Vähämpä tiesin

Vähämpä tiesin mihin saattaa johtaa suunsa avaaminen spindetunnilla. Elettiin kevättä 2009, kun tuli tarve ostaa elämäni ensimmäinen maantiepyörä. En tiennyt silloin enkä juuri nytkään pyöristä, mutta tiesin käyttötarpeeni ja budjettini. Lisäksi tiesin, että pyörän pitää olla oikean kokoinen, haluan laittaa rahani perusasioihin ja mahdollisuuden päivittää pyörää tarpeen mukaan. Näillä spekseillä sain spindetunnille osallistuvalta mieheltä saatesanoin pienen lapun, johon hän oli kirjoittanut Chebici.

Muistan erittäin hyvin, kun ensimmäisen kerran astuin Chebici -liikkeeseen. Kerroin miksi haluan maantiepyörän ja mikä on budjettini. Siitä suoraan liikkeen yläkertaan ja "pyörän" päälle. Kuin räätäli konsanaan Vesa otti musta mitat ja persoonalliseen tapaan sanoi, että yritä edes pyörittää. Värivalinta oli helppo. Mulle ehdotettiin luonnonvalkoista pyörää, jossa tekstit olisi mustalla. Mulla oli päällä luonnonvalkoinen talvitakki ja mustat housut :).

Kuva: Kunnon kuvaaja

Ensimmäisellä maantiepyörällä tuli vedettyä triathlonkisojen lisäksi Vätternrundan kolmeen kertaan, Tour de Helsinki pariin otteeseen ja kertaalleen sekä Giro d' Espoo että Turussa 120 km -lenkki. Erilaisten yhteensattumien seurauksena keväällä 2014 tuli eteen tilanne, jossa runko muuttui hiilikuituiseen. 

Näiden lähes yhdeksän vuoden aikana en ole käynyt kuin kolme kertaa muissa pyöräliikkeissä. Ensimmäinen kerta tuli, kun päivää ennen Joroisiin menoa pyörääni tuli jarrujen jotain häikkää, jonka vuoksi piti saada uuden jarrupalat, joita juuri sillä hetkellä ei Vesalla ollut. Mut lähetettiin Käpylään noutamaan oikeat jarrupalat. Pyörä saatiin ajoissa kuntoon ja pääsin jatkamaan matkaa Joroisiin. Toiselle kerralla olin jo hankkimassa toisen merkkistä pyörää, mutta myyjä oli tilannut toisen pyörän kuin mistä oli sovittu ja pitkän odotuksen jälkeen Suomeen saapui xs-kokoisen sijaan m-kokoinen pyörä, pyörä jäi ostamatta. Kolmannella kerralla olisin kaivannut pikaista apua pyörän kanssa, mutta koska oli lauantai, niin paikallisessa liikkeessä ei ollut kuin myyjä paikalla. Apu jäi saamatta. Niinpä olen kiikuttanut pyöräni Järvenpäähän riippumatta onko vika ollut pyörässä vai kuskissa. Koskaan en ole lähtenyt liikkeestä saamatta apua ongelmaani. 

Näiden vuosien aikana ei taida olla montakaan aihetta, josta emme olisi keskustelleet, mutta yksi aihe on ollut ylitse muiden - ainakin jos tuota mitataan keskustelukertojen lukumäärällä  - maantie- vai triathlonpyörä. Lopulta kysyin voiko triathlonpyörää tehdä mittojen mukaan. Totta kai voi, oli vastaus. Suora jatkokysymys tuli hiukan nikotellen - suostuisiko Vesa tekemään mulla sellaisen - the pyörän,  jos saisin rahat kasaan. Suostuisihan hän, mutta ei oikein ymmärrä miksi laittaisin sellaista rahasummaa kiinni uuteenpyörään, kun ei pyörän geometria juurikaan muuttuisi nykyisestä. 

Pohdintaa, keskustelua eri ihmisten ja erittäin kovaa keskustelua itseni kanssa. Olisiko mitään järkeä laittaa sellaista summaa yhteen pyörään? Pari kertaa Vesan luona keskustelemassa tarkemmin mitä haluaisin pyörään ja hinnasta. Sain arvion ja palasin kotiin miettimään. Vertailin miten paljon vastaavat pyörät maksaisivat muualla. Rahat olivat tilille, mutta en silti ollut varma olisinko valmis laittamaan rahat kiinni pyörään. Juttelin valmentajani kanssa. Uuden pyörän tuomasta vauhtiedusta hän oli Vesan kanssa samaa mieltä. Sitä tuskin tulisi, mutta pienikin geometrian muutos saattaisi tuoda ajomukavuutta pidemmillä matkoilla sekä säästää takareisiä juoksuun. Mieheni tuki ostopäätöstä. 

Lokakuun alussa meni lopulta Vesan puheille. Kerroin, että rahat on tililläni ja pyörän voisi laittaa tilaukseen. Värimaailmasta olimme Vesan kanssa samaa mieltä, joten se oli helppo. Pääväri olisi valkoinen, mutta miten siinä tulisi olemaan punaista ja mustaa jätin Vesan suunnittelupöydälle. Hetkeä myöhemmin jätin viestin valmentajalle:

Marras- ja joulukuun aikana kävin pari kertaa kyselemässä miten pyörä edistyy. Tulipa samalla kysyttyä, että miten pyörät tehdään, kun ne tehdään mittatilaustyönä. Jälleen kerran sain asiallisen selityksen. Vaikka kysymykseni ovat varmaankin välillä olleet melko tyhmiä, niin koskaan en ole saanut ylimielistä vastausta. 

Kovasti odotin rungon valmistuvan ja saapuvan Suomeen ennen Joulua. Uuden vuoden jälkeen sain soiton, että vuosi oli alkanut pyöräni kokoamisella ja tarvitsivat viimeistelyyn nykyistä pyörääni. 

Tämäkään pyörä ei ole sponssipyörä eikä Vesa ole millään tavalla pyytänyt some-näkyvyyttä.  Olen saanut apua, neuvoja, yhteistyötä ja ystävyyttä. Vähintä mitä voin tehdä, on kertoa omista kokemuksista ja julkisesti tuoda esille kiitollisuuden. Kaikkea ei vaan voi mitata tai korvata rahassa. 

Vähänpä siis tiesin mitä saan astuessani ensimmäisen kerran Chebici-liikkeeseen. Kiitos Vesa!

Mutta siinä se on. Kuuden vuoden pähkäily on ohitse.

Erinomainen mentaaliharjoitus

Tykkään liikkua ns. mukavuusalueella enkä ole mikään testi-ihminen. Monesti vk-vedoissakin otan varman päälle - hiukan himmaillen. Kovinkaan usein mua ei näe vetävän itseäni piippuun tai siihen asti kunnes ei vaan enää kulje. Tämä ilmiö ei ole ainoastaan juoksussa vaan myös muissa lajeissa. Epäonnistumisen pelko. Jänittäminen. Turhien paineiden kerääminen.  Sitähän se taitaa pohjimmiltaan olla.

Eilen jälleen kerran testailin päätäni ja ajatuksiani harjoituksen aikana. Tarkoitus oli aloittaa treeni uinnilla, mutta multa oli kaikessa kiireessä jäänyt simmarit kotiin, joten altaan reunalta seurasin muiden hienoja uinteja. Ehkä hyvä niin, sillä olin jo ehtinyt lataamaan melkoiset paineet itselleni uintiin. Onneksi mukaan olin kuitenkin onnistunut ottamaan muut tarvittavat tavarat. Niinpä pääsin pyörän päälle.

Trainer ja pyörä. Sillä mentiin. Vierestä kuuntelin kuinka vieressä olevan keskivauhti oli jotain 39km/h, mun mittari näytti siinä vaiheessa 32-33 km/h. Suupielet menivät alaspäin. Pari kertaa himmasin vauhdin 30km/h. Himmailuun ei välttämättä ollut mitään syytä. Keskivauhtiani en tiedä, mutta kyllä se varmaan oli siinä n 31 km/h. Hiukan selässä tuntui ikävältä. Ajattelin jo, että pitäisikö lopettaa 15km kohdalla. En lopettanut vaan loppua kohden nostin vauhdin alkutreenin vauhtiin.

Kenkien vaihto ja radalla. Nyt alkoivat ajatuksen kiitämään ihan väärällä raiteella. Kierroksia olisi 15 kierrettävänä. Ihan älytön määrä! Päätin ottaa kolmen kierroksen etappeina ja tarkkaan seurata vauhtia per kierros. En juurikaan seuraa tällaisiä asioita, mutta tähän on tullut selkä muutos juoksutekniikkatreenien myötä. Viime aikoina ollaan juostu kierroksia tasavauhtisina tai nousevina ja siinä on vaan kiinnitettävä huomioita omaan vauhtiin. Niinpä siis eilen kiltisti kellotin jokaisen kierroksen. Olin päättänyt tavoitekierrosajan, johon tähtäisin. Yksi kierros - sekunnin nopeammin. Toinen kierros - tasaisesti mentiin. Kolmas kierros  - edelleen tasaista menoa. Mutta edessä oli vielä 12 kierrosta. Pystyisinkö pitämään tämän vauhdin. Aloin jo epäilemään vaikka itse asiassa meno tuntui vahvalta. Kuusi kierrosta takana - mä juoksin eilen 3 x 1km vedot, voisiko niillä hyvittää tulevat kierrokset. Yhdeksän kierrosta takana - väsyttääkö? Jaksanko? 9. kierros oli sekunnin nopeampi kuin ensimmäinen kierros. Olen juossut todella tasaisesti. En kehtaa keskeyttää, niinpä jatkan. Kaksitoista kierrosta takana - enää vai vielä kolme kierrosta jäljellä. Uskallanko juosta kovempaa? Mitä jos en jaksakaan viimeisiä kierroksia. Kolmastoista kierros on tähän mennessä kovin - edelleen nää jalat vaan menevät. Neljästoista menee aivan samaan aikaan kuin edellinen - mulla on siis mahdollisuus yrittää mennä viimeinen kierros vielä hiukan kovempaa. Viimeinen kierros oli 6 sekunttia kovempi kuin ensimmäinen - ei huono :).

Parasta tässä treenissä oli, että menin kaikki kierrokset kovempaa kuin olin kuvitellut pystäväni. Ja en missään vaiheessa himmaillut vaan pystyin jopa kiristämään vauhtiani. Eihän tuo vauhti oli mikään kova, mutta mulle erittäin hyvä vauhti. Jos tällä vauhdilla pystyisin juoksemaan puolikkaan maratonin tai edes 10km olisin äärimmäisen tyytyväinen. 

Toivon pääseväni eroon näistä "lajikohtaisten itseluottamuksen puuttumisesta" tai "pää ei kestä".
- komplekseistani ennen ensi kesää. Kun päässä alkaa soimaan; "et pysty, et jaksa, tuntuu pahalta, kädet/jalat eivät jaksa loppuun asti, luovuta vaan",  niin harvoin kovin hyviä tuloksia on odotettavissa. Ja kuitenkin kuten eilinen treeni osoitti. Mä pystyn, kun vaan uskon itseeni ja keskityn omaan suoritukseeni.