Joroinen 2010, ensimmäinen ½matkan kisa

Lauantaiaamu klo 7 ja epätodellinen olo; 7 kuukautta treeniä takana. Tasan vuosi sitten hiukan katkerana katselin hölkkääviä ihmisiä. Ei puhettakaan, että näillä polvilla pystyisi juoksemaan ½ tuntia pidempään. Neljä vuotta sitten kesällä yksin kokeilin 3 lajin treenejä, mutta ainoastaan normaalimatka mielessä. Silloin en löytänyt kaveria, seuraa tai valmentajaa, joka olisi ”potkinut” mua treenaamaan ja asettamaan tavoitteita. Treenaaminen jäi. Nyt olen Joroisissa, osallistumassa perinteiseen triathlonkisaan, joka on järjestyksessään 25. - tosin kuntosarjassa.

Edellisenä iltana vein juoksuun tarvittavat tavarat vaihtopaikalle. Mieleen painettu mistä löydän oman kohtani. Perjantai-iltana pähkäilty uidako märkäpuvussa vai ilman. Järviveden lämmöksi oli mitattu 24-27 astetta. Kilparyhmäläisiltä kiellettiin märkäpuvun käyttö eikä sitä suositeltu myöskään kuntosarjalaisille. Keskustelua puolesta ja vastaan, mutta lopulta päädyin uimaan ilman.

”Porkkanapussiin” pakkasin pyyhkeen, uimalasit, juomapullon, renkaan pikakorjausaineen, polarinGPS. Kassiin peseytymistarvikkeet, jotka tulivat autolla urheilutalolle. Enää ei ole mitään tehtävissä, ei mitään vaihdettavissa, ei mitään lisättävissä. Näillä on mentävä.

Aamupuuro vatsaan ja fillaroiden Valvatuksen rantaan. Fillareiden katsastus, numerointi käteen ja jalkaan, fillari telineeseen.

Taivas pilvinen ja ympärillä olevat ihmiset pukivat märkäpukuja päälle. Ja miksi en ottanut omaa mukaani? Jos vaikka vesi olisi viilentynyt.

Edellisenä iltana olimme tutustumassa uintipaikkaan, jolloin siellä oli meneillään sprinttikisa. Tarkkailin heidän vaihtojaan ja koetin miettiä miten homman saa hoidettua ripeästi.

Pyörimistä fillarialueella, urheilujuomaa ja banaania. Lopulta vein ”porkkanapussin” numeroidulle paikalle. Kävin vedessä ja totesin sen olevan lämpöisempää kuin uimahallin veden. Pari harjoitusta nousta vedestä ylös, löytää oma pussukka, käydä mielessä läpi miten tyhjentää pussi, missä järjestyksessä laittaa numerolappu, aurinkolasit, kypärä jne. Mihin jättää pussi ja mihin suunnistaa löytääkseen oman pyöränsä. Tätä vedestä nousua, uimalakin jättämistä, vaihtoalueella toimimista, fillarin löytämistä harjoittelin pari kertaa. Jännitys oli jälleen vaihtunut epätodelliseksi oloksi. Olin ja ihmettelin mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lopulta tuli hetki siirtyä rantaan. 3-2-1 ja startti. Olin ottanut hyvin edestä paikan, jonka seurauksena ”musta pukuiset miehet” käytännössä uivat ylitseni. Herrasmiehiä paikalla ei ollut .

Ensimmäisellä poijulla oli ruuhkaa eikä uimisesta voi juuri puhua kuin vasta tuon ensimmäisen poijun jälkeen. Sitä ennen se oli pinnalla pysymistä. Uinti meni niin kuin meni. En jälleen tiennyt olenko uinut kovaa vai ainoastaan liukunut eteenpäin. Eli märkäpuku tai ei, niin avovedessä en osaa arvioida vauhtiani. Koetin mennä rauhallisesti, välttäen toistamasta Kiskossa tapahtunutta virhettä. Uinnissa hävitty aika tuskin olisi merkitsevää.

Ensimmäinen kierros ja olin edelleen hyvässä hapessa. Ylös vedestä, hörppy vettä omasta pullosta ja takaisin veteen toiselle kierrokselle. Toinen kierros oli jo helpompi.
Kerran joku yritti roikkua nilkassa, mutta ei kovin pitkään. Viimeisen poijun kierto. Ohitin muutamia uimareita. Tuntui hyvältä, varsinkin ohittaessani märkäpuvussa olevia uimareita. Loppumatkan koetin vetää enemmän käsillä kuin potkia.

Uinti osuus meni kevyesti ja vaihto sujui ilman sähläystä joskin aikaa siihen meni. Fillari löytyi ja juosten talutin sen muiden matkassa mäen päälle. Seuraavat tunnit viettäisin pyörän päällä. Ei kiirettä, matkaa riittäisi.

Reidet eivät painaneet ja kaikkien neuvojen mukaisesti jo ensimmäisellä juomapisteellä vaihdoin juomapullon. Tein itselleni selväksi, että jokaisella kierroksella on juomapullollinen nestettä juotava sekä syötävä yksi energiapatukka. Toisella kierroksella pilvet väistyivät ja aurinko pääsi paistamaan. Tällä kierroksella otin vielä yhden tavoitteen. Aina kun saat vettä, kaada sitä päällesi.

Vauhdin koetin pitää tasaisella siinä 27-30 km/h, alamäessä sitä vauhtia kuin menisi ja ylämäet mahdollisimman reippaasti. Valitettavasti vauhti laski niissä aivan liian alas.

Ketjut eivät kertaakaan heittäneet ylitse ja ainoastaan kerran matkan aikana tuli tunne, ettei tästä tule mitään. Ja juuri siinä vaiheessa valmentajani tuli vastaa ollessaan viimeisellä kierroksella ja huusi tsemppiä! Kannustus tuli tarpeeseen. Matkan varrella muutaman muukin tsemppi –huudahduksen sain osakseni . Kannustusta tarvittiin ja tuttujen kannustus antoi lisää voitontahtoa päästä maaliin.

Osan matkasta olisin voinut taittaa vauhdikkaamminkin ja oli siellä tilanteita, joissa jäin ajatuksiini ja vauhti laski hetkellisesti. Mutta juoksu oli vielä edessä – puolimaratooni. Puolimaratooni, joka jo yksistään jo kova suoritus, ja minä kuvittelen sen juoksevani uituani 1.9 km ja fillaroituani 90 km. En yhtään pystynyt ennakoimaan miten energiani riittäisi tai miten jalkani jaksaisi juosta. Sykkeet pyrin pitämään lähellä aerobista kynnystä, mutta en päästämään sitä juurikaan sen ylitse. Tavoite oli kyetä vielä juoksemaan.

Lopulta kolme kierrosta oli lopuillaan ja tien vieressä olevassa kyltissä viimeinen km lukema koski mua. Pääsisin ainakin toiselle vaihtoalueelle. Riittäisivätkö geelit, jotka olin varannut juoksua varten? Oliko niitä sittenkin liian vähän? Mitä jos geeli ei aukeaisi, kuten yksi geeli teki pyöräilyn aikana? Juostessa se tuottaisi enemmän ongelmia. Päätin ottaa fillarista geelipurkin juoksuun.

Toinen vaihto; pyöräillystä juoksuun. Edellisenä iltana olimme osuneet urheilutalolle samaan aikaan lasten triathlonkisan kanssa. Olin päässyt seuraamaan miten pyörät luovutettiin ja mihin suunnistaa.

Fillarin luovutin järjestäjille, nappasin geelipulloni ja jatkoin juosten sisätiloihin vaihtamaan juoksutamineet päälleni. Pyöräilykengät vaihtuivat juoksukenkiin, kypärä lippikseen ja vyötärölle juomapullovyö, josta yksi pullo vaihtui geelipulloon. Kofeiinipitoiset geelit olivat vyössä olevassa taskussa. Vyön saaminen kiinni ei aivan heti onnistunut, siihen meni muutama hetki. Kaikki valmista ja menoksi. Heti nurkan takana oli ensimmäinen juomapiste märkien sienien kera. Kaksi kylmää ja märkää sientä viilensi mukavasti kuumaa kroppaa. Harkitsin jo luopumista juomapullovyöstä.

Kierroksien aikana matkalla oli järjestävän tahon osalta suihkuja, mutta myös paikalliset ihmiset tarjosivat kylmää suihkua. Käytin hyväkseni jokaisen suihkun, jokaisen sienen joka tarjolla oli. Pidin kropan viileänä. Koska en halunnut pysähtyä juomaan, en onnistunut saamaan juurikaan juotavaa suuhuni vaan sitä meni enemmänkin rinnuksille ja nenään. Joten juomapullovyöstä tuli hyvä ystäväni noiden neljän kierroksen aikana.

Strategiani; yksi pieni pullo nestettä per kierros, jokaisen kierroksen jälkeen geeliä ja vettä. Viimeisen kierroksen aikana kofeiinipitoista geeliä ja sykkeet pidän alle 158 paitsi ylämäessä. Jos hyvältä tuntuu, neljäs kierros saa mennä kovimmilla sykkeillä. Valitettavasti Polar päätti olla näyttämättä todellisia sykkeitä viimeisellä kierroksella.

Matkan varrella tsemppasin itseäni erilaisin tavoin.
1. kierros meni kevyesti ja harmittelin miksei juoksu voinut kulkea samalla tavalla Kiskossa. 5 km takana. 2.kierros meni samalla tavalla ja mietin onko kolmas se kivuliain kierros.
3 kierroksella kaipasin tsemppaamista; mietin mm virtuaaliyhteisöä KL:ssa ja miten mielenkiintoista on virtuaaliryhmän tuki. Tuntemattomat ihmiset miettivät omilla tahoillaan kuinka Katti onnistuu golfaamisessa tai kuinka toisen maratoni etene. Mietin treenikaverini kommenttia rannalla; maaliin tullaan. Mieleeni myös palautui edellisen illan kommentti; me odotetaan sua maalilla. 3 kierroksella kaipasi siis henkistä tukea.

Viimeisestä kierroksesta tuli kivuliain. Rasitusvamma äityi 15.5 km kohdalla ja jossain vaiheessa tunsin hiertymistä kantapäässä. Halusin nostaa nopeutta, polar päättyy olla näyttämättä sykkeitäni, joten turvauduin vauhdin seuraamiseen ja omaan tunteeseeni. Radalla väki oli vähentynyt hurjasti ja aloin harmittelemaan omaa hitauttani. Mutta pidin pääni ja jatkoin etenemistä pitäen sykkeet matalalla. Tästä otetaan pohja-aika, ei syytä huoleen.

Viimeiset suihkut ja kiitokset sille perheelle, joka jaksoi vielä meille viimeisille tarjota suihkut heti metsäosuuden jälkeen. Kiitokset tarjosin myös sille mummolle, joka jaksoi kannustaa jokaista ohi juoksijaa.

Viimeinen pienen pieni alamäki sai mut irvistelemään. Sen verran ilkeältä tuntui oikeassa polvessa. Muutama askel ja urheilukenttä oli näköpiirissäni. Tässä vaiheessa olin jo ajatuksissani ohittanut maaliviivan. Mä tein sen! Juoksin kevyesti kentälle ja sen ympäri! Maaliviivan ylitys ja tuuletus. Mä tein sen! Mä oikeasti tein sen! Treenikaverini vaimo oli ottamassa mua vastaan maalissa ja ensimmäisenä onnittelemassa suoritustani. Juuri siinä vaiheessa tajusin miten tärkeää on maaliin tullessa saada tutulta onnittelut. Joku odotti mua! Kiitos! Vasta useita minuutteja myöhemmin tajusin maaliviivan yläpuolella kellon, joka otti aikaa. Siinä vaiheessa tajusin, että asettamani tavoiteaika oli alittunut n 30 min.

Hikisenä, hymyillen ja kädet täynnä tavaraa saavuin urheilutalolle, jossa kohtasin saunan raikkaan treenikaverini. Ylävitosta en pystynyt antamaan tavaran määrän vuoksi, joten sain ”halin”.

Oma mielipiteeni oli ja on edelleen. Nappi suoritus!

Nyt paria päivää myöhemmin katsottuani tuloksia: Pyöräilyyn on saatava lisää vauhtia. BTW. Vaihtoajat ovat mukana näissä ajoissa. Valitettavasti en tiedä onko uinti- ja pyöräosuuteen laskettu ensimmäinen vaihtoaika ja onko toinen vaihtoaika pyöräilyajassa vai juoksuajassa. Joka tapauksessa juoksu meni nopeammin kuin mitä se meni HCR:ssä, ei paljoa mutta kuitenkin. Pyöräilyssä jäin jälkeen eniten.

Kuntosarjaan oli ilmoittautunut 300, maaliin tuli 290. Jos oikein laskin niin naisia kuntosarjassa oli 26. En ollut viimeinen .