Palautuminen pitkittyi

Suomeen palattiin heti kisan jälkeisenä maanantaina ja tiistaina-aamuna olin jo palkkatöiden ääressä. Tiistaina ei edellenkään ruoka maistunut eikä ollut nälkä. Työpäivän jälkeen vasta havahduin siihen, etten ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen. Normaalisti vatsa alkaa klo 11 aikaan ilmoittamaan lounastauosta. Keskiviikkona oli ensimmäinen päivä, kun ei tarvinnut pakottaa itseään syömään. Vasta torstaina ensimmäisen kerran vatsa oli sitä mieltä, että ruokaa pitäisi saada. Reissussa saamani vatsapöpö pitkitti palautumista melkolailla.

Alkuviikko meni siis täysin töiden ja levon merkeissä. Keskiviikkona kävin kevyesti uimassa eikä uinti olisi varmaankaan voinut tuntua enää yhtään pahemmalta kuin miltä se tuntui.  Tunne oli kuin olisi uinut paikallaan kilon painot raajoissa. Mutta aurinko paistoi ja Hyvinkään maauimala oli auki.

Perjantaina työporukan kanssa vietettiin yhteinen iltapäivä hyvän ruuan merkeissä, josta jatkoimme lintsille. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen linnanmäellä ollut. Suosiolla jätin väliin kaikki kamalimmat laitteet. Ei voi mitään, mutta tässä kohtaa ikä on tehnyt tepposensa. Sitä vaistoin kävin perinteisissä laitteissa kuten rinkelissä ent. maailmanpyörä ja vuoristoradassa. Meillä oli ohjelmassa myös hattarakoulu. Jättäydyin melko viimeiseksi ja paineet alkoivat kasvaa sitä myöten kun toinen toistaan hienompia hattaroita alkoi syntymään. Kivaa oli ja itse tehty hattara maistui oikein hyvältä. 

Sunnuntaina oli tarkoitus päästä tekemään kunnon treeniä, mutta uintitreenin jälkeen oli pakko laittaa palautetta:"Aika takkuista menoa. Ei ollut vauhtia eikä sykkeetkään nousseet." Fiilis oli kuin olisi edelleen tervassa edennyt ja reidet olivat tukkoisen oloiset. Kovin olisin  halunnut mennä tekemään suunnitelman mukaisen pyörätreenin, mutta ohje oli mennä pyörittelemään ihan hissukseen. Ehkä siitä pyörälenkistä tuli hiukan pidempi, mutta täysin palauttavalla sykealueella menin nauttien kauniista ilmasta ja alkumatkan suorasta vastatuulesta.

Vasta tiistaina - reilu viikko kisasta - myös hermotus oli palautunut. Uintitreenin edetessä vauhti alkoi nousemaan ja viimeisissä rennoissa vedoissa vauhti sai jo hymyn huulille. Uinnin päälle oli vielä kevyt juoksu. Koska olin Hyvinkään Sveitsin maastoissa eikä akilles ollut antanut minkäänlaisia tuntemuksia kisan jälkeen, niinpä uskalsin lähteä hölköttelemään mäkiseen maastoon. Kun useamman kuukauden hölköttelee mahdollisimman tasaisella reitillä, niin yllättäen mäkien nouseminen tuntuu erityisen nautittavalta. Reitille osuu pari pidempää ja jyrkempää nousua, jotka monesti saa suunpielet kiristymään. Nyt suunpielet kääntyivät ylöspäin.

Keskiviikkona vasta pääsin tekemään ensimmäisen vetotreenin pyörän päällä. Lyhyen, mutta tehoja kuitenkin. Ihan kuin olisi ollut toinen kroppa käytössä. "Käsijarru ja ylimääräiset painot" -fiilikset olivat enää muisto vaan. Tehot lähtivät helposti ja nautin äärettömästi siitä tunteesta kun sain itsestäni irti sen mitä pitikin. Keho tuntui vahvalta. Olisi ollut potkua saada enemmänkin irti, jos olisi ollut tarvetta. Pyörän päälle oli vielä lyhyt nouseva vauhtinen juoksu. Tuntui kuin jalat olisivat vaan liitäneet. Vauhti oli mitä oli, mutta tunne oli mahtava.

Vaikeinta on ollut hyväksyä oman kropan vaatima aika palautua kisan ja vatsataudin yhdistelmästä. Päivittäisessä tekemisessä sitä ei huomannut, mutta yrittäessä saada minkäänlaisia tehoja irti tuntui kuin olisi kivirekeä yrittänyt vetää perässään.