kauden avauksesta tulevan puhdas treeniveto akillesvaivojen vuoksi, joka esti juoksut kahden kuukauden ajaksi. Toukokuussa olen päässyt tekemään muutaman pitkähkön juoksulenkin, mutta muuten juoksut ovat olleet 15 - 30 min tunnustelulenkkejä. Ilman noita muutamaa pidempää juoksulenkkiä olisi tästä reissusta tullut puhdas kisaturistimatka. 

Akillesvaivan lisäksi onnistuin saamaan niskarusetin täydelliseen jumiin, joka ei edelleenkään ole täysin auki. Tuntuu kuin kroppa tekisi kaikkensa estääkseen kisaamisen. Olisi kiva ymmärtää mistä nämä järkyttävän voimakkaat lihas/jännejumit johtuvat, kun en ole saanut esim mitään kovaa iskua kaatumalla. Ainoa poikkeus edellisiin vuosiin on kolme työreissua Frankfurtiin. Ei siis edes pitkä lentoja. Lihashuoltoakin olen tehnyt merkittävästi enemmän kuin aikaisemmin. Kevään aikana sekä hieroja että fyssari ovat saaneet mainion työmaan mun lihaksisto.

Juoksun oltua pannassa, niin sitä enemmänkin olen viettänyt aikaa altaassa laskemalla kaakeleita ja maantiellä tuijottamassa harmaata asfalttia. 

Tavoitteita asettaessani oli tavoitteeni hiukan korkeammalla kuin nyt. Sunnuntaina tavoite on päästä maaliin, mutta olen myös valmistautunut DNF, jos akillesjänne alkaa vaivaamaan. Valitettavasti lennon aikana ei tule treenattuja juoksujalkoja ja nopeutta lisää. On oltava realistinen ja asetettava tavoitteet sen mukaisesti mitä ja miten on päässyt treenaamaan.

Saattaa olla ihan hyvä lähteä itselleni altavastaajana kauden ensimmäisen kisaan. Nauttia matkan teosta, pitää suupielet ylöspäin ja ottaa kropasta irti se mihin se on tällä hetkellä valmis. 

Kuuma, kuumempi, Samorin. Osa 2: The Race

Kisapäivää edeltävästä valmistautumisesta on juttua täällä. Tähän kisaan sain siis paikan viime vuoden elokuussa Turun Challenge kisasta.

Kisakausi avattiin Challenge Championship -kisalla, jossa matkoina oli uinti 1.9 km, pyörä 90 km ja juoksu 21,1 km. Enpä ole koskaan aikaisemmin aloittanut kisakautta näin aikaisin enkä koskaan puolimatkan kisalla.

Kisapäivään herättiin kukonlauluun sään ollessa aurinkoinen ja lämpömittari näytti lähes helle lukemaa.

Kisapaikalle saavuttiin hyvissä ajoin. Rutiinien mukaisesti pussukat paikoilleen, vaihtoalueen läpi juokseminen pariin kertaan ja pyörän renkaisiin ilmaan. Päivän koettelemus ei hirveästi hymyilyttänyt. Ennen reissuun lähtöä olin jo ollut huolissani miten selvitä juoksuosuudesta lämpötilan noustessa 30 asteeseen. Edellisenä päivänä oli ollut jo reilusti yli 30 ja lauantaista povattiin edellistä päivää kuumempaa keliä. Kaikki treenit, poislukien valmistava treeni ennen kisaa, oli tehty kylmässä - jopa rae- ja räntäsateessa. Reitin varrelle ei varjopaikkoja juurikaan olisi enkä yhtään tiennyt miten vatsa toimii näin kuumassa kelissä. Päivää ennen kisaa sain vielä viime hetken ohjeet mitä ja miten paljon olisi hyvä saada energiaa kisan aikana.

Vaikka kisa oli Championship -tason kisa, niin itselleni tämä ei ollut kauden A-kisa. Ohje oli hyvin yksiselitteinen - tämä on kova harjoitus. Uintiin lähdetään maltilla. Loppuaika saa olla pari minuuttia heikompi kuin normi vauhdilla. Pyöräosuudella watit pidetään maltillisena ja kuunnellaan kroppaa. Juoksusta tulee haastava, joten sinne jätetään mahdollisimman paljon paukkuja. Jos juoksu tuntuu hyvältä, niin puolessa välissä saa kiristää. Edellisen päivän kisaverran jälkeen olin vielä toiveikas kisan suhteen. Ennen reissua juoksu oli ainoa, joka kulki.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ihan normi tunnelma ennen kisaa.

Hymy ei irtoa itselläni eikä mun support tiimillä :)

Ennen omaa starttia koetin kerrankin olla varjossa ja ihan rauhassa. Olin jopa muistanut pakata mukaan useammat aurinkolasit, jotta ennen starttia ei tarvitse siristellä silmiään.

Ennen omaa starttiani lähti pro-sarjalaiset, joiden jälkeen oli kaikkien 40 ja siitä vanhemmat ikäsarjanaiset. Ensimmäistä kertaa pääsi uimaan ennen miehiä eikä siis edessä ollut 300 miehen rintamaa. Ihan luksusta! Kunpa ei jäisi ainoaksi kerraksi.

Omassa startissa ei ollut ihan hirveästi naisia ja starttilinja oli melko leveä. Itse sijoittauduin lähtölinjalle siten, että sain suoran näköyhteyden ja uintilinjan viimeiselle poijulle. Reittivalintani ei varmaankaan ollut se optimaalisin, mutta sain lähes vapaan reitin uida. Alkumatkan uin rinnakkain toisen naisen kanssa, mutta viimeistään käännyttyämme uintireitin pitkällä takasuoralle, jätätin hänet ja aloin kirimään kärkeä kiinni. Mitä enemmän sain selkiä kiinni ja ero kärkeen kapeni, sitä enemmän unohdin saamani ohjeet ottaa uinti maltilla. Vaikka uinti tuntui helpolta ja omaltani, niin matka tuntui loputtomalta. Tuo tunne saattoi johtua vaan siitä, että ennen kisaa olin vain käynyt kääntymässä avovedessä. Ennen viimeistä käännöstä kohti rantautumista olin saanut kärkiryhmän kiinni. Muutamia naisia ehti nousemaan ennen minua ylös vedestä.

Näin lähee käsi pois märkkärin hihasta.

Rantautumisesta vaihtoalueella oli melko pitkä matka. Koko matkan sai kyllä mennä pitkin punaista mattoa, mutta uskoisin maton olleen alamäessä melko liukas starttia tai kahta myöhemmin, kun se oli sitä jo nyt pro-sarjan jälkeenkin tehden alamäki juoksusta melko haasteellista.

Saapuessani vaihtoalueella ei siellä varmaankaan yli viittä naista ollut vaihtamassa juoksuvermeitä päälleen. Itse maltoin ottaa vaihdon enkä liiankin maltillisesti. Teltassa otin suolatabletin lisäksi geeliä ja vettä. Onneksi en tiennyt omaa sijoitusta uinnin jälkeen. Lopulta pääsin pyörän päälle taittamaan 90 kilsaa.

Pyöräosuus oli melko tasainen, vaikka Polar on piirtänytkin reitistä aika huiman näköisen (alla oleva kuva). Tuo tasainen osuus korkealla mentiin aivan joen vierttä. Ei tuo pätkä ollut kuin reilu 10 km, mutta jostain syystä tuo oli itselleni haastava. Pitkä tasainen suora, jossa ei loppua näkynyt.

Melko yksin sain mennä ensimmäisellä huoltopisteelle, joka oli noin 22.5 km kohdalla. Peesausta ei näkynyt ja valvonta taisi hyvin toimia. Muutaman kerran sain valvojan kintereelleni. Olisko takanani sitten ollut joku, kun edessä ei näkynyt muuta kuin asfalttia.

Tiesin erittäin hyvin, että jokainen huoltoalue alkaa ja päättyy merkittyyn alueeseen, johon voi pullot ja roskat heittää.  Ensimmäiselle huoltopisteelle saavuttuani olin kuitenkin hämmilläni, kun en heti tajunnut mihin heittää tyhjät pullot. Odotin jotain isoa kylttiä kera pressun, johon voi roskat heittää. Kisainfossa oli painotettua, että roskien heittäminen muualle kuin merkitylle roska-alueella on hylkäyksen syy. Niinpä sitten ensimmäisellä huoltopisteellä mulla oli pullo, jos toinenkin ennen kuin tajusin, että maassa oleva iso rengas tms oli se, johon olisi pitänyt saada heitettyä tyhjät pullot. Samassa hässäkässä olin ottanut erehdyksissä myös kaksi energiajuomapulloa enkä yhtään vettä. Aika sokea piti olla, että tuollainen kävi, sillä jokaiselle huoltopisteen henkilöllä oli päällään liivi, josta huono näköinenkin olisi nähnyt mitä he tarjoavat.

Seuraava huoltopiste oli kääntöpisteellä eli 45 km kohdalla. Samaa virhettä en toistanut ja nyt tajusin myös ottaa toisen veden, jonka heitin päälleni ennen huoltopisteen päättymistä. 60 km meni ihan ok. En ollut täysin tyytyväinen, mutta meno menetteli. Viimeiset 30 km meni sitten huomattavasti heikommin. Watit tippuivat. Lieneekö syynä kuumuus, neste- ja energiahukka vai kaikkien kolmen yhdistelmä, en tiedä. Vettä olisi kuitenkin mennyt enemmän kuin mitä sitä oli tarjolla. Pyörääni mahtuu 2x 7.5 dl pullo + 1x 5dl pullo. Tuon kolmannen pullon ottaminen telineestä pois ja sen takaisin laittaminen onnistuu, mutta ei olen kaikista helpoin tilan puutteen vuoksi. Senpä vuoksi olin jättänyt sen pois ja laskenut pärjääväni 2 x 7.5 dl nesteillä 22.5 km. Pullot eivät kuitenkaan olleet täynnä. Itse olisin kaivannut vettä enemmän tuossa kelissä. Enkä sitten kuitenkaan noudattanut saamaan ohjetta energian nauttimisesta. Kisan jälkeen huomasin, ettei viimeisellä huoltopisteellä saatu energiajuomapullo ollut tyhjentynyt, vesipullo kylläkin.

T2 jälleen juostiin melko pitkä matka pyörän kanssa ja ilman. Tässä vaihdossa tupeksin. En tiedä mitä koetin hakea pussukasta. Mitä lienee se olikin, sitä ei siellä ollut.

Heti ensimmäisestä juoksuaskeleesta minkä otin pyörän päältä sattui. Kirosin, etten ollut sittenkään valinnut cloudeja tähän kisaan. Kaksi ensimmäinen kilsaa meni kuitenkin suunnitelmien mukaan ja kisaverraa tehdessäni olin jo tehnyt päätöksen hyödyntää jokaisen huoltopisteen tarjoaman viilennyksen ja jotain juotavaa. Huoltopisteiden välin olin päättänyt juosta. Ei pitänyt olla mitenkään vaikeaa. Tämä strategia tuli kuitenkin kuopattu ennen ensimmäistä huoltopistettä ja seuraavat 5 kilsaa oli tuskaista etenemistä.

Se, että tietää pystyvänsä juoksemaan 20 km hitaasti oikeastaan milloin vain haluaa, ja nyt 100m teki todella tiukkaa saada jalkaa jalan eteen. Se todellakin laittoi miettimään mikä on mennyt vikaan, miten voi olla näin surkeassa kunnossa?? Onko sitä vaan laiska ja lihava?? Jokainen askel sattui jalkapohjiin. Jalat eivät kerta kaikkiaan vieneet yhtään eteenpäin. Olin niin valmis keskeyttämään. Ei musta olisi kävelemään 20 km.

5 km taittui kuitenkin juoksu-kävelytyylillä. Pari juoksuaskelta ja vähän enemmän kävelyaskelia. Koetin asettaa itselleni tavoitteeksi juosta jonkun määrätyn matkan esim 200m huoltopisteelle, mutta ensimmäisellä kierroksella tuonkin matka oli aivan liian pitkä. Tunteet vaihtelivat suuttumuksesta epätoivoon.

Ensimmäisellä kierroksella otin kahden kilometrin välein kaikki sen nesteen päälleni mitä vain pystyin saamaan, energiavajettä tasoitin parhaani mukaan joko colalla tai geelillä. Suolaa otin tabletin muodossa. Hiljalleen luovuttaminen muuttui määrätietoisuuteen ylittää maaliviiva vaikka viimeisenä. Jonkun on kuitenkin oltava viimeinen ja miksi viimeinen paikka ei voisi olla yhtä hyvin minulle kuin joillekin toiselle. Jalat alkoivat kantamaan, 100m juoksu muuttui jo kilometrin juoksuksi jne.

Juoksureitti kulki osittain raviradalla, raviradan keskellä olevalla nurmikkoalueella sekä asfaltilla / betonilla. Kuumimmat kohdat olivat raviradalla ja rantaviivaa myötäillyt betoni/asfalttitie. Juoksureitti oli pyöräilyreitin tapaan tasainen lukuunottamatta rantatöyräälle nousua.

Ensimmäinen kierros takana ja ensimmäinen ranneke ranteessa. Toinen kierros alkoi huomattavasti paremmin. Kävely oli enää huoltopisteillä, tosin hyvissä ajoin ja niin pitkälle kunnes olin saanut colan tai veden juotua loppuun. Toisen kierroksen loppupuolella olin jo huomattavasti paremmissa kunnossa ja askel alkoi jopa muodostua juoksua muistuttavaksi. Kunnes kolmannen kierroksen alussa alkoi pistämään. Tässä vaiheessa en enää edes ajatelllut keskeytystä. Kävelin kunnes pistäminen helpotti. Voimia oli, halusin juosta ja tiesin voivani jatkaa juosten eteenpäin heti, kun pistäminen helpottaisi.

Käytin kaikki huoltopisteet hyväkseni ihan viimeistä myöden vaikka maaliin oli tuossa vaiheessa enää n 2 km. Kuumuus oli kuitenkin sitä luokkaa, että halusin vilvoittaa itseni vielä tuossakin vaiheessa eikä mulla ollut minkäänlaista kiirettä. En tiennyt miten paljon aikaa olin käyttänyt, mutta sen tiesin, ettei alle 6 h mennä. Viimeisellä huoltopisteellä järjestäjät heittivät vettä päälleni. Kunpa olisivat tehneet tuon heti pyöräosuuden jälkeen!!! Viimeiset kilometrit olivat kisan helpoimmat.

Kisan jälkeen olin onnellinen maaliin pääsystä, joka oli aidosti ainoa tavoitteeni sen jälkeen kun olin tietoinen millainen keli tulisi olemaan. Toki tavoitteeni oli kyetä tekemään tasainen ja ehjä suoritus alusta loppuun, johon kuntoni olisi pitänyt riittää. Valitettavasti juoksusta muodostui taistelukenttäni ja suoritukseni oli kaikkea muuta kuin tasainen.

Maaliin tulon jälkeen löysin jääkylvyn, jossa olisi voinut olla huomattavasti pidempäänkin. Vaikka nälkä ei ollut, oli pakko saada jotain syötyä. Kasvisruokailijalle tarjolla oli kasvislasagnea, bataattiranskalaisia ja erilaisia makeita piirakoita. Ja toki juotavaa.

Ruokailun jälkeen urheilijoiden chillausalueella oli myös suihkut. Eivät mitkään isot, mutta hyvin sinne yksi mahtui ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Nyt on raviradalla juostu, oltu altaassa ja käyty suihkussa ;).

Finisher-paita päällä katsomossa pääsin todistamaan todella romanttista kosintaa. Thaimaan joukkueen nuoren tytön ylitettyä maaliviivan, häntä oli vastassa tummaan pukuun pukeutunut nuorimies kaunis kukkakimppu kädessään. Ojennettujaan kukat naiselle, nuori mies kaivoi povitaskustaan korurasian, polvistuen tytön eteen kaikkien edessä, hän asetti tytölle kysymyksen: Will you marry me? Unohtumaton kosinta niin nuorella parille kuin meille kosintaa todistaneille.

Kisan jälkeiset päivät ovat menneet miettiessä mikä meni vikaan, miten oppia tankkaus ja energian nauttiminen kisan aikana siten, että se on riittävä, mutta ei aiheuta vatsa turpoamista. Nimittäin nyt monen vuoden tauon jälkeen vatsa ei turvonnut vaikka sormet ja kädet turposivat kuumuudesta.

Vaikka valmentajan mukaan kisa meni ihan kivasti, niin itse en ole samaa mieltä. Alhaalta ei ole kuin yksi tie ja se on ylöspäin. Niinpä palautumisen jälkeen kesän teema taitaa olla: