Tunnerikas puolimatka, Joroinen 2014

Tähän kisaan lähdin luottavaisin mielin. Missään lajissa ei ole ollut erityisiä ongelmia. Uintiin oli löytynyt vauhtia vaikka heikolta se vaikutti välillä. Pyöräilyssä ei ole ollut haasteita, joskaan vauhti ei ole kasvanut. Mutta siihen pätee oikein hyvin:"Niin kisaa, kuin treenaa." Yksin on poljettu, jonka vuoksi mitään havaittavaa muutosta ei ole tapahtunut. Juoksu on treenattu ja mielestäni siinä olen mennyt eteenpäin. Tänä vuonna jopa odotin juoksuosuutta.

Perjantaina starttasin auton paria tuntia myöhemmin kuin mitä olin ajatellut, mutta ei silti kiirettä pitänyt tulla. Ei ennen kuin tajusin unohtaneen mm buranan kotiin. Pitäisi myös löytää hyvin varusteltu ruokakauppa. Yllättävän paljon saa aikaa kulumaan erilaisiin pysähdyksiin automatkalla.

Kisaa edeltävä päivä meni melko perinteisesti: kisatoimistoon, kisainfo, expo ja sprinttimatkan seuraaminen, pyörän katsastaminen ja majoittuminen. Kaveri saapui Joroisille myöhemmin ehtien vielä klo 20 kisainfoon. Sillä aikaa kun hän kävi infossa, mä kävin syömässä Jari-Pekassa ja ehdin jopa lepäämään hetken.

Kisainfon jälkeen tarrat pyörään ja pyörät katsastukseen. Valvatus oli tyyni ja rauhallinen. Kaikki oli valmista seuraavan päivän kisaan.

Päivä valkeni kirkkaana ja helteisenä. Aamupalan jälkeen viemään juoksutavarat T2:lle, bussiin ja Valvatuksen rantaan.

Lämmittelyvaatteita ei tarvittu, mutta lippis ja toiset aurinkolasit olisi ollut tarpeen ottaa mukaan.

Tässä valmentajani Katja tuli kyselemään fiiliksiä ja toivottamaan onnea matkaan. Tässä vaiheessa olin vielä kovin luottavaisin mielin. Jännitystä kuitenkin sen verran, että koko ajan olin liikkeessä malttamatta istua ja levätä.

Kuulen nimeni ja huikkaan kädellä :)

Uinnin startti tapahtui jotenkin yllättäen. Märkäpuvun laitoin päälleni aivan viime tipassa, onneksi kuitenkin oikein päin. Tässä vaiheessa naiset oli jo kutsuttu ensimmäiseen karsinaan ja lähes samaan aikaan tajusin meidän ryhmän siirtyvän jo lähtökarsinaan. Siirryin aivan eteen, jossa ei onneksi ollut tungosta. Kävin vedessä viilentämässä itseäni ja lurautin vettä märkäpuvun sisään. Ja melkolailla sitten jo kuului starttiääni. Kello jäi laittamatta päälle, laseihin ajateltu pieni vesitippa valahti pois. Jonka seurauksena lasit olivat huurussa melko pian.

Lähtö oli taas painimista. En ymmärrä mikä into on uida puoliksi toisen päällä, hakata päähän ja selkään. Muutaman kovemman iskun ja parin yliuintiyrityksen jälkeen mulle alkoi riittämään. Koetin ottaa pari irtiottoa ja näiden irtiottojen aikana tunsin kuinka käsivetoni työntöosuudella työsin jotain naista taaksepäin. Eipä sen jälkeen enää tullut iskuja päähän eikä selkään. Toisella puolelle oleva nainen ui melko lähellä ilman yhtään painiskelua. Lopulta hänkin jäi mun taakse. Lisäksi joku roikkua jaloissa, mutta pari kovempaa potkua teki siitäkin lopun. Loppumatkan onnistuin uimaan omaa menoa ilman painiskelua tms. Uintiaikana oli 32 ja jotain. Meno ei missään vaiheessa tuntunut kovalta. Kaksi kertaa pysähdyin huuhtelemaan laseja. Vaikka ennen starttia olin hiukan epäilevä mitä uinnista tulisi niin lämpöisessä vedessä musta kumipuku päällä auringon porottaessa selkään. Ei ollut tuskaista ollenkaan. Ilmeisesti en mennyt tarpeeksi kovaa ;).

Pyöräily lähti hyvin, mutta hyytyi n 20 km kohdalla. Selkään ja oikean reiden ulkoreunaan alkoi särkeä. Tässä vaiheessa pyöräilyosuuden ensimmäinen burana meni suuhun. Tahmeaa menoa eikä hälytyskellot kilittäneet enegiahukasta. Kumpuileva reitti olisi ollut mukava ilman särkyä, joka yltyi aina kun piti oikeasti pyörittää kampiakselia.

Kisainfossa otettiin voimakkaasti kantaa peesaamiseen ja sen valvontaan. Tänä vuonna kuulemma peesaamiseen otettaisiin tarkka valvonta ja selkeät rangaistukset.  Junia oli ja toisen takarenkaassa oltiin kiinni. Valvonta ei voi koskaan olla täydellistä, mutta säännöt ovat kaikille samat. On eri asia kuka niitä noudattaa ja kuka ei. Halutaan kova pyöräilyaika ja podiumpaikka vaikka sääntöjä rikkomalla.

Kääntöpaikan jälkeen pyöräily sujui ajoittain paremmin ja takaisin tullessa taisi keskivauhti olla hitusen kovempi kuin mennessä, mutta missään vaiheessa pyöräily ei tuntunut helpolta. 90 km aikana nappasin 4 Buranaa ja siitä huolimatta Kuvansin mäki sai mut irvistämään. Tässä vaiheessa kisa oli mun osalta ohitse. Ainoa tavoite oli saada Finisher-paita päälle.

Jos pyöräily tökki, niin juoksusta tuli selviytymistaistelu. Onneksi aloitin geelien nauttimisen jo ensimmäisestä mahdollisesta kohdasta jatkaen niiden nauttimista jokaisella juottopisteellä. Siinä meni myös appelsiiniä, suolakurkkua ja kahdella viimeisellä kierroksella myös suolaa. Aina kun sain vettä näkyviini kaadoin sitä päälleni ja kävelin suihkujen lävitse. Kiitos valmennettavani miehelle omasta huollosta! Ilman hänen apuaan en tiedä olisiko edes 7 tuntia riittänyt mulle. Olin tehnyt pieniin juomavyön pulloihin suolavettä, joita nautin yhden pullollisen per kierros. Toimi hyvin. Puolitoista kierrosta olin edennyt enemmän tai vähemmän kävelemällä. Välillä jopa 2 minuutin juoksu tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Mutta tuossa puolentoista kierroksen aikana olin onnistunut viilentämään kehoani ja tankkaamaan sitä sen verran, että juoksuaskel alkoi kantamaan jo paremmin.

Tässä samassa vaiheessa näin edellä olevan naisen kävelevän ja kuulin hänen sanovan ohi menevällä tutulleen jotain särystä. Tulin hänen takaa kävellen. Tsemppasin ja motivoin häntä jatkamaan maaliin asti. Hänen jalkapohjiaan särki niin pahasti, ettei hän kyennyt juoksemaan. En tiedä kuinka pitkään siinä juteltiin ennen kuin halaamisen jälkeen jatkoin matkaa. Muutaman askeleen jälkeen muistin mulla olevan buranaa juoksutopin takataskussa. Käännyin takaisin, annoin buranan, tarjosin suolavettä. Jälleen muutama sana ja halaus. En tiedä kuinka kauan tässä meni. Ei haitannut. Tästä eteenpäin juoksin 15-20 min ja kävelin 1min, jolloin nautin suolavettä.

Ajankulusta mulla ei ollut mitään tietoa enkä ruvennut edes naputtelemaan Polaria löytääkseni kokonaisaikaani. Ei enää kiinnostanut, halusin vaan jatkaa matkaa hyvin mielin. Pyrin kannustamaan niitä, joiden ohitse menin ja pitäen hyvää triathlonfiilistä yllä niin itselläni kuin muillakin. Nautitaan siitä, että meillä on mahdollisuus ja kyky liikkua.

Maalialueen tuntumassa kuulin jonkun tulleen maaliin aikaan 6:20 tai jotain. Tässä vaiheessa kuvittelin käyttäneeni aikaa reilusti yli kuusi tuntia. Mutta maaliin päätin tulla hymyillen, mulla oli kaikki hyvin. Vaikka v-alkuisia sanoja oli päässyt matkan varrella, niin hapanta naamaa en näytä. En ollut pettynyt. Sain loistavan treenin korvien väliin, tärkeitä oppimiskohtia sekä huomasin pystyväni nauttimaan kyvystäni liikkua, ihmisten kannustuksista ja hymyillä vaikka oma tavoiteaika oli umpeutunut hyvän aikaa sitten.

Sitten kuulin kuuluttaja kuuluttavan ikänaisilla olevan vielä pieni mahdollisuus alittaa kuusi tuntia. Mitä?!? Mulla oli energiaa, jalatkin jo toimi, niin mikäs siinä oli laittaa vitosvaihde päälle. Jos kerran oli mahdollisuus alittaa kuusi tuntia, niin mä teen kaikkeni alittaakseni sen. Ihmiset kannustivat, kuuluttajakin taisi sanoa naisten tietävän tuon pienen mahdollisuuden kuuden tunnin alitukseen.

Alle kuusi tuntia alittui ;)

Maaliviivan ylitin hyvä kuntoisena. Leikittelin jopa ajatukselle, että jos olisi saanut lähteä neljännelle  kierrokselle korvaamaan ensimmäinen kierros, olisin lähtenyt.  Pyöräilyn ja juoksun aikana keskisyke oli ollut ainoastaan 151 eli PK-alueella menin. Menin kuitenkin suoraan urheilijoille tarkoitettuun recovery-teltaan nauttimaan mahtavista tarjoiluista.

Nauttiessani ruokaa ja juomaa, tuli muutama HelTri:n triathleettejä kiittelemään viime syksyn ja kevään uintitreeneistä. Erityisesti sain kiitosta triathlonuinnin harjoittelusta. Toinen kiittäjistä oli parantanut omaa uintiaan 10 min, jos oikein muistan. Saattoi olla enemmänkin. Voi että, kuinka nuo vaan paransivat omaa fiilistä. Nämä ihmiset tekevät tästä lajista hienon!

Tässä palkinto, joka on aikaa, sijoitusta tai mitalia arvokkaampi. Sain auttaa Elinan maaliin. Tämä palkinto ei pölyty eikä vaatinut peesausta.