Mikä viikonloppu!

Viime viikonloppu oli aivan huikea! Kuinka huikea se oikeastaan olikaan tajusin vasta sunnuntaina ollessani omalla pitkällä juoksulenkille.

Lauantaina kaksi valmennettavaani kisasi Tallinnan Ironmanille. Molemmille heille tuo oli pitkän ajan haave, joka toteutui upeasti lauantaina. Toisella heistä oli takana jo puolimatkan kisa viime vuodelta, toisella ei ollut kuin perusmatkan kisa tältä vuodelta.

Sunnuntaina yksi valmennettavistani osallistui Kaitalammen 10:n uiden tuon 10 km. Mielettömiä suorituksia keneltä tahansa, mutta näissä viime viikonlopun suorituksissa oli vielä jotain suurempaa, jotakin mikä teki näistä vielä merkityksellisempiä ja isompia.

Pääsin osaksi Easier in Excel Support Crew:ta. Hieno kokemus!

Jo se, että on  haaveillut pitkään kuulevansa sanat:"You are an IRONMAN". Treenaa siihen työn ja muun elämän ohessa ei ole helpoin tehtävä. Se vaatii aikaa, motivaatiota ja kurinalaisuutta. Kun tuohon lisätään vakava onnettomuus vuosien takaa, joka on vaatinut pitkän sängyssä olon, järkyttävän määrän tahdonvoimaa kuntouttaa itsensä ja tehdä työtä saavuttaakseen haaveensa kuullakseen nuo neljä sanaa, niin täyden matkan suoritus saa aivan uuden merkityksen.

Easier in Excel tiimi. Väsyneet, mutta onnelliset Iromanit.

Valmennettavani, joka sunnuntaina ui 10 km, osasi vielä muutama vuosi sitten uida pelkästään sammakkoa. Hän ei koskaan haaveillut uivansa 10 km eikä tuo ollut edes alkuperäinen tavoite tälle kesällä. Oiskohan ollut toukokuuta, kun tuli selväksi, ettei tänä vuonna ole mieltä osallistua triathlonkisoihin, koska lajimaista treeniä oltu ehditty juurikaan tekemään. Hanskoja oltiin jo heittämässä tiskiin tämän kesän osalta. Ehdotin osallistumista Kaitalammen 10:n. Uintia oli kuitenkin treenattu läpi vuoden ja se kulki. Ehdotukseni otettiin vastaan positiivisesti ja lähdettiin treenaamaan kohti 10 km uintia. Treeniä tehtiin ja hän ui 10 km. Ihan mieletöntä!

Sunnuntain pitkiksellä tajusin miten paljon nämä ihmiset ovat luottaneet muhun, miten etuoikeutettu olen ollut saadessani olla osa heidän pitkäaikaisten haaveiden toteutusta. Jopa sellaisen, josta ei edes osannut haaveilla, kun syksyllä 2014 osallistui uintitekniikkakurssilleni. Olen kiitollinen siitä luottamuksesta, jota he ovat mulle osoittaneet. Ai miksi valmennan? Tai mitä saan valmentamisesta? Se onnellinen katse, jonka sain lauantaina näiden kahden ylittäessä maaliviivan riittää pitkälle. Lainaten valmennettavani sanoja:"Kaikenlaisia pikku ihmeitä saa aikaiseksi, kun tekee töitä ohjeiden mukaan."

Ironman 70.3 Lahti 29.6.2019

Ironman 70.3 Lahti, the second edition

Ja samalla myös toinen kerta itselläni tässä kisassa kun ensimmäisellä kerralla ei usko, ettei järjestäjät madanna niitä mäkiä eikä Suomen kesä halua näyttää parastaan näissä karkeloissa. Onneksi ei kuitenkaan satanut vettä. Tuulta taas riitti - edestä, sivusta ja takaa.

Matkalla Lahteen viestiteltiin Minnan kanssa huomataksemme ajavan melkein peräkkäin motorilla ja varanneemme majoituksen samasta hotellista.  Kun olin yksin matkassa, niin oli kuitenkin joku tuttu samassa hotellissa ja pystyisi ainakin joitain aktiviteettejä sovittamaan samaan aikaan.

Kisainfon ja pastapartyn jälkeen oli aikaa ottaa rennosti auringonpaisteessa (aurinkolasit olisivat olleet aika näppärät)

Kisastartti oli vasta klo 15:40, joten mitään kiirettä ei ollut kisapäivän aamuna. Hyvin ehti nauttia aamupalasta, laittaa kisapussit ja pullot valmiiksi. Pyörän ja vaihtopussit halusin vaihtoalueella ajoissa, jotta pääsin vielä testaamaan pyörän toiminnallisuuden ennen pyörän katsastusta.

Vaikka startti oli vasta iltapäivällä eikä missään vaiheessa tullut hoppu, niin kyllä tuo aika ennen starttia aina vaan menee nopeasti.

Uinti 1.9 km
Ennen ryhmittäytymistä omaan lähtökarsinaan, kävin tekemässä uintiverran. Hui kamala, miten kylmältä vesi tuntuikaan. Sain kuitenkin tehtyä hyvä verran ja testattua rantautumista.

Kuvaaja: @hannutenhunenphotography

Startista ensimmäiselle kääntöpoijulle asti aallot löivät ihan kiitettävästi. Suunnistaminen tapahtui enemmän tai vähemmän luottamalla edessä menevän ryhmän suunnistustaitoon, kun omaan suunnistamiseen. Melko alussa huomasin lähteneeni liian hitaassa ryhmässä, mutta hyvin pääsi kuitenkin ohittamaan eikä ollut mitään pahoja törmäyksiä tai päälle uinteja. Pari yllättävän hidasta uimaria kyllä osui eteeni.

Toisella kääntöpoijulla suunnistaminen lähti väärällä poijulle. Tässä kohtaa olisin kaivannut yhtä - vaikka pientä - poijua ohjaamaan oikeaan suuntaan. Montaa ylimääräistä käsivetoa tuskin ehdin ottamaan ennen kuin tajusin virheeni. Loppumatka meni ottaessa kiinni edellämenijöitä ja / tai uiden jonkun rinnalla. Sen verran uimareita oli koko ajan rinnalla, ettei missään kohtaan ehtinyt jäämään omiin ajatuksiin vaan vauhti pysyi päällä loppuun asti.

Uinnin aikana ei kertaakaan tullut tunnetta, että olisi arvioinut vauhtini väärin tai tullut epätoivoista oloa matkan pituudesta. Yleensä noilla kahdella on jotain tekemistä keskenään. Alun aaallokon jälkeen uinti tuntui rennon vahvalta.

Rantautumiseen hain hyvää paikkaa siirtyen reunalle, joka oli oikein hyvä ratkaisu. Rappusilla oli vapaaehtoisia avustamassa nousemista.

Vedestä noustessa kannustus oli - voisiko jopa sanoa - pauhaava.


Pyörä 90 km

Lähdin pyöräosuudelle noudattaen saamiani ohjeita ennen kisaa. Alun mäkiosuuksissa maltoin olla vääntämättä väkisin ja alamäet tulin mahdollisimman kovaa koettaen pitää pään alhaalla.

Kärkölässä käännyttiin jyrkästi takaisinpäin ja yllätys oli melkoinen kuullessani kovaa kannustusta. Kyllä oman nimen kuuleminen on hienoa!

Messilän mäen jälkeen ennen T2:ta takarengas tyhjeni. Arvoin eri vaihtoehtojen välillä ja päädyin ottamaan riskin ja ajaa tyhjälle tuubille T2:n. Siitäkin huolimatta etten ole pro enkä tavoitellut kärkisijoja. Siinä pyöritellessä mietin riskin ottamisen järkevyyttä, kun takaanta kuului pahaenteistä kolinaa. Lähes pysähdyin, mutta pyörän hallinta ei muuttunut enkä äkkiseltään nähnyt mitään sellaista, joka aiheutti metelin.

Ennen renkaan tyhjentymistä tavoitewatit olivat asetettujen raja-arvojen sisäpuolella. Tosin siellä raja-alueen alapäässä.

T2
Odotin vain milloin T2 näkyy ja voin hypätä pyörän päältä pois. Pyörä telineeseen enkä voinut olla tekemättä pikaista katselmointia kiekkoon. Silmämääräisesti kiekossa ei näkynyt mitään silmiin osuvaa vaurioita. Koetin koota ajatukset juoksuun. Vaihtoalueella otin geelin ja vettä, jotta ensimmäisellä huoltopisteellä ei olisi tarvetta hidastella.

Juoksu 21,1 km
Juoksuun lähdin vahvoilla jaloilla eikä tavoitevauhti tuntunut ollenkaan vaikealta, mutta ensimmäisessä nousussa tunsin virtsarakon vaativan tyhjennystä. Olo ei helpottanut, joten pakkohan vaan sinne vessaan oli mentävä.

Tuohon ensimmäiseen pysähdykseen ei kauaa mennyt, mutta eipä mennyt myöskään pitkään siihen kun sormet alkoivat turvota ja vatsaa alkoi kivistää. Tämän jälkeen otin varman päälle energiat ja nesteet. . Ensimmäistä ja viimeistä huoltopistettä lukuunottamatta tuli kaikki huoltopisteet käveltyä.

Vatsa kivistämistä koetin kestää ja ajatella, että jos olen kestänyt 8 km, niin kestän kyllä loppuun asti. 9 km kohdalla annoin periksi ja tuli toinen vessapysähdys. Kun alla oli jo rengasrikko ja yksi vessakäynti, nyt otin sitten ihan ajan kanssa tämän, jotta kolmatta kertaa ei tarvitse vessaan mennä.

Toisen vessareissun jälkeen juoksuvauhti laski vaikka mitään ongelmia ei enää ollut. Sormien turvotus kyllä paheni, mutta sormilla ei juosta. Tässä vaiheessa olisi pitänyt ottaa valmentajan neuvosta vaari:" Jos vauhti laskee, älä katso vauhteja." Keskivauhti oli kaukana tavoitevauhdista, jolla oli negatiivinen vaikutus omaan mieleeni ja sitä myötä vauhtiin. Juoksu muuttui itselleni perusvauhdiksi eikä missään vaiheessa tullut sellaista tunnetta, että jalkojen takia olisi pitänyt kävellä.

Juoksuosuudella kannustus ei laantunut. Ihan mahtavaa! Kyllä siinä tunsi olevansa jotain aivan muuta kuin mitä on. Harmikseni en osaa yhdistää erittäin kantavaa miehen ääntä kehenkään kaveriini. Yhtä henkilöä arvaan äänen taakse, mutta en missään nimessä ole varma asiasta.

Toisella kierroksella tuuli oli melko kovaa ja kaksi kohtaa oli sellaista, jossa päätin kävellä pahimmat vastatuulikohdat. Arvioisin kokonaiskävelymatkaksi pari kymmentä metriä. Mulla ei siis vaan enää riittänyt halua puskea tuulta vasten.

Kisan jälkeen

Ironman 70.3. Lahti, the second editionista tuli itselleni perustekemistä - kisa. Seuraavaksi on opeteltava menemään epämukavuusalueella ja luotettava sekä tähän kroppaan että omaan kuntoon, jotta pystyn ns ulosmittaamaan treenien tulokset, ne tunnit, joilla kuntoa on kehitetty.

Yksi uusi reppu, finisher-paita ja osallistumismitali hankittu.

Kisan jälkeen vein pyörän expoalueen huoltoon tarkistettavaksi. Kun sanoivat renkaan olevan ihan entinen, niin kävin pikakelauksella läpi syyt ajaa tyhjällä tuubilla. Tarkistuskysymysten jälkeen selvisi, että tuubi oli ihan entinen, ei suinkaan kiekko. Yläfemmat Jarnon kanssa, selvisin vain tuubin vaihdolla. Yllättäen 80 euroa tuntui kovin mitättömältä summalta. Pari päivää myöhemmin tajusin mistä se kova ääni johtui renkaan tyhjentymisen jälkeen. Multa oli tippunut toinen patruuna, joka oli kiinni satulatolpassa.

Koska pyörän kanssa meni oman aikansa eikä itselläni ollut kiire, niin olin kannustamassa viimeisiä kisaajia maalialueella. Oli kyllä hienoa olla kannustamassa näitä pitkän päivän tehneitä kisaajia.

Ja mikäs se oli viettää myöhäistä lauantai-iltaa näiden miesten kera:

Kuvaaja: @hannutenhunenphotography

Ironman 70.3 Lahti - "We made history"

Lauantaina Suomessa tehtiin triathlonhistoriaa, kun saatiin kisata Ironmanin puolimatkan kisa ensimmäistä kertaa Suomessa. Itse sain tämän osallistumisen vuosi sitten 50-vuotislahjaksi muutamilta ystäviltäni. Iso kiitos heille! Vuosi sitten lahja oli mieletön yllätys. Itse kisassa Suomen yllä oleva säänhaltija vuorostaan piti jännityksessä meitä kisaajia, kisajärjestäjiä sekä katsoja. Perjantaina tuuli ja sade painoi lämpötilan todella matalaksi. Lauantaiaamuna tuuli oli edelleen kova, mutta yllättäen iltapäivällä ennen starttia tuuli laantui. Muutama kovempi tuulenpuuskan vesisateen kera vielä heitettiin meidän päälle. Mutta itse kisaa edeltäviin päiviin ja itse kisaan

Päivät ennen itse kisaa

Työt ennen harrastuksia, joten viikolla kävin työmatkalla Saksassa. Keskiviikkona ennen puoltapäivää suuntasin lentokentälle. Helsingistä Frankfurtiin, josta matka jatkui parin tunnin junamatkalla kohti asiakkaan luokse. Junaa meidän piti vaihtaa kerran. Ensimmäinen pätkä kesti n 30 min seisten täydessä junassa. Seuraavassa junassa saatiin istumapaikat. Perille päästiin illalla. Hotelliin kirjautumisen jälkeen etsimme ruokapaikan. Hotellin oma ravintola oli laitettu kiinni toistaiseksi. Lyhyen kävelyn jälkeen löysimme miellyttävän ulkoilmaravintolan. Saksa oli juuri hävinnyt jalkapallo-ottelun, joten ravintolasta löytyi hyvin tilaa.

Torstain työpäivän jälkeen suuntasin juna-asemalle. Paluumatka samalla kaavalla lähes täpötäydessä ja täydessä (lue kuin sillit purkissa) junissa. Jälleen lyhyempi junamatka seisten oven vieressä.

Tämän vuoden aikana tämä oli neljäs reissu Frankfurtiin. Ensimmäisellä kerralla palatessamme takaisin Suomeen poliisit sulkivat turvatarkastuksen. Tällä kertaa poliisit olivat pysäyttäneet autoliikenteen terminaalin edessä. Lisäksi terminaalin sisällä osa tiloista oli suljettu. En tiedä kuinka pitkään alueet olivat suljettuna, mutta minun onneksi tilanne päättyi päästyäni terminaaliin ja pääsin jatkamaan matkaani.

Lento sujui hyvin. Lentokentällä pieni kommellus parkkipaikkalipun kanssa, mutta parkkimaksun sain suoritettua ja autoni pois parkkipaikalta. Kotona olin klo 2 aamuna. Yöunet jäivät lyhyeksi. 

Kisaa edeltävä päivä

Kaikki kisatavarat pakkaamatta ja pari työasiaa tekemättä. Sääennusteet eivät auttaneet yhtään miettiessä mitä pakata mukaan. Koetin nopeasti ottaa vaatetta mukaan varautuen kovaan tuleen ja sateeseen kuin myös lämpöisempään kesäkeliin. Ohjelman mukaista kevyttä treeniä en ehtinyt tekemään ennen lähtöä. 

Suunnistin suoraan Sibeliustalolle hoitamaan rekisteröinnin, osallistumaan pasta partyyn ja kisainfoon. Ehdin jopa tavata valmentajan ja saamaan viime hetken ohjeet itse kisaan. 

Lopulta meille jäi sen verran aikaa, että päätimme uhmata kovaa tuulta ja kylmää tekemällä lyhyen uintiverran. llma oli kylmä ja kävellessämme rannalle märkärit päällä hytisten kylmästä en ollut ollenkaan varma pystynkö menemään järveen ollenkaan.

Jos kerran märkkärit päällä ollaan kävelty Sibeliustalolta uinnin starttipaikalle, niin kyllähän me nyt veteen mennään. Edes kastautumaan. Vesi olinkin ilmaa lämpöisempi, ainostaan aallot tekivät verrasta hiukan haastavaa. Mutta kivaa oli!

Ennen kisastarttia

Kisapäivän aamuun heräsin virkeänä. Aamutoimissa, kisapussukoiden valmiiksi laittamisessa ja pullojen täyttämisessä vierähti aamupäivä. Ennen siirtymistä kisapaikalle kävimme syömässä helposti sulavan lounaan. Hiukan jännitti miten itse kisassa vatsa reagoisi syötyyn lounaaseen. Tämä oli ensimmäinen ns iltakisa. Startti oli vasta klo 16:10. 

Ja jälleen kello tuntui juoksevan. Autot piti jättää melko pitkälle kisapaikasta. Kaikki tavarat yhteen reppuun, kypärä päähän ja pyörällä vierassatamaan. Valitsimme varmaankin sen lyhyemmän reitin, mutta joka oli suuremmaksi osaksi hiekkatietä. Ei auttanut muu kuin taluttaa pyörä vaihtoalueelle. 

Pyörä, kypärä ja pussukat piti viedä ns katsastuksen lävitse. Tuossa tarkistettiin, että oikeat pussukat ovat mukana, numerolappu löytyy, kypärä menee kiinni ja pyörän jarrut toimivat. 

Kun pyörä oli saatu omalle paikalle, sai viedät pyörä- ja juoksupussukat omaan narikkaan rannan puoleiselle vaihtoalueelle. Kolmesti taisin tarkistaa pussukoiden sisällön ennen kuin uskaltauduin poistumaan alueelta.

Onneksi meillä jäi vielä aikaa tehdä lyhyt juoksuverra ennen märkäpuvun pukemista päälle. Mielestäni meillä piti olla ihan hyvin aikaa. Mutta yllättäen se kello näytti jo 15:30, kun aloin vetämään märkkäriä päälle. Ennen siirtymistä lähtöpaikalle, jonne oli myös matkaa, piti vaihtovaatteet jättää street wear -pussiin Sibeliustalon narikkaan. Narikka alkoi täyttymään valkoisista pussukoista ja jonot vain kasvoivat. Onneksi jonot myös hupenivat hyvää vauhtia.

UINTI

Kuva: Iroman 70.3 Lahti

Matkalla starttialueelle näin porukkaa verraamassa satama-alueella. Ei siinä tarvinnut sen enempää pähkäillä. Veteen tekemään lyhyt uintiverra. Onneksi kävin vedessä! Vesi oli nimittäin selkeästi kylmempää kuin mitä se oli ollut edellisenä iltana. Tein muutaman kovan vedon ennen kuin nousin ylös vedesä. 

Starttialueen ja Sibelustalon välille oli aidattu väylä, johon me kisaajat järjestäydyimme jonoon siihen kohtaa mikä oli oma tavoiteaika uinnissa. Sen verran jonoa oli aitauksen sisällä, että päätin kulkea aitauksen ulkopuolella eteenpäin kohti 30 min kylttiä. Siinä kohtaa kun päätin mennä jonoon aloin miettiä miten sinne pääsekään näin sivusta. Onneksi juuri siinä kohtaan joku aukaisi aitaan sen verran, että siitä pääsi pujahtamaan sisään. Lyhyelle ihmiselle aidan ylittämisestä rikkomatta märkäpukua olisi ollut melkoinen alkuverra.

Hetken pohdin menisinkö vieläkin eteenpäin vai jäisinkö tuohon kohtaan. Siirryn eteenpäin sen verran, että näin seurakavereita. Siinä olisi hyvä kohta, koska tiesin heidän uintivauhdit. Yhden kaverin vauhti osuu aika hyvin yksiin mun kisavauhdin kanssa. Samassa kohtaa näin valmentajan, joka huikkasi Aleksin peesin olevan hyvä. No, mähän en ihan heti osannut yhdistää kehen Aleksiin hän viittasi, joten kysyin Aleksin tavoiteaikaa. Totesin kuitenkin haluavani uivan seurakaverin peesissä. Tosin tiesinhän minä, että kadotan hänen varpaat siinä vaiheessa kun pääsemme veteen. Sain vielä ohjeen muistaa uinnissa pitää pitkää vetoa.

Rolling-start ja kuusi uimari veteen joka 5 sekuntti toimi loistavasti. Uinti oli ihan toisenlaista nyt kuin kesäkuun alussa Samorinissa. Ei ollut alkutaistelua ja pääsin heti omaan uintirytmiin ja vauhtiin. Suuntasin suoraan kauemmaiselle poijulle. Sen verran kuitenkin oli porukkaa edessä, että ensimmäiselle käännökselle tultua huomasin olevan melko kaukana poijusta. Poijua oli kiertämässä melkoinen määrä porukkaa. Sivusta pääsin hyvin poijun ja porukan ohitse. Seuraavassa käännöksessä pohdin miksi ihmeessä jälleen kerran startissa jättäydyin liian kauaksi. Ohitettavaa oli. Joka kerta löytäessäni hyvän peesin vauhti olikin liian hidas. 

Pitkällä suoralla en nähnyt poijua, joten luotin kauempana näkyvän porukan suunnistustaitoihin. Yllättäen edessä näkyi poiju, jota olin kovaa vauhtia uimassa väärältä puolelta. Onneksi kuitenkin oli sen verran matkaa, että sain korjattua uintilinjaani ajoissa. Loppumatka meni muuten hyvin, mutta pari kertaa pysähdyin varmistamaan, ettei poijua ole missään vaan voin suunnistaa kohti rantaa. Rantautuessani vastassa oli portaat ja ensimmäiselle askelmalle jalka lipsahti. Pientä säätöä, mutta lopulta pääsin jaloilleni ja ylös. 

Kuva: FinisherPix

Uinti tuntui rennolta, muistin jopa välillä valmentajan ohjeen pitkästä käsivedosta. Saatuani kädet pois märkkärin hihoista katsoin kelloa. Se näytti jotain 36 minuuttia. Pyöritin päätäni, että taasko se uinti sitten kuitenkin meni huonosti.

T1 +  PYÖRÄILY

Vaihtoon meni ehkä turhan paljon aikaa. Märkkäri jäi kiinni nilkkaan. Jalat kuivasin nopeasti ennen kenkien laittamista jalkaan. Sukkien en sitten kuitenkaan laittanut jalkaan. Kypärä käteen ja kohti pyörää. Pari kertaa kuulin kehoituksen laittaa kypärän päähän. Päästyäni pyörän päälle kuulin valmentajan huutavan uinnin menneen hyvin ja nyt vaan rennosti.

Kuva: FinisherPix

Pyöräreitti alkoi n 10 km mäkiosuudella. Mäet eivät ole vahvuuteni ja olin päättänyt mennä ne rauhassa ylös. Lopulta taisin mennä ne kyllä liiankin rauhallisesti. Reitti kulki kauniissa maisemissa ja vaihtelevassa maastossa. Pyörä kulki ihan ok ja erittäin mukavasti myötätuulessa ja alamäissä. Missään vaiheessa ei tuntunut raskaalta eikä sattunut. Pari kertaa huomasin hengittäväni pinnallisesti. Vaikka rannelaitteeni muistutti tasaisin väliajoin syömään ja juomaan, niin siitäkin huolimatta energian nauttiminen ei onnistunut. Jos hälytys tuli alamäessä, niin syöminen ja juominen jäi parempaan ajankohtaa eli lopulta unohdin. Energiaa kyllä meni alas, mutta epätasaisesti. Kisan jälkeen tarkistin pullot. Geeliä oli mennyt noin puolet, vajaa puoli pulloa energiajuomaa, vähän vettä ja yksi pullo nesteyttävää juomaa. Ja patukka, jota piti testata jäi vaihtopussiin. Yhden patukan nappasin huoltopisteeltä, joka lopulta siirtyi kisapuvun taskuun. Ei tehnyt yhtään mieli alkaa pureskelemaan mitään.

Kuva: FinisherPix

Suomen suvisää kyllä näytti lähes kaikken mahdollisen. Lunta eikä rakeita saatu. Raikasta sadetta pariin kertaan ja kovaa tuulta kylläkin. Yhdellä lyhyellä pätkällä oli sellainen sivutuuli, että sai toden teolla tehdä töitä pysyäkseen pystyssä ja tiellä. 

Kolmannen ryhmän ajaessa ohitseni oli lähellä, etten lähtenyt heidän matkaansa. Kaksi edellistä ryhmää menivät ohitseni tuomarin ajaessa prätkällä rinnalla antamatta mitään kehoitusta tai varoitusta. Sen verran oli vastatuulta ja nousuja, että mieli teki, mutta hidastin vauhtiani ja jättäydyin jälkeen. Jos olisin lähtenyt porukan peesiin, olisin toiminut vastoin omaa moraaliani. Jos haluaisin ajaa porukassa, niin triathlonin sijaan kisaisin maantiepyöräilyssä. Ryhmäajo ei kuitenkaan ole mun juttuni. 

T2

Ehkä hitain puolimatkan vaihto ikinä! Jalkojen kuivaus, sukat ja kengät. Tähän asti meni vielä ok. Paidan laittaminen nihkeään ihoon ei mennyt ihan yhtä hyvin. Mutta eniten aikaa meni yrittäessä laittaa geelejä kisapuvun takataskuihin. Lopulta totesin, että kaksi geeliä meni taskuun ja se saa riittää. Kaksi geeliä nappasin käteen. 

Kuva: FinisherPix

Juoksureitti meni rantaa myöten ja osa reitistä meni vierassataman lävitse, jossa oli paljon porukkaa kannustamassa. Oli kyllä mahtavaa miten yleisö kannusti. Kaikkiin kannustuksiin ei joko tajunnut reagoida tai sitten ei vaan enää kyennyt muuhun kuin nostamaan peukun ylös. Juoksureitin varrella oli kaksi naista kannustamassa kyltein, joissa toisessa luki; "Ethän uinut sammakkoa?" Eihän tuon kyltin nähtyä voinut muuta kuin hymyillä. Toisessa kyltissä luki:"Teette historiaa". Wau! Sitähän tässä todellakaan tehdään. Kylttien lisäksi he pitivät ääntä. Mahtava kannustus, jonka voimin jaksoi taas paremmin jatkaa matkaa. Eikä näiden kannustuksien kohdalla vaan voi muuta kuin juosta hymy kasvoilla.

Suurimman yllätyksen kyllä järjestivät Mari ja Jaana, jotka näin yllättäen yleisön joukossa kannustamassa. Heille taitaa kuulua kiitos ideasta hankkia 50-vuotislahjaksi osallistuminen tähän historialliseen kisaan. Molempien kanssa heitettiin yläfemmat. 

Juoksureitti oli siis 2 x 10.5 km -lenkki + maalisuora. Huoltopisteitä oli riittävästi ja olivat erittäin selkeät. Ei tarvinnut arvailla missä kohtaa saa vettä, missä colaa ja missä energiaa. Sama kaava oli myös pyöräilyosuudella. Huoltopisteillä ei ainostaan saanut juotavaa ja energiaa, vaan myös kannustusta. Jos meillä osalla  kisaajilla oli pitkä päivä, niin näillä vapaaehtoisilla vasta pitkä päivä olikin.

Ensimmäinen juoksukierros alkoi krampin tunteella molemmissa reisissä. Onneksi tunne ei muuttunut kunnon krampeiksi, vaan juoksu jatkui ilman pysähdystä. Juoksuun lähdin pitäen koko ajan käsijarrua päällä. Halusin kyetä juoksemaan koko matkan. Vaikka hitaasti, niin juoksemaan kuitenkin ja mielellään mahdollisimman tasaisella vauhdilla. Koko juoksumatkan pidin silmällä keskivauhtiani. Ensimmäinen 10 km meni just nappiin ja juoksu tuntui hyvältä. Toinen kierros voisi mennä hiukan kovempaa. Toisen kierroksen huoltopisteellä otin geelin ja kävelin sen verran, että sain veden juotua. Jatkaessani matkaa kuulin takaantani raskasta hengitystä. Miia lähti peesiini ja mielelläni olisinkin juossut hänen kanssaan loppuun asti, mutta omat sykkeeni olivat nousseet ja oli pakko kävellä pieni nousu reippaalla askeleella. Lisäksi reidet pyrkivät kramppaamaan uudestaan ja polven ulkosyrjällä tuntui ikävää kipua. 

Koetin edelleen pitää samaa vauhtia laskien jäljellä olevia kilometrejä. Enää 6 km, enää vaivaiset 4 km. Jos vaikka nyt yrittäisi saada jalkoihin vauhtia. Mutta, sitten vähän ennen 17 km -kylttiä simahdin. Hyvä, ettei kyyneleet nousseet silmään. Halusin vaan lopettaa kisan just tuohon. Vaivaiset 3 km!!! ja mun oli vaan pakko ottaa lyhyitä kävelyitä pari kertaa, jotta pääsin kunnialla maaliin. Mikä pettymys! Maaliin pääsin ja viimeisen kilometrin kohdalla tunsin vaan helpotusta kisan päättymisestä. Tässä kohtaa vasta tajusin, ettei akilles ollut missään vaiheessa kisaa edes muistuttanut olemassa olostaan.

Kuva: FinisherPix

Vaikka ei tullut parasta mahdollista suoritusta, enkä tiennyt  ajastani, mutta sen tiesin, että kaukana ollaan omasta enkasta, niin maaliviivan ylitys on aina hieno asia ja  tuuletuksien arvoinen. Takana on kuitenkin 113 km.

Kuva: FinisherPix

Pikaisen peseytymisen ja vaatteiden vaihdon jälkeen kävin nauttimassa buffeen tarjoilusa. Satuin istumaan samaan pöytään brittimiehen kanssa. Taisi olla sama kaveri, jonka näin pyöräilyosuuden alussa vaihtamassa rengasta. Kaveri nimittäin oli joutunut rengasrikon takia pysähtymään jo alkumatkasta ja käyttämään molemmat patruunansa saamatta ilmaa pysymään renkaassa. Lopulta hän oli päättänyt kävellä 1.5 km huoltopisteelle, jotta saa ilmaa renkaaseen. Sisukas kaveri. Itseltäni olisi varmaankin jäänyt kisa tuohon. Keskustelu kääntyi loppuaikoihin, josta itselläni ei ollut edellenkään minkäänlaista käsitystä, koska olin onnistunut laittamaan avovesiuintiharjoituksen päälle triathlonharjoituksen sijaan. Sain kyllä kaikkien lajit erikseen, mutta kokonaisajasta ei ollut mitään käsitystä. Häneltä sain tietää loppuaikani ja sijoitukseni. Tässä kohtaan olin erittäin tyytyväinen omaa suoritukseeni kuten kuvastakin näkyy.

Olisin halunnut jäädä vielä kisa-alueelle ottamaan vastaan valmennettavani, mutta olin niin kylmissäni, etten vaan kyennyt jäämään yhtään pidemmäksi aikaa alueella vaan oli suunnattava hotellille. Harmitus oli suuri, mutta onneksi kävellessäni kohti autoa, näin hänet ja sain ainakin tsempattua häntä.

Treffit valmentajan kanssa 

Sunnuntaina treffasin valmentajan maauimalan parkkipaikalla. Kävimme lyhyesti lävitse kisan. Uinti oli ok. Minuutti sinne tai tänne ei nyt oikeasti tee suurta eroa loppuaikaan, kun se mene niin monee muuhun asiaa. Olin kuitenkin ollut kaikista naisista - mukaan lukien pro-naiset - 18 nopein uinnissa ja kaikista 109. 

Simahtaminen juoksussa saattoi johtua hiukan alakanttiin otetusta energiasta pyöräilysosuudella. Mutta muuten juoksu oli ok. Parannettavaa toki on ja paljon, mutta just tähän kohtaan hyväksyttävä. Mutta pyöräily. Se oli pettymys. Valmentajan sanoin:"Sun kunnolla pyörän pitäisi kulkea paremmin." En oikein osannut muuta sanoa kuin, että ne mäet ja vastatuuli. Illalla kävin lävitse viime vuoden kisoja tehot ja vauhdit. Ei kyllä ollut linjassa sitten yhtään esim viime vuoden Joroisen kisan kanssa. Tätä pitää selvittää enemmän ja tehdä tarvittavia muutoksia.

Lyhyen palautteenannon jälkeen pyörän päälle ja tekniikan / asennon kimppuun. Klossit siirrettävä täysin toiseen suuntaan ja satulan sijaintia muutettava. Lisäksi satulaa voisi vieläkin nostaa hiukan ylöspäin. Ja sitten juoksutekniikan pariin. Valmentaja kuvasi ja katsoi juoksuani. Askel on hyvä, kantapää nousee liian ylös ja  jalkaterä kääntyy hiukan ulospäin. Edelleen liike suuntautuu ylöspäin. Korjattavaa siis löytyy ja hyvä näin. Onneksi ei ollut tarvetta juosta yhtään enempää kuin pari lyhyttä pätkää, sillä polven ulkosyrjän kipu yltyi askel askeleelta. 

Tarkoitus oli vielä katsoa uintia, mutta keli oli todella viileä eikä itseäni kyllä yhtään huvittanut hypätä altaaseen. Kävimme muutamia uintitekniikkaan liittyviä asioita kuitenkin lävitse. Tapaamiselle oli todellista tarvetta. Nyt vaan odotan lupaa hypätä pyörän päälle kokeilemaan uusia säätöjä.

Lopuksi

Kiitos kaverit, jotka olitte mukana tässä lahjassa. Tämän parempaa lahjaa tuskin voi saada! 

Kiitos Antti, Tiina ja Finntrithlon. Ironman-kisa Suomessa! Wau!

Kiitos Anni, Salla, Kirsi ja te kaikki muut vapaaehtoiset! Ei vapaaehtoisia, ei myöskään kisaa. Mielestäni olitte merkittävä käyntikortti Suomelle ja Lahden IM-kisalle.

Kiitos Sanna kisaseurasta! Sun seurassa on aina hauskaa. Onnittelut upeasti kisasta ja PB!! 

Vuoden 2014 Trikausi päättyi Kalmarin IM-kisaan

Vuosi sitten silkasta hulluudesta ja yllytettynä ilmoittauduin Kalmarin IM:n tietäen jo tuolloin, että maaliin pääsy tulee olemaan jo iso saavutus. Tuolloin pakaraperäinen iskiasoireyhtymä oli pahimmillaan enkä pystynyt kävelemään, puhuttamattakaan juoksusta tai pyöräilystä. Syksyllä juoksut olivat alivauhtisia hölkkälenkkejä, sillä kovempi rasitus sai aikaan hermosärkyä. Samoin teki kaikki lihaskuntoharjoitteet alaraajoille. Tammi-helmikuussa iskias edelleen oireili, jolloin yllättävästi mm. vauhdikas uinti oli haastavaa. Vartalonkierto ja potkut tuntuivat ilkeitä aiheuttaen särkyä. Peruuttaminen kävi mielessä useamman kerran. Vielä kesäkuussa  saatuani viestin mahdollisuudesta siirtää osallistuminen toiseen kisaan, harkitsin vakaasti osallistumisen siirtämistä.

Joroisten jälkeen ehdin tehdä muutamia onnistuneita pitkiä treenejä, joiden jälkeen fiilis oli erinomainen. Erityisen tyytyväinen oli 30 km juoksulenkkiin, joka meni aivan nappiin. Huonona juoksijan tuo lenkki oli itselleni henkisesti tärkeä. Luottamus maratonin läpimenoon kasvoi.

Olin tehnyt itselleni suunnitelman kuinka päästä maaliin Kalmarissa. Uinti kevyen rennosti aivan alusta lähtien. Pyöräily mukavaa matkavauhtia, jolloin aika pitäisi olla n 6:15-6:20. Maratonin suunnittelin juoksevani hitaasti niin, että hölköttelen huoltovälit. Huoltopisteet kävelen nauttien nestettä ja energiaa. Päätavoitteeni olisi vain päästä maaliin. Tiedän monien ajattelevan, että miksi lähteä merta edemmäksi kalaan suorittamaan IM, jos tavoite on vaan päästä maaliin. Mulla jo tuo maaliin pääsy olisi iso asia ja halusin tehdä sen helpolla reitillä yleisön kannustamana. Vuonna 2011 jouduin keskeyttämään ITU:n pitkän matkan kisan turpoamisen vuoksi. Kyseessä ei ole ollut mikään lievä vatsan turpoaminen, vaan turvoin niin pahasti, että se vaikeutti hengitystä ja puhumista. Tuolloin ensiavussa sain adrenaalipiikin käteen.

Iltalähtö Turusta osoittauttui erinomaiseksi valinnaksi. Tavoistamme poiketen meillä oli ruhtinaallisesti aikaa, joten ehdimme jaloitella hyvän aikaa linnan alueella. Laivalle illallisen jälkeen nukkumaan, aamiaisen jälkeen suoraan maantielle.

Tukholmasta lähdettyämme pysähdyimme kahteen eri otteeseen. Ensimmäinen pysähdys oli idyllisessä kahvila-ravintolassa, jossa nautimme kahvit ja toinen pysähdys oli lähellä Kalmaria, jossa söimme lounaan. Molemmat paikat olivat erinomaisia valintoja.

Kalmariin saavuttiin auringon paisteessa:

Yövyimme Rasta-nimisessä hotellissa. Voin lämpöisesti suositella tätä majoitusta. Hinta-laatu -suhde oli mielestäni loistava.

Kalmarin linna

Olemmalla hyvissä ajoin Kalmarisssa ja ajoimme suoraan Expo-alueelle rekisteröitymään. Expo-alue oli yllättävän pieni, mutta siitä huolimatta houkutuksia oli riittämiin. Itselleni lähti mukaan korvatulpat, liimaa (perjantaiaamuna vetäessäni märkäpukua päälle, huomasin puvussa olevan muutama iso kieleenpalki. Eikä yhtään harmittanut :(. Kolmesti päällä ollut puku ja mitä ilmeisemmin Joroisilla onnistunut jo rikkomaan sitä.), muutama energiageeli, Ironmanpipo ja -huppari.

Illalla osallistuimme kisainfoon. Puolet ajasta oli enemmänkin hyvää showta ja puolet itse asiaa.

Samassa yhteydessä muistettiin heinäkuussa onnettomuudessa surmansa saanuttu Lena Karlssonia ja toivottiin jokaisen kisaavan hymyillen kunnioittaen Lenan muistoa, jonka piti osallistua lauantaina kisaan.

Seuraavana aamuna kello soi jälleen aikaisin. Perjantaiaamuna oli ainoa tilaisuus käydä tutustumassa osaan uintireitistä ja itselleni oli tärkeää päästä veteen edes hetkeksi. Vesi ei maistunut suolaiselta, kasvillisisuutta ei juurikaan ollut tuossa kohdassa ja vesi oli lämmintä. Uinti tuntui todella hyvältä.

Aamupalan ja aamupäikkärien jälkeen lähdin viemään tavaroita vaihtoalueelle.

Päivällisen jälkeen sitten tapahtui se mitä olin pelännyt. Vatsa turposi. Vuosi sitten se turposi samalla tavalla Joroisilla, mutta starttiin mennessä tilanne oli jo rauhoittunut, joten koetin olla panikoimatta.

Vaikka kävimme ajoissa nukkumaan, niin uni ei tullut. Olin saanut nukutuksi reilut 3 tuntia ennen herätystä, joka oli 3:45. Aamupala ei maistunut. Se suorastaan tökki. Vatsa oli pinkeä, joka ei yhtään auttanut keskittymistä.

Vaihtoalueella olin hyvissä ajoin ja pääsinkin sieltä pois ennen pahimpaa ruuhkaa. Pieni lämmittely ja vartin verran lepoa ennen siirtymistä rannalle.

Aamulla arvoin lähtöryhmää 1.05 ja 1.15 välillä. Oli yllättävän vaikea arvioida omaa vauhtia, sillä rata oli melkoisen kiemurteleva ja tavoitteeni oli saada uinnista hyvä verra päivän koetukseen. Uintiaikani ei kuitenkaan olisi ratkaiseva kokonaisajassa. Niimpä päädyin siihen tulokseen, että todennäköisesti rennolla uinnilla uisin n tunti kymmenen minuuttia tuota matkaa.

Uinti meni rennon kevyesti alusta loppuun. En pitänyt kiirettä. Toisaalta yllätyin ruuhkista, joita oli aika ajoin koko matkalla. Toisaalta taas sain uida melko hyvin yksin, kun maltoin etsiä omaa uintiväylääni. Muutama roikkuja jaloissa oli, mutta niistä pääsin helpostis eroon. Ja itse sain pari mojovaa potkua kehooni. Onneksi en kuitenkaan kasvoihin. Uintiin kulutin sen noin 1h 10min. Eli ihan nappiin meni uinti.

Vaihtoalueella en pitänyt kiirettä. Kuivasin jalat ja laitoin sukat jalkaan sekä otin geeliä veden kanssa. Pyörä lähti liikkeelle ihan ok. Ei mitään suurta vauhdin hurmaa, mutta ei onneksi mitään suurempaa takkuisuuttakaan.

Pyöräreitin varrella oli monenlaista kannustaa. Väkisinkin tuli hymy kasvoille, kun katseli kannustajien kattilaorkestereita ja osa oli tullut tienvarteen aamupalalle. Reitti oli mielestäni miellyttävä, mutta saaren puuttomuudesta olin saanut varoituksia. Jos tuulee, niin saarella ei ole tuulensuojaa. Pahin kohta itselleni oli saaren halki kulkeva tienosuus. Suoraa tietä aukealla alueella n 8-10km. Ja vastatuuli. Harmitti, että hyviä letkoja meni ohitseni, joiden kyyttin oma vauhti ei riitänyt sillä peesivalvojat eivät näköjään näitä suuremmin hajoittaneet eli etäisyys edellä olevaan oli riittävä. Tuo 10m etäisyys olisi kuitenkin tuonut jonkun verran apua. Nuo kilometrit olivat todella raskaita ja vauhti tippui. Seuraava kova kohti oli sillan ylitys. Nousua ja tuulta. Tuo osuus meni kuitenkin huomattavasti helpommin. Tämän jälkeen ei oikeastaan mitään ihmeellisempiä haasteita maastollisesti ollut.

Peesivalvontaa oli ja itse sain kerran kehoituksen laittaa vauhtia ohitukseen ja kerran kehoituksen jättäytyä enemmän edellä olevasta. Jonkun matkaa tulin erään miehen perässä pitäen kyllä reilusti välimatkaa, mutta päästämättä häntä karkkaamaan. Saaressa kävin kahdesti vessassa, jota pidin vielä ihan normaalina. Olin kuitenkin juonut sekä vettä ja urheilujuomaa tasaisesti. Ja etenkin vettä olin juonut pyrkien helpottamaan hiilareiden imeytymistä. Siitä huolimatta vatsan turvotus oli pahentunut. Mantereen puolella kylmä sadekuuro yllätti ja kasteli päästä varpaisiin ja toivoin kuuron olevan paikallinen ja erittäin lyhyt. Pidempi sadekuuro olisi kylmettänyt jalat enkä olisi ollut enää ollenkaan varma miten selviän juoksusta. Pyöräilyyn sain kulumaan lähes 6h 30min. Hiukan pidempään kuin olin arvioinut. Siitä huolimatta olin mielestäni hyvässä vauhdissa ottaen huomioon, että edessä oli vielä elämäni ensimmäinen maraton.

Juoksu lähti käyntiin samalla tavalla kuin puolikkaallekin. Jaloissa toki tuntui pyöräily, mutta ei sen enempää kuin 90 km jälkeenkään. Selkä oli sitten eri asia. Jokainen askel tuntui alaselässä. Lähdin rauhallisesti liikkeelle pitäen hölkkävauhtia yllä. Kiire ei olisi. Pääasia oli edelleen päästä maaliin hengissä hölkäten rauhallisesti.

Juoksureitti kulki osittain Kalmarin keskustan läpi, ohi ravintoloiden ja kahviloiden, osittain kierrettiin rauhallista ulkoilureittiä. Juoksureitti kierrettiin kolmesti ja lähes koko reitin varrella oli ihmisiä kannustamassa heja-huudoin ja musiikin tahdissa luoden suuren urheilujuhlan tunnelmaa. Suomalaiset kannustivat toisinaan, osa jopa nimellä. Viimeisillä kilometreillä katsojat toivottivat tervetulleeksi uudelleen ensi vuonna. Ilman ihmisten kannustamista matkan teko olisi ollut vielä tuskaisempaa. Tiesin, että ruotsalaiset osaavat kannustaa, mutta silti kannustuksien määrä, yläfemmat ja kokonaistunnelma yllättivät. Ja juuri näiden takia valitsin Ruotsin ja olin valmis maksamaan suuren summan tästä kokemuksesta.

Tässä kuvassa näkyy hyvin kuinka pinkeä
mun vatsa on. Turvotus on melkoinen :(

Neljän kilometrin kohdalla vatsa veti täysin ripulille. Suunnitelmani hölkätä huoltopisteeltä huoltopisteelle nauttien nestettä ja energiaa, muuttui siirtymiseksi vessasta vessaan. Kaikki mitä laitoin suuhuni edellisellä huoltopisteellä halusi tulla ulos jo muutaman sadan metrin päässä. Olin varmaankin jossain 23 km kohdalla, kun istuessani bajamajassa silmäluomet painoivat ja noustessa ylös tunsien lievää huimausta. Voimat alkoivat olemaan lopussa. Henkistä kanttia oli kuitenkin vaikka muille jakaa. Maaliin tulen, kun tänne asti on tultu. Vatsan turpoaminen oli jo sen verran voimakas, että pienikin vauhdin nosto aiheutti yskimistä. Olisin halunnut päästä edes 30 km kohdalle hölkäten, mutta mun oli luovuttava tuosta tavoitteestani ja aloitettava kävely. En tekisi samaa virhettä kuin 2011 Tampereella, jolloin mulla oli samat oireet jo pyöräilyosuudella ja  koetin puristaa itsestäni tehoja irti. Ensimmäiset kilometrit kävellen menivät hitaasti - laahustaen - kunnes huoltopisteen jälkeen kaksi miestä ohitti mut kävellen. Päätin pysyä heidän takana seuraavalla huoltopisteelle asti. Pian he ottivat mut mukaan keskusteluihin ja neuvoivat ottamaan seuraavalla huoltopisteellä colaa ja sipsejä.  Matka taittui huomattavasti mukavemmin ja ripeämmin kolmistaan. Juteltiin ja pidettiin reipasta kävelyvauhtia yllä. Seuraavalla huoltopisteellä luonto kutsui, mutta en halunnut jättäytyä näistä herroista yhtään. Heidän seura olisi mulle tärkeää aivan loppuun asti. Vessaan menisin aivan viimeisen pakon edessä.

Yleisö maalialueella

Miehet antoivat myös ohjeeksi juosta maalisuora ja mahdollisuuksien mukaan aloittaa juokseminen tultuamme keskustaan, jossa ihmiset ovat kannustamassa kosketus etäisyydellä. Tuossa vaiheessa juokseminen tuntui varsin epätodennäköiseltä. Lupasin kuitenkin tehdä parhaani. Saatuamme ranteisiimme vihreät lenkit tuuletimme - tätä on odotettu! Tässä kohtaan toinen miehistä päätti lähteä juoksemaan. Käteltiin ja kiiteltiin seurasta. Saavuttuamme väkijoukon keskelle, toinenkin miehistä kätteli ja kiitti seurasta. Lähdin välittömästi hänen peesiin. Oliko sitten kävely tehnyt tehtävänsä vai kannustus, mutta pystyin ottamaan juoksunomaisia askelia. Se fiilis, kun juokset väkijoukon lävitse, joka kannustaa kuin olisit koko kisan voittaja ja heittävät yläfemmaa, on jotain sellaista, jota on vaikea kuvailla. Se pitää kokea itse.

Maalisuoralla yläfemma kuuluttajan kanssa ja kuulutus: You are an IRONMAN!

"Race with the smile!"

I DID IT!

Ja siihen ne juoksu- ja helpot kävelyaskeleet sitten jäivätkin. 

 Tahdon voimalla, sitkeydellä ja periksiantamattomuudella saavutettu:

Palautuminen on toki lähtenyt käyntiin, mutta ripulointi ja turvonnut vatsa vielä kolme päivää kisan jälkeen ei välttämättä ollut sitä mitä odotin. Alaselkä on edelleen kipeä eikä oikein pidä eteentaivutuksista taikka kurottautumisesta. Kävellä jo pystyn melko normaalisti.

Tullessani Kalmariin sain ohjeeksi olla sanomatta ei koskaan ennen kuin on kuusi päivää mennyt kisasta. Vielä eilen olin vahvasti sitä mieltä, että ei enää ikäni eikä koskaan. Mutta kisasta onkin kulunut vasta neljä päivää ;).

Kiitos kaikille mukana elänneille. Oli aivan mieletön fiilis selata facebookin päivityksiä lauantain osalta. Siellä oli tsemppitoivotuksia ja jaksamisviestejä tullut pitkin päivää. Sunnuntaina sain jopa excelin, jossa oli väliaikojen perusteella ennustettu loppuaika. Siinä näkyi hyvin kuinka puolessa välissä juoksuosuutta hirtti kiinni. Kiitos aviomiehelleni ja Katjalle tuesta, kannustuksesta ja uskomisesta muhun.