Challenge Family Championship, Samorin

Kisapaikalla

Kisahotellille saavuttiin perjantaiaamuna. Suunnitelma oli saada pyörä kasaan, käydä tekemässä uinti ja pyöräverrat, syömässä, rekisteröinti ja päivän päätteeksi katsomaan "We are triathletes" -dokumenttielokuvan ensimmäistä "exclusive" julkista esitystä.   Dokumenttielokuvan yksi päähenkilöistä Rudy Garcia-Tolson "no legs, no limits" oli itse paikalla kertomassa lyhyesti omasta historiastaan. Hän myös osallistui sunnuntain kisan uinti-ja juoksuosuuksille.

Pyörän kasaaminen onnistui jouhevasti, mutta vaihteet eivät toimineet. Tarkistin liittimet. Ei mitään eloa vaihteissa. Onneksi kisapaikalla hotellin edessä oli huoltopiste. Ensimmäinen arvio oli, että tunnin päästä pyörä olisi valmis. Reilun tunnin päästä sain tiedon, että hänen ajamansa virheenhakuohjelman perusteella vika on irronneessa johdossa. Kaikki näkyvät johdot ja akkuun menevä johto olivat kiinni. Ainoa mitä hän voi tehdä on avata keskiö. Oikeita työkaluja oltiin  jo hakemassa. Lupausta, että kyse olisi puhtaasti irronneesta johdosta, hän ei kuitenkaan pystynyt tässä vaiheessa antamaan. Jos vika olisi jossain muussa, niin hän tuskin pystyisi asialle mitään.

Päivän aikataulut menivät uusiksi ja "pääsenköhän starttaamaan ollenkaan?" ajatukset alkoivat kaikumaan päässäni. Tässä vaiheesssa 20 euron lisälasku aikaisesta kirjautumisesta hotelliin ei todellakaan tuntunut huonolta idealta, vaikka melkoiselta ryöstöltä se kyllä vaikutti ottaen huomioon kisahotellin hintatason ja sen, että huone oli jo valmiina. Kuitenkaan mitään lisätyötä asiasta ei  ollut koitunut.

Viimeistelytreenit

Pyörä tuli kuntoon ja pääsin kisareitille pyörittelemään. Kevyttä menoa nautiskellen maalaismaisemista.

Uintireitillä kävin kahtena päivänä. Toisena päivänä oli melkoinen aallokko ja vastavirtaan sain todella tehdä töitä, mutta muuten aallokko ei itseäni häirinnyt. Seuraavana aamuna oli jo melko tyyntä. Molempina päivinä uinti tuntui hyvältä ja myötävirrassa vauhti oli kiitettävä. Vesi oli miellyttävän lämpöistä. Olisin viihtynyt siellä pidempääkin, mutta pidin kiinni saamistani ohjeista.

 Toisena aamuna rannalla oli aamukahvitarjoilu. Mikäs sen nautinnollisempaa kuin rennon uinnin jälkeen saada nauttia kuppi kahvia aamuauringossa veden äärellä. Elämän pieniä nautintoja.

Kuten kaikissa kisoissa, briefing kuuluu kisavalmistautumiseen. Harvoin siellä enää mitään uutta on tullut, mutta aina se luo määrätyn varmuuden itse kisaan ja antaa mahdollisuuden kysyä mieltä askarruttavista asioista. Itselläni niihin osallistuminen on tärkeä osa kisarutiinia.

Bike check - kaikki mitä on voitu tehdä kisaa varten, on tässä vaiheessa tehty. Pyörä ja pyöräilykypärä katsastettu. Chebici omalla paikallaan valmiina ensimmäiseen kisaansa. Tapani mukaan kävin vaihtoalueen lävitse painaen mieleen mitä on missäkin, miten toimin missäkin kohtaa, mistä tullaan sisään ja mistä lähdetään ulos.

Fiilikset päivää ennen kisaa

Uinti kulkei kivasti, pyörä tuntui kulkevan mukavasti, mutta akilles oli iso mysteeri. Tuntemuksia oli ollut parin viimeisen päivän aikana,  mutta lyhyessä juoksussa ei sitten kuitenkaan edes muistanut koko akillesta. Lopulta en enää tiennyt kumman pelkäsin pilaavan kisan - akillesjänne vai alaselän jumi, jota ei oltu saatu auki ennen reissua hierojan ja fyssarin avustuksella. Toisen puolen lavan seudun jumi saatiin auki sen verran, että happi kulki kivutta myös syvään hengittäessä. On se vaan hienoa, kun epämääräisesti kertoo oireensa, niin hetken päästä What's upissa on suomeksi ja latinaksi tieto mistä lihaksesta on kyse ja miten jumin voisi saada auki.

Uinnin ja pyörän osalta olin siis kuitenkin erittäin luottavainen. Juoksu jännitti. Se jännitti niin paljon, että päätin olla kisaamatta maajoukkueen kisa-asussa.

Kisaan ei koskaan laiteta mitään uutta, mutta kisaexposta löysin täydellisesti istuvat juoksukengät. "It love in the first step". Kengissä oli riittävä droppi ja ne olivat tarpeeksi leveät. Pidettyäni kenkiä jalassani kaksi päivää, tulisin ottamaan tietoisen riskin. Hus!! Ei kerrota valmentajalle mitään, eikä ketään kehoiteta toimimaan näin.

Oma starttini oli 9:30. Viisitoista minuuttia pro-naisten jälkeen. Aamulla hyvissä ajoin ennen starttia kävin viemässä juoksupussukan, täydensin pyöräilypussukkaa ja vein kaksi juoma- ja yhden energiapullon pyörään. Veden virallinen lämpötila saatiin vasta aamulla kello kahdeksen jälkeen. Pro-sarjalaisille tuli märkäpukukielto. AG-ryhmäläiset saivat luvan käyttää märkäpukua.

Uintiosuus (1.9 km)

Uintiin lähdin sillä ajatuksella, että etsin itselleni hyvän peesin. Asetuin uloimman poijun lähettyville, josta oli suorin linja uintireitin ensimmäiseen käännökseen. Lähdössä sain hyvin peesin, niin hyvän, että siihen halusi moni muukin. Onnistuin saamaan itseni sellaiseen kohtaan, jossa molemmille puolilleni osuivat uimarit, joista oikealla puolellani uiva taisi hengittää oikealle ja vasemmalle puolella uiva vasemmalle. Nimittäin heidän välissään uinti muuttui uinniksi naisten päällä, ei vedessä. Olin täysin heidän kahden välissä. Jokaisessa käsivedossa käteni oli kuin liimautunut jomman kumman uimarin käteen. Suunnistamisesta ei voi puhua ollenkaan. Jossain vaiheessa joku ui kirjaimellisesti selkäni päältä. Todella hidasta ja kuluttavaa etenemistä. Ennen toista poijua olin valmis keskeyttämään kisan.

Kahteen kertaan pysähdyin päästääkseni pois kimppauinnista. Toiselle kerralla jättäytyminen kostautui melko raskaasti. Ajauduin melko sivuun ja yllättäen porukka oli liian kaukana. Koetin tavoittaa heitä, mutta en vaan saanut itsestäni sellaista vaihdetta päälle, jota olisi tarvittu.

Noustuani ylös vedestä vilkaisin rannelaitetta. Hyvä, ettei silmät tipahtaneet päästä. En ole koskaan uinut yhtä hitaasti märkäpuvulla.

Pyöräilyosuus (90 km)

Pyöräily lähti ihan mukavasti myötätuuleen. 20 km kieppeillä ihmettelin reisien vointia ja sykkeitä. Sykkeet olivat liian korkeat, tehot olivat matalat. Reisissä tuntui kuin matkaa olisi enää jäljellä 20 km eikä toisin päin. Ja näillä pitäisi vielä 70 km pyörittää. Tälläistä tunnetta ei todellakaan pitäisi olla tässä vaiheessa. Olin päättänyt tarkailla pyöräosuudella pääsääntöisesti vain tehoja, mutta välillä vilkaisin vauhti ja sykettä. Syke oli aivan liian korkealla.

Edellisestä vuodesta oppineena, noudatin nyt kellon tarkasti nesteyttämistä ja energian saantia sekä viilentämistä. En kokenut, että energia/nesteytystaso olisivat olleet matalat tai keho olisi ylikuumentunut kuten vuosi sitten, mutta koko ajan tuntui siltä, että lihakset eivät aktivoida, en saa jaloistani oikein mitään irti. "Sotkee, sotkee, mutta mihinkään ei kulje."

Pahin kohta itselleni oli ehdottamasti joenranta. 10 km suoraan vastatuuleen pomppuisella alustalla. Melko painokelvotonta tekstiä päästelin suustani tai taisin tehdä muutaman lupauksen. Antamiani uhkauksia en aijo julkaista, koska niiden toteuttaminen tuskin tulee näkemään päivän valoa ihan muutaman vuoden sisällä.

Koko 90 km meni seuratessa tehoja, joita en vaan saanut koko reitin aikana kuin hetkellisesti tavoitetasolle. En vaikka kuinka yritin. Ihan kuin kropassa olisi ollut jarrutin päällä. 

Noustuani pyörän päältä ylös en pystynyt varaamaan painoa oikealle jalalle. Jalkaterän ulkosyrjä oli tajuttoman kipeä. En ole koskaan aikaisemmin kokenut moista kipua tuossa kohtaa. Vaihtoalueella oli vaan pakko saada kipu tavalla tai toiselle sen verran siedettäväksi, että pystyin varaamaan painon jalalle. Ja aikaa meni. Onneksi olin laittanut yhden särkylääkkeen ja vesipullon vaihtopussiin. Pääsin kuin pääsinkin juoksuosuudelle.

Juoksuosuus (21,1 km)

Juoksuun koetin lähteä maltilla ja suunnitelma oli kävellä kaikkien huoltopisteiden lävitse antaen akillekselle pientä lepoa. En ollut valmis rikkomaan itseäni enkä riskeeraamaan kauden tulevia kisoja. 

Ensimmäinen kierros meni melkolailla suunnitelmien mukaan. Toiselle kierrokselle lähdettyä pysähdyin. Oikean jalan jalkaterän ulkosyrjässä teki häijyä, mutta pahin oli löysä olo. Ei väsyttänyt, mutta sellainen voimaton /haluton olo, vaikka energiaa olinkin nauttinut tasaisesti. Kyse ei siis ollut energiavajeesta. Koetin saada jonkinlaista venytystä jalkaterän ulkosyrjään ennen matkan jatkamista. Yksi kolmas osaa juoksusta takana. En kyllä suostu keskeyttämään, kun varsinaisesti ei ole mitään syytä keskeyttämiselle. Akillekseen ei satu. Enää 2 x 7 km. Kierros kierrokselta vaan kohti maalia. Toisella kierroksella ehdin miettimään mikseivät olleet leikanneet raviradan keskellä olevaa nurmikkoa kautaltaan yhtä lyhyeksi. Miksi yhdessä kohtaa juoksureittiä nurmikko on korkeampaa. Kuka ei ollut tehty hommiaan vai olivatko muuttaneet juoksureittiä ihan viime hetkellä. Tuskinpa.

Kolmas kierros. 19 km kohdalla akilles muistutti olemassa olostaan. Pari vaivasta kilometriä, ja nytkö sitten piti alkaa kävelemään? Ei! Sain pidettyä pk-vauhtia yllä, vaikka sykkeet olivatkin aivan omissa sfääreissä. 

Olin kyllä aidosti iloinen käännyttyäni pois juoksureitille kohti maalia. Maaliintulon jälkeen sain jäitä selkääni, jonka jälkeen suuntaisin kohti kylmäaltaita. Ruoka ei maistunut. Halusin vaan päästä hotellihuoneen suihkuun. Ei yhtään tehnyt mieli mennä uimahalliin, jonne olisi ollut kisaajilla pääsy ja jonne alunperin olin suunnitellut meneväni. Halusin vaan päästä lepäämään ja syömään (koska kisan jälkeen pitää syödä).

Kisan jälkeen noutaessani pyörää kohtaisi vaihtoalueella Kaisan onnittelen häntä ja vaihtaen muutaman sanan kisasta. Vaikka hänelle itsellään oli erittäin kova päivä takana, niin hymy, rentous ja aito positiivisuus oli lähes käsin kosketeltavaa. Kun toiset haaveilevat pääsystä muusikon / bändin backstagelle, niin tuon kohtaamisen jälkeen tuntui itselläni olevan päässä liuta aiheita, joista kovin mielelläni juttelisin Kaisan kanssa.

Jälkitunnelmat

Fakta on, etten vielä toukokuun alussa enää ollut luottavainen pystynkö tai onko edes järkeä startata. Akilles muistutti liikaa itsestään enkä ollut vielä toukokuun alkuun mennessä päässyt juoksemaan yhtään juoksulenkkiä reiluun puoleentoista kuukauteen. Juoksut olivat olleet suurimmaksi osaksi 15 min pätkiä ennen tai jälkeen pyörätreenin.

Kisan aikana olleet korkeat sykkeet hitaisiin vauhteihin ja tehottomaan menoon sekä kasvojen kuumotus selittynee kuumeella, yöllisellä /aamuiselle ripuloinnilla ja oksentelulla. En tiedä mistä ja minkä bakteerin olin saanut, mutta aika huonoon kuntoon se kuitenkin veti. Maanantaina pakkaaminen vaati pari lepohetkeä ja suihkun. Heikon olon lisäksi oikea jalan jalkaterän ulkosyrjä oli turvoksissa kestämättä painon varaamista koko jalalle. Onneksi voltare hoiti hommansa ja päivällä pystyin jo kävelemään normaalisti. Wienin kentällä kävin apteeksista ostamassa Osmosalia vastaavaa jauhetta. Saatuani juoman alas ja nukuttua koneessa pari tuntia, olo tuntui jo lähes normaalilta. Ruokahalu palasi parin päivän päästä.

Vaikka tiedän faktat, niin korvien väli on nyt melko kovilla eikä luottamus omaan kykyyn ei ole kovin korkea. Toivottavasti tulevat kunnon treenit korjaavat tilannetta. Pidän mielessä myös Kaisan sanat: "Epäonnistumisen jälkeen, onnistuminen tuntuu älyttömän hyvältä."

Ja ne uudet juoksukengät? Ne toimivat kuin unelma. Juoksun aikana en edes muistanut kenkien olemassa oloa. Eivät painaneet, eivätkä hanganneet mistään kohtaan. Täydelliset!