Ryhmässä, kaverin kanssa vai yksin?

Toiset tykkäävät treenata yksin oman aikataulunsa mukaisesti, kun taas toisille on tärkeää löytää sopiva ryhmä tai treenikaveri lähes jokaiseen treeniin. Jokaisen tulee itse miettiä millainen liikkuja on, ja mitä haluaa harjoittelulta.  Tässäkään ei ole yhtä oikeaa vastausta eikä yhtä oikeaa tapaa. Kummallekin - ryhmässä ja yksin - tehdyille treeneille on oma aikansa ja paikkansa.

Alussa välttelin ryhmätreenejä oman hitauteni vuoksi, koska en halunnut olla se, jota muut joutuvat aina odottamaan. Ryhmässä treenaamisen etuina olisi kuitenkin saada itsestään enemmän irti kuin yksin treenatessa. Toisaalta ryhmässä treenatessa saattaa oman kehon kuuntelu jäädä taka-alalle. Nykyisin huomaan hakeutuvani mieluummin treenaamaan yksin kuin ryhmässä, jotta saan tehtyä oman treenin sen pituisena ja sellaisilla tehoilla, kun se ohjelmassa lukee. Ryhmätreenit ovat suunniteltu ryhmälle, ei yksittäiselle liikkujalle, kun vastaavasti oma ohjelma on suunniteltu minun tavoitteideni ja tasoni mukaisesti.

Nautin suunnattomasti uintiystävien kanssa tehdyistä treeneistä ja ne ovat itselleni myös sosiaalisesti erittäin tärkeitä. Heidän läsnäolo ja tsemppaaminen ovat kuin piste i:n päällä. Toki näissä treeneissä teemme minun ohjelman. Vaikka itsekkäistä syistä teemme minun ohjelman, niin uskon meidän kaikkien kuitenkin voittavan tässä. Itse saan uintiseuraa, ja he saavat loistavia uintitreenejä. Puhumattakaan uintitreenien jälkeisistä ruokailuista.

Kaipaan treenikaveriani, jonka kanssa treenattiin yhdessä useampi vuosi. Emme treenanneet yhdessä päivittäin eikä edes viikottain. Mutta kävimme välillä tekemässä yhdessä pidempiä juoksulenkkejä ja kesäisin teimme monet pitkät pyörälenkit yhdessä. Hänen peesissä mm pyöräilyni kehittyi. Häntä on kiittäminen triathlonharrastuksestani sekä osallistumisesta erilaisiin pyörätapahtumiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Yksin ei tule osallistuttua esim pyöräilytapahtumiin. Parasta yhdessä treenaamisessa on yhteisten kokemuksien jakaminen ja kaveri, jonka kanssa jakaa ajatuksia treeneistä, treenaamista ja kisoista.

Kesällä tulee maantiellä vietettyä useita tunteja pitkien pyörälenkkien merkeissä, niin onhan kampiakselin pyörittäminen miellyttävempää muutaman hyvän ystävän seurassa kuin yksin. Se mitä kaipaan yhdessä treenamisesta on yhteisten kokemuksien jakaminen ja kaveri, jonka kanssa jakaa ajatuksia treeneistä, treenaamista ja kisoista.

Harjoitteleminen ryhmässä riippumatta ryhmän koosta on oma viehätyksensä. Lisäksi ihmisellä on tarve tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään. Senpä vuoksi olen pyrkinyt kerran viikossa järjestämään ns yhteistreenin pienen porukan kesken. Olemme käyneet yhdessä tekemässä rappustreeniä, sauvarinteessä, hyppytreeniä jne. Jokainen kerta on ollut antoisa ja palkitseva.

Välillä haikailen kiinteän porukan tai treenikaverin perään, keiden/kenen kanssa voisi treenata lähes jokaisen treenin. Kesän jälkeen harkitsin osallistumista yhteisiin juoksutreeneihin Helsingin päässä, mutta tarkemmin harkittuani ja parin keskustelun jälkeen ne eivät tuntuneet järkeviltä ajankäytön kannalta. Kokeilin myös - jälleen kerran - uintia mastersryhmässä. Muutaman kerran jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että vaikka treenit olivat hyviä, niin se ei ollut itselleni se paras vaihtoehto. Taustalla on halu tehdä mahdollisimman paljon niitä treenejä, jotka ovat juuri minulle suunniteltuja ja tehdä ne mahdollisimman hyvin.

Sopivan treenikaverin löytäminen ei myöskään ole ihan mutkaton juttu. Itselleni on tärkeää, ettei treenikaveri tai ylipätään kukaan tarraudu minuun kiinni tai vaadi sitoutumista treenata aina yhdessä. Niiden lisäksi, että kaverin olisi hyvä olla samankaltaisia tavoitteita, vauhtien olisi hyvä edes peruslenkeillä kohdata, niin myös kemioiden tulisi kohdata riittävällä tasolla. Itse koen itseni onnekkaaksi saadessani seuraa erilaisista ihmisistä. Toisten kanssa vauhdit täsmäävät altaassa, kun taas toisten kanssa maantiellä. Tuntien itseni tiedän, ettei minusta ole treenamaan aina saman ihmisen kanssa.

Yhden kanssa on vielä melko helppo sopia aikatauluista, mutta mitä useamman kanssa yrittää saada aikatauluja sopimaan, niin saattaa pian olla tilanteessa, jossa koordinoimiseen saa kulumaan lähes yhtä paljon aikaa kuin itse treeniin. Sopiessani treenejä itseni kanssa, minun ei tarvitse huolehtia muiden aikatauluista eikä tuntea huonoa omaatuntoa. Huolimatta siitä, että ns ruuhkavuodet ovat taakse jäänyttä elämää, niin treenaaminen yhdistettynä töihin ja normaali elämään vaatii silti joustavuutta. Työpäivät vaihtelevat ja välillä tulee pitkiä päiviä, jolloin joko treeniä on lyhennettävä tai jätettävä kokonaan väliin. Välillä tulee muuta yllättävää, jonka vuoksi on syytä joustaa aikatauluissa.

Yksin treenaminen mahdollistaa paremmin keskittyä omaan treeniin ilman kavereiden houkutuksia mennä kovempaa tai tehdä vielä yksi kierros tai jatkaa vielä tunti tai skipata koko treeni. Tosin vielä tuota viimeistä vaihtoehtoja ei ole kuin pari kertaa tullut eteen näiden seitsemän vuoden aikana.

Aika, jonka vietän treenatessa, on minun omaa laatuaikaani. Aikaa, jolloin voin keskittyä omaan tekemiseen, omiin ajatuksiini ja joko hiljaisuuteen vedessä tai kuivalla maalla laittaa korviin soimaan oman musiikkimakuni mukaisia biisejä tai aistia ympärillä olevaa luontoa.

Kuva: Kunnon Kuvaaja Oy

Uudet tuulet puhaltavat

Tuohon kuvaan kiteytyy oma selviytymiseni pitkäaikaistyöttömyysjaksostani. Olen vakuuttunut, että ilman liikuntaa, siihen liittyviä muita sivuaktiviteetteja ja niitä ihmisiä, jotka luottivat ja valoivat uskoa minuun, en olisi henkisesti selviytynyt tuosta ajanjaksosta. Ihminen, joka on itse käynyt läpi työttömyyden helvetin tietää mitä se pahimmillaan on. Tuona aikana tein palkatonta työtä kolmelle eri yritykselle saamatta palkallista työtä. 

Noin vuosi sitten sain vastauksen työpaikkahakemukseeni. Osaamisprofiilini kiinnostaa. Kohtasin ihmisen, joka näki minussa potentiaalia, sopivuuteni yritykseen ja aidon haluni päästä takaisin työelämään sivuuttaen työttömyysjaksoni. Nelisen kuukautta tuosta päivästä työsopimus oli allekirjoitettu ja aloitin työt. Yhteiskuntakelpoisuuteni ja ihmisarvoni palautui.

Uudet tuulet puhaltavat. Olen vahvasti kiinni työelämässä, henkinen tasapaino on palautunut, nukun yöni ja stressitaso on laskenut. Treenaaminen ei ole enää keino selviytyä päivästä, pysyä kasassa.

Tänä päivänä se on jälleen itsensä haastamista, kehittymistä paremmaksi minäksi. Nautinnollista.

Olen jopa asettanut tavoitteita itselleni. Tosin vasta vuodelle 2017, mutta nyt ne ovatkin ensimmäistä kertaa kirjattu ja ovat numeraalisia. Aikaisempina vuosina tavoitteet ovat olleet luokkaa "olis ihan kiva, jos...." ja viime kesänä en edes tavoitteita asettanut, koska henkisesti en ollut valmis minkäänlaisiin urheilullisiin tavoitteisiin. Oli hienoa saada itsensä edes starttiviivalle.

Tässä muutama kuva Tahkon puolikkaalta:

Tahko 2015
Kuvaaja: Kunnon Kuvaaja Oy

Tahko 2015
Kuvaaja: Kunnon Kuvaaja Oy

Tahko 2015
Kuvaaja: Kunnon Kuvaaja Oy 

Tahko 2015

Tunnerikas puolimatka, Joroinen 2014

Tähän kisaan lähdin luottavaisin mielin. Missään lajissa ei ole ollut erityisiä ongelmia. Uintiin oli löytynyt vauhtia vaikka heikolta se vaikutti välillä. Pyöräilyssä ei ole ollut haasteita, joskaan vauhti ei ole kasvanut. Mutta siihen pätee oikein hyvin:"Niin kisaa, kuin treenaa." Yksin on poljettu, jonka vuoksi mitään havaittavaa muutosta ei ole tapahtunut. Juoksu on treenattu ja mielestäni siinä olen mennyt eteenpäin. Tänä vuonna jopa odotin juoksuosuutta.

Perjantaina starttasin auton paria tuntia myöhemmin kuin mitä olin ajatellut, mutta ei silti kiirettä pitänyt tulla. Ei ennen kuin tajusin unohtaneen mm buranan kotiin. Pitäisi myös löytää hyvin varusteltu ruokakauppa. Yllättävän paljon saa aikaa kulumaan erilaisiin pysähdyksiin automatkalla.

Kisaa edeltävä päivä meni melko perinteisesti: kisatoimistoon, kisainfo, expo ja sprinttimatkan seuraaminen, pyörän katsastaminen ja majoittuminen. Kaveri saapui Joroisille myöhemmin ehtien vielä klo 20 kisainfoon. Sillä aikaa kun hän kävi infossa, mä kävin syömässä Jari-Pekassa ja ehdin jopa lepäämään hetken.

Kisainfon jälkeen tarrat pyörään ja pyörät katsastukseen. Valvatus oli tyyni ja rauhallinen. Kaikki oli valmista seuraavan päivän kisaan.

Päivä valkeni kirkkaana ja helteisenä. Aamupalan jälkeen viemään juoksutavarat T2:lle, bussiin ja Valvatuksen rantaan.

Lämmittelyvaatteita ei tarvittu, mutta lippis ja toiset aurinkolasit olisi ollut tarpeen ottaa mukaan.

Tässä valmentajani Katja tuli kyselemään fiiliksiä ja toivottamaan onnea matkaan. Tässä vaiheessa olin vielä kovin luottavaisin mielin. Jännitystä kuitenkin sen verran, että koko ajan olin liikkeessä malttamatta istua ja levätä.

Kuulen nimeni ja huikkaan kädellä :)

Uinnin startti tapahtui jotenkin yllättäen. Märkäpuvun laitoin päälleni aivan viime tipassa, onneksi kuitenkin oikein päin. Tässä vaiheessa naiset oli jo kutsuttu ensimmäiseen karsinaan ja lähes samaan aikaan tajusin meidän ryhmän siirtyvän jo lähtökarsinaan. Siirryin aivan eteen, jossa ei onneksi ollut tungosta. Kävin vedessä viilentämässä itseäni ja lurautin vettä märkäpuvun sisään. Ja melkolailla sitten jo kuului starttiääni. Kello jäi laittamatta päälle, laseihin ajateltu pieni vesitippa valahti pois. Jonka seurauksena lasit olivat huurussa melko pian.

Lähtö oli taas painimista. En ymmärrä mikä into on uida puoliksi toisen päällä, hakata päähän ja selkään. Muutaman kovemman iskun ja parin yliuintiyrityksen jälkeen mulle alkoi riittämään. Koetin ottaa pari irtiottoa ja näiden irtiottojen aikana tunsin kuinka käsivetoni työntöosuudella työsin jotain naista taaksepäin. Eipä sen jälkeen enää tullut iskuja päähän eikä selkään. Toisella puolelle oleva nainen ui melko lähellä ilman yhtään painiskelua. Lopulta hänkin jäi mun taakse. Lisäksi joku roikkua jaloissa, mutta pari kovempaa potkua teki siitäkin lopun. Loppumatkan onnistuin uimaan omaa menoa ilman painiskelua tms. Uintiaikana oli 32 ja jotain. Meno ei missään vaiheessa tuntunut kovalta. Kaksi kertaa pysähdyin huuhtelemaan laseja. Vaikka ennen starttia olin hiukan epäilevä mitä uinnista tulisi niin lämpöisessä vedessä musta kumipuku päällä auringon porottaessa selkään. Ei ollut tuskaista ollenkaan. Ilmeisesti en mennyt tarpeeksi kovaa ;).

Pyöräily lähti hyvin, mutta hyytyi n 20 km kohdalla. Selkään ja oikean reiden ulkoreunaan alkoi särkeä. Tässä vaiheessa pyöräilyosuuden ensimmäinen burana meni suuhun. Tahmeaa menoa eikä hälytyskellot kilittäneet enegiahukasta. Kumpuileva reitti olisi ollut mukava ilman särkyä, joka yltyi aina kun piti oikeasti pyörittää kampiakselia.

Kisainfossa otettiin voimakkaasti kantaa peesaamiseen ja sen valvontaan. Tänä vuonna kuulemma peesaamiseen otettaisiin tarkka valvonta ja selkeät rangaistukset.  Junia oli ja toisen takarenkaassa oltiin kiinni. Valvonta ei voi koskaan olla täydellistä, mutta säännöt ovat kaikille samat. On eri asia kuka niitä noudattaa ja kuka ei. Halutaan kova pyöräilyaika ja podiumpaikka vaikka sääntöjä rikkomalla.

Kääntöpaikan jälkeen pyöräily sujui ajoittain paremmin ja takaisin tullessa taisi keskivauhti olla hitusen kovempi kuin mennessä, mutta missään vaiheessa pyöräily ei tuntunut helpolta. 90 km aikana nappasin 4 Buranaa ja siitä huolimatta Kuvansin mäki sai mut irvistämään. Tässä vaiheessa kisa oli mun osalta ohitse. Ainoa tavoite oli saada Finisher-paita päälle.

Jos pyöräily tökki, niin juoksusta tuli selviytymistaistelu. Onneksi aloitin geelien nauttimisen jo ensimmäisestä mahdollisesta kohdasta jatkaen niiden nauttimista jokaisella juottopisteellä. Siinä meni myös appelsiiniä, suolakurkkua ja kahdella viimeisellä kierroksella myös suolaa. Aina kun sain vettä näkyviini kaadoin sitä päälleni ja kävelin suihkujen lävitse. Kiitos valmennettavani miehelle omasta huollosta! Ilman hänen apuaan en tiedä olisiko edes 7 tuntia riittänyt mulle. Olin tehnyt pieniin juomavyön pulloihin suolavettä, joita nautin yhden pullollisen per kierros. Toimi hyvin. Puolitoista kierrosta olin edennyt enemmän tai vähemmän kävelemällä. Välillä jopa 2 minuutin juoksu tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Mutta tuossa puolentoista kierroksen aikana olin onnistunut viilentämään kehoani ja tankkaamaan sitä sen verran, että juoksuaskel alkoi kantamaan jo paremmin.

Tässä samassa vaiheessa näin edellä olevan naisen kävelevän ja kuulin hänen sanovan ohi menevällä tutulleen jotain särystä. Tulin hänen takaa kävellen. Tsemppasin ja motivoin häntä jatkamaan maaliin asti. Hänen jalkapohjiaan särki niin pahasti, ettei hän kyennyt juoksemaan. En tiedä kuinka pitkään siinä juteltiin ennen kuin halaamisen jälkeen jatkoin matkaa. Muutaman askeleen jälkeen muistin mulla olevan buranaa juoksutopin takataskussa. Käännyin takaisin, annoin buranan, tarjosin suolavettä. Jälleen muutama sana ja halaus. En tiedä kuinka kauan tässä meni. Ei haitannut. Tästä eteenpäin juoksin 15-20 min ja kävelin 1min, jolloin nautin suolavettä.

Ajankulusta mulla ei ollut mitään tietoa enkä ruvennut edes naputtelemaan Polaria löytääkseni kokonaisaikaani. Ei enää kiinnostanut, halusin vaan jatkaa matkaa hyvin mielin. Pyrin kannustamaan niitä, joiden ohitse menin ja pitäen hyvää triathlonfiilistä yllä niin itselläni kuin muillakin. Nautitaan siitä, että meillä on mahdollisuus ja kyky liikkua.

Maalialueen tuntumassa kuulin jonkun tulleen maaliin aikaan 6:20 tai jotain. Tässä vaiheessa kuvittelin käyttäneeni aikaa reilusti yli kuusi tuntia. Mutta maaliin päätin tulla hymyillen, mulla oli kaikki hyvin. Vaikka v-alkuisia sanoja oli päässyt matkan varrella, niin hapanta naamaa en näytä. En ollut pettynyt. Sain loistavan treenin korvien väliin, tärkeitä oppimiskohtia sekä huomasin pystyväni nauttimaan kyvystäni liikkua, ihmisten kannustuksista ja hymyillä vaikka oma tavoiteaika oli umpeutunut hyvän aikaa sitten.

Sitten kuulin kuuluttaja kuuluttavan ikänaisilla olevan vielä pieni mahdollisuus alittaa kuusi tuntia. Mitä?!? Mulla oli energiaa, jalatkin jo toimi, niin mikäs siinä oli laittaa vitosvaihde päälle. Jos kerran oli mahdollisuus alittaa kuusi tuntia, niin mä teen kaikkeni alittaakseni sen. Ihmiset kannustivat, kuuluttajakin taisi sanoa naisten tietävän tuon pienen mahdollisuuden kuuden tunnin alitukseen.

Alle kuusi tuntia alittui ;)

Maaliviivan ylitin hyvä kuntoisena. Leikittelin jopa ajatukselle, että jos olisi saanut lähteä neljännelle  kierrokselle korvaamaan ensimmäinen kierros, olisin lähtenyt.  Pyöräilyn ja juoksun aikana keskisyke oli ollut ainoastaan 151 eli PK-alueella menin. Menin kuitenkin suoraan urheilijoille tarkoitettuun recovery-teltaan nauttimaan mahtavista tarjoiluista.

Nauttiessani ruokaa ja juomaa, tuli muutama HelTri:n triathleettejä kiittelemään viime syksyn ja kevään uintitreeneistä. Erityisesti sain kiitosta triathlonuinnin harjoittelusta. Toinen kiittäjistä oli parantanut omaa uintiaan 10 min, jos oikein muistan. Saattoi olla enemmänkin. Voi että, kuinka nuo vaan paransivat omaa fiilistä. Nämä ihmiset tekevät tästä lajista hienon!

Tässä palkinto, joka on aikaa, sijoitusta tai mitalia arvokkaampi. Sain auttaa Elinan maaliin. Tämä palkinto ei pölyty eikä vaatinut peesausta.

Sprinttimatka Sääksissä 14.6. (päivitetty lisäkuvilla)

Kisakausi avattu treenimaastoissa viileässä ja tuulisessa säässä. Sääennusteet povasivat pitkin viikko milloin +10 astetta, vesisadetta ja tuulta 9m/s ja milloin +16, puolipilvistä ja tuulta 6m/s. Lauantaiaamuna auton mittari näytti +10 ja aamuyöstä olin herännyt voimakkaaseen tuuleen. Ei mitenkään kisafiilistä nostattava keli.

Autoa pakatessa iski kisajännitys. Tunsi kuinka kroppa jännittyi ja ajaessa oli hengitettävä syvään. Kisapaikalla kylmä sää ei mitenkään helpottanut oloa. Aloin oikeasti miettimään miten pahasti jalat kramppaavat pyöräilyn jälkeen, pystyin lähes tuntemaan sen kylmyyden mikä tulee noustessa pyörän päälle suoraan vedestä märkä kisapuku päällä. Tavoitteeksi asetin päästä maaliin ilman pahoja kramppeja. Seuraava kisa kuitenkin odottaa ihan nurkan takana.

Saavuttuani kisapaikalle hain chipin ja kisanumeron. Etsin Endurance Sport Finlandin teltan. Märkäpuvun hankinnassa on tullut vastaan vastoinkäymisiä, jonka vuoksi Joni ojensi auttavan kätensä, jotta sain ehjän puvun Sääksin kisaan. Iso Kiitos Jonille!

Vaihtoalueen laittaminen ei myöskään mennyt rutiininomaisesti. Sen laittaminen tuntui jotenkin erikoisen hankalalta kylmässä ja tuulisessa säässä. Ihme sähläystä. Tavaraa ulos repusta ja tavaraa takaisin reppuun. Ihan kuin olisi ollut ekaa kertaa kisaamassa.

Kisapaikalle tuli myös Anne Joensuusta. Alkuvuodesta pidimme Joensuun porukan kanssa pieni muotoisen leirin Wattbikekisan yhteydessä. Mun osuudeksi tuli uintitreenien pitäminen. Antamani rääkki ei ilmeisesti ollut tarpeeksi paha, kun sain tuosta kiitoksesi ihastuttavat korvakorut ja uudet villasukat :). Kiitos Anne, Karo ja Sini!

Tuttuja tavatessa hyvä fiilis kasvoi. Ympärillä olevat ihmiset aidosti toivottivat onnea kisaan, sain synttärionnitteluita ja halauksia sekä Liisalta jälleen järkeviä sanoja kävellessämme rantaa kohti. Mieli rauhoittui - hiukan.  Itse olen pahin vastukseni. Niin se vaan menee.

Startti tapahtui rannalta ja jokainen joka on ollut Sääksissä tietää rannan olevan matala. Eli saa oikeasti juosta melko pitkälle ennen kuin pääsee uimaan. Starttia olen harjoitellut ja jopa verratessa tein pari onnistunutta lähtöä. Mutta mitä sitten tapahtui itse startissa?!? Olin aivan edessä ja menetin tasapainoni. Muutama haparoiva askel ja sitten olin polvilteni rantahiekassa muiden naisten mennessä sivultani ohitse.

oletan olevani tuo, joka on rähmällään vedessä

Lopulta pääsin uimaan. Viimeisen? kuka tietää, mutta siltä se tuntui. Kyllä siinä ehti sekunnin verran miettimään, että tässä tää sitten oli. Päätin kuitenkin olla vahva uimari ja ottaa naisia kiinni hattu kerrallaan. Ennen ensimmäistä poijua olin jättänyt suurimman ryhmän ja poijun jälkeen lähdin ottamaan kiinni edessä menevää kaksikkoa. Heidän edelleen näin vielä yhden uimarin. Kaksikon ohitse menin toisella poijulla. Uintiaikani oli heikko tuo alun kaatumisen vuoksi. En osaa sanoa kuinka monta sekunttia hukkasin tuossa. Mutta uinti tuntui aivan mielettömän hyvältä. Aivan kuin olisi uinut altaassa. Kädet pyörivät. Välillä unohdin, että mulla on märkäpuku päällä.

Juostessani T1:lle kuulin jonkun kannustavan Saria. Siinä vaiheessa tajusin Puumalan Sarin olevan takanani. Olin siis onnistunt ohittamaan Sarin. Tämä lisäsi kisafiilistä ja menohaluja siitäkin huolimatta, että tiesin hänen menevän ohitseni viimeistään päästessään pyörän päälle. Märkäpuku lähti kauniisti pois päältä ja olisi lähtenyt todella nopeasti, jos olisin harjoitellut vaihtoa.

Chebici /Vesa Rautulle iso kiitos!

Ennen starttia olimme Sarin kanssa arponeet mitä laittaa päälle pyöräilyyn. Tarkeneeko märällä kisapuvulla vai ei? Lopulta tulimme siihen päätökseen, että kisapuvulla mennään. Kiitos Sari!

Pyörä alle, mutta kamppailin hetken saadakseni klossit kiinni.

Pyöräilyn alkuosuus oli vastatuuleen ja jalat tuntuivat raskailta. Oli kyllä masentava alku pyöräilyyn. Sain kuitenkin hyvän tikkauksen päälle ja reitin käännyttyä kohti kirkonkylää, tuuli oli myötäisempi. Sivultahan se välillä tuuli ja pyörästä sai pitää todellakin kiinni pysyäkseen tiellä. Profiilikiekot eivät välttämättä olleet paras ratkaisu tuohon säähän.

Käännyttyäni Kyläjoentielle vauhti hidastui. Vauhdin hidastuminen johtui enemmän kyllä korvien välistä kuin tuulesta. Tuo osuus on aina ollut itselleni haastava ja reitin hitain. Koetin tikata tasaisesti keskittyen omaan menemiseen vaikka yhdessä kohtaan ainakin Anu ja Miia menivät ohitseni. Tunsin kuinka varpaani olivat kylmettyneet. Muualla kropassa kylmyys ei tuntunut. Ei vielä tässä vaiheessa. Vastatuuli yhdistettynä nousuihin tekivät tehtävänsä keskivauhdin suhteen. En vaan pystynyt pitämään tavoittelemaani keskivauhtia yllä.

Kuva by Mika K

T2:ssa avatessa kypärän lukkoa tajusin sormieni olevan täysin kohmeessa enkä onnistunut saamaan lukkoa auki. Olen tainnut jo aikaisemmin todeta lukkomekanismin olevan pieni. Mun puolesta se voisi olla isompi.

Varpaat olivat kohmeiset. Kuulin kannustusta ja saadessani kengän oikeaan jalkaan kuulin jonkun huutavan: " Kenkä myös toiseen jalkaan!" Vasemman jalan varpaita meinasi jäädä juoksukengän ulkopuolelle ;).

kuva by Mika K

Lippis päähän ja menoksi. Reidet tuntuivat jääpalikoilta. Kannustus oli kuitenkin huimaa! Kiitos kaikille!

Kuva by Mika K

Pieni huomautus tähän väliin: hyvät ihmiset, jotka olette vaihtoalueella. Älkää olko tiellä! Tullesssa rannalta, joku pieni poika meinasi jäädä jalkoihini ja T2:lla, joku mies osui tielleni. Sen verran kisakokemusta on, että kaikki jotka ovat yli 150cm pitkiä jyrään alleni vaihtoalueella. Näen vain vaihtopaikkani ja sen jälkeen juoksureitin.

Juoksun alussa pisteli, mutta onnistuin saamaan tuon kuriin hengittämällä syvään. Jalat tuntuivat hyviltä. Juoksu sujui mukavasti. Kahden kilometrin kohdalla tiesin kolmannen kilometrin olevan hitain nousujen vuoksi. Ennen käännöspaikkaa tunsin sykkeiden kohoavan. Jouduin rauhoittamaan askelta. Nousu, jossa viime vuonna otin kävelyaskeleita meni kevyesti ylös. Juoksu tuntui vahvalta. Olin liekeissä. Jalat kyllä menisivät, jos sydän vaan pysyisi mukana. Loppumatka meni hilliten sykkeen nousua ja pitäen näköyhteyden Miian selkään. 500m maaliin lievä nousu, onko joku takanani? En katsonut vaikka olisin halunnut. 300m maaliin. Joku tuli rinnalleni. Mies, ei siis hätää, ei paniikkia. Tuntui kuin jalat olisivat rullanneet itsestään. Mulla oli niin voittaja fiilis. En tiennyt aikaani, mutta tiesin ettei kovin moni nainen ollut mennyt ohitseni ja mikä parasta: jalat rullasivat, olo oli vahva. Sitä olin hakenut. Se oli tavoitteeni.

Maaliin tullessa sain onnitteluita. Joku osasi sanoa tulleeni toiseksi.Taisin olla niin omissa fiiliksissäni maalialueella, etten ollut kuullut mitä kuulutettiin.

Ai miten niin fiiliksissä?
Kuva by Mika M

Oli kuulemma kuulutettu, että ikäsarjassani olin tullut toiseksi. Odotin virallisten tuloksien tulemista hetken aikaan ja siellä nimeni oli Puumalan Sarin alla. Piti ihan katsoa kahdesti ennen kuin uskoin.

SM-hopea N-45 -sarjassa ei todellakaan ole häpeä!
Mutta mitä ihmettä mä sanoin tässä kohtaa, kun Sari ja Maise katsoo mua noin intensiivisesti.
Sarille kiitos kuvasta :)

En ollut missään vaiheessa edes uskaltanut toivoa podiumpaikasta vaikean treenivuoden jälkeen. Ennen kisaa olin asettanut ainoaksi tavoitteekseni ehjän ja kivuttoman suorituksen. Tuossa tavoitteessa onnistuin noin 90 prosenttisesti.

Oman kisani jälkeen jäin kisapaikalle kannustamaan perusmatkalla olevia valmennettaviani ja muita kisaajia. Huikeita suorituksia ja millaisia tuuletuksia nähtiinkiin maaliviivalla! Ihan loistavaa nähdä ihmisten nauttivan itsensä voittamisesta ja osaavan ottavan siitä kaiken irti.

Omat valmennettavani suoriutuvat loistavasti perusmatkasta ja osasivat kyllä riemuita maalissa.

Täydellinen suoritus valmennettavaltani ja yksi onnellinen valmentaja ;)
Kuva by Mika K

Olen niin ylpeä heistä! Tästä on hyvä jatkaa heidän valmentamista kohti kesän päätavoitteita.

Kisan jälkeen yksi valmennettavani, Anne, yllätti mut täydellisesti.

Kiitos Anne ja kiitos Vessu tämän hetken tallentamisesta!

Oma harjoituskisa Sääksissä

Perinteitä noudattaen lauantain ohjelmassa oli sprinttiharjoitus nopeilla vaihdoilla. Jotta vaihtoja voisi todellakin harjoitella kisaa varten, oli saatava joku vahtimaan tavaroita vaihtoalueella. Soitto kaverille usein auttaa ja niin se auttoi tälläkin kertaa. Treenikaverini lähti viettämään lauantaina pari tuntia Sääksin parkkipaikalla.

Mukaan olin myös saanut valmennettavani, jolla - kas kummaa - oli ohjelmassa sama treeni samalle päivälle. Tässä vaiheessa harjoitusta hymy on vielä herkässä.

Ennen starttia tein lyhyen verran vedessä ja unohdin laittaa Polarin päälle :(. Ei siis jäänyt minkäänlaista käsitystä uintikunnosta/-vauhdista.

Vanhalla märkäpuvulla siis edelleen mennään ja vaihto oli sen mukaista. Mulla meni tuplasti enemmän aikaa vaihtoon kuin valmennettavallani. Märkäpuku jumittui nilkkoihin eikä kantapää meinannut millään mennä pyöräilykenkään. Ensi viikolla pitänee ottaa muutama harjoitus T1-vaihtoon. Samoin uuden kypärän kiinnitys ei ole aivan yhtä ripeää kuin edellisen kyärän kanssa. Lukitusmekanismi voisi olla isompi.

Viime keskiviikon treeni taisi vielä tuntua kropassa. Olin odottanut pystyväni hiukan kovempaan keskivauhtiin Sääksin kuin Pajulahden reitillä. Samaan keskivauhtiin riitti päivän kunto. Ensimmäinen 10km meni toivomaani vauhtia, mutta sitten vaan hyydyin.

Etenkin nousuissa vauhti tippuu dramaattisesti. Talven aikana en pystynyt tai uskaltanut tehdä vaadittuja lihaskuntotreenejä pelkäessäni iskiasoireyhtymän toistuvan. Nyt mulla ei vaan jaloissa ole vaadittua kestävyyttä nousuihin. Piste.

Nähtyäni tämän kuvan ensimmäisen kerran, mieleeni tuli kysymys olenko menossa triathlon- vai fitnesskisoihin? Nuo olkapäät näyttävät omissa silmissäni aika kamalilta eikä ollenkaan triatleetin olkapäiltä. On myös huomautettava, että se salitreeni on kyllä oikeasti jäänyt väliin enkä siis ole treenannut edes olkapäitäni millään tavalla.

T2:ssa vaihto sujui lähes mallikkaasti. Ei hosumista, mutta montaa sekunttia en myöskään viettänyt aikaa siellä.

Juoksukaan ei mennyt kuten ajattelin. Ensimmäisen kahden kilometrin ajan taistelin pistämisen kanssa ja lopulta annoin kahdesti periksi kävellen pari lyhyttä kohtaa. Helpotti, mutta missään vaiheessa ei täysin loppunut. Koko ajan oli sellainen ikävä tunne. Viimeisen kilometrin aikana jalat olisivat kyllä pystyneet kiristämään vauhtia, mutta syke nousi liian ylös. Näin ollen pari pysähdystä laskemaan sykettä alas. Jännä kuinka tuo syke on vetoharjoituksissa pysynyt oikealla tasolla, mutta jopa tälläisessä harjoituskisassa pystyn luomaan itselleni painetta sen verran, että syke nousee liian korkealle. KA-kilometrivauhtini oli n 30sek hitaampi kuin olin suunnitellut. Toivottavasti viikon päästä kroppa toimii moitteettomasti ja voisin nauttia menosta samalla tavalla kuin olen pystynyt parissa edellisessä treenissä.

Avovesiuintiharjoitus triathlonkoululaisille

Tammikuussa alkanut HyPyn triathlonkoulun viimeinen yhteinen treeni tehtiin eilen, jolloin aiheena oli avovesiuinti. Mukana oli myös omat valmennettavani.

Agendalla oli aivan perusasioita kuten märkäpuvun päälle pukeminen, erilaisia startteja, suunnistusta,  peesaamista, rantautumista sekä märkäpuvun ottamista pois mahdollisimman ripeästi.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja koska en kysynyt osallistujilta lupaa heidän kuvien julkaisemiseen, julkaisen - ryhmää kuvia lukuunottamatta - omat kuvani. Olkaa hyvät!

Ja siis mitä me sitten oikeastaan ollaan tekemässä? Jos nyt ekaksi verrataan.

Ja sitten rohkeasti veteen rauhallisesti poijulle ja takaisin.

Poijun luona harjoiteltiin poijun kiertämistä yksi, kaksin ja isommissa ryhmissä.

Ja sitten suunnistamista. 

Näin suunnistaa norppa. Huomatkaa jalka ;). Miten ihminen voikin mennä tuollaiseen asentoon?!?

Ja näin suunnistaa triathleetti:

Miten nämä mun ilmeet ovatkin aina näin "ihastuttavia". Ei koululaisten eikä valmennattavieni meno ollut ilmeeni mukaista. He menivät oikeasti hyvin.

Starttiharjoituksien demot:

Veteen mennä juosten, vai mitä?

 Toisinaan veteen lähes kaadutaan:

Delfiinityyliäkin voi käyttää, mutta ponnistamista ei ole syytä unohtaa. Tee niin kuin sanon, ei niin kuin teen ;)

Rantautumista harjoiteltiin myös:

Ja lopuksi vielä pari otosta kuvaajan pyynnöstä:

llman märkäpukua juoksu on huomattavasti helpompaa ja kevyempää.

Tässä ehkä on pienen pieni ponnistus mukana: