Vuosi 2016

Vuodesta 2016 piti tulla vuosi, jolloin kisaan. Toisin kävin. Vuosi alkoi influenssan kuorissa, kesällä täysi pysähdys ja vielä lokakuussa onnistuin saamaan viruksen.

Alkuvuosi meni sisätreenien parissa ja pyöräilytekniikkaa hioten.

Lihaskuntotreenit tulivat osaksi viikottaista treeniohjelmaa. Raudan ja oman kehon painon kanssa.

Talven aikana porukalla vedettiin erilaisia treenejä ulkona:

 Helmikuussa tytär sai pienen perheenjäsenen, Danan:

Jouluun mennessä Khalista ja Danasta tuli jo kaverukset:

Talven jälkeen kevätauringosta osattiin nauttia:

Vuoden aikana uintiystävien kanssa ollaan vietetty melkosen monta tuntia altaassa. Yksi mieleenpainuvimmista lienee kesäkauden päätösuinti syyskuussa. Luxusta!

Mutta on meillä ollut myös vuoden aikana syytä kilistellä

Jos salitreeniin on tullut uusi tahti, niin on myös uintiin. Välillä on ollut sellaisia treenejä, että on laittanut jo ennen treeniä haukomaan henkeä. Vuoden aikana en ole uinut kertakaan samaa ohjelmaan kahdesti. Ohjelmat ovat olleet erittäin monipuolisia.

Toisinaan pyörätreenien aikana olo on ollut kirjaimellisesti uitettu.

Suomen kevätsää voi yllättää todella positiivisesti. Äitienpäiväviikonloppu Vierumäellä Finntriathlonleirillä ja sää helli meitä. Leiriohjelma oli erittäin hyvin suunnitellut. Tässä vaiheessa vuotta olo oli vahva ja katse kesään oli odottava.

Toukokuussa kävin Rakkaudesta -valokuvanäyttelyssä. Tässä Vessu ja hänen upeat kuvat.

Sekä osallistumaan triathlomessuille Taijan apuna:

Kesäkuussa lähdin Lohja Triathloniin viikon varoitusajalla. Kesän eka startti jännittää aina. 

Haastavasta kisareitistä huolimatta kisa oli mitä surkein esitys. Uinnissa jalat alkoivat painaa ennen rantautumista. Oli pakko himmata. Rannasta vaihtoalueelle oli jyrkähkö nousu. En pystynyt juoksemaan sitä ylös. Pyörä kulki, mutta ei siihen tahtiin, kuin olin odottanut. Pyörän jälkeen oli katastrofaalinen juoksu. Vaikka olisin halunnut juosta, niin en pystynyt. Henki ei kulkenut. Koko kroppa oli jotenkin raskas. Tyytytyminen toiseen sijaan.

Heinäkuun 6. päivä ei tule varmaankaan koskaan unohtumaan. Tuona kyseisenä aamuna kävin uimassa. Tai yritin uida. Jo alkuverra oli tuskaista, hapen riittävyyden kanssa oli suuria ongelmia. Jokaisen 100m oli välttämätöntä pysähtyä. Hengitys oli raskasta. Välillä mietin pääsenkö uimalla altaan päätyyn. Välillä mietin tältäkö tuntuu, jos hukkuisi. Koko kroppa oli todella raskaan oloinen, etenkin jalat. Koetin uida yhden hiukan nopeamman satasen, mutta ei siitä mitään tullut. Hetken uin pullareilla, kun se tuntui sujuvan ok. 

Uinnin jälkeen hoidin tärkeäen työasian pois ennen kuin suuntasin terveskeskuksen päivystykseen. Aamulla valmentajalta oli tullut viestiä oliko fiilikseni yhtään kohentunut sunnuntain pyöräilystä. Laitoin viestiä, että itse asiassa huonompi ja olen menossa lääkäriin.

Viisi päivää vietin sairaalassa. Linkistä pääsee heinäkuun tekstiin. 

Sairaalasta päästyäni aloitin kuntoituksen, joka sisälsi kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Onneksi mulla on kaveri, joka jaksaa kävellä.

Melko pian halusin myös käydä altaassa. Yksin en uskaltanut mennä, vaan sain kaverin mukaan. Yllättävän hyvin ensimmäisen kerta meni, vaikka edellisen kerran kammottavat muistikuvat nousivat pintaan ja kuuntelin kehon jokaista signaalia äärimmäisen tarkasti.

Samoin pyörän päälle oli päästävä nopeasti. Ensimmäinen kerta vaati lähes yhden päivän henkistä valmistautumista. Kävin välillä katsomassa pyörää ja poistun sen luota. Lopulta uskaltauduin pyörittelemään 15-20 min.  

Ensimmäinen pyörälenkki suuntautui jäätelökioskille ja takaisin. 

Kesällä osallistuin Jarmo Hastin vetämään treenipäivään. Itselleni se oli täysin vinkkien ja tekniikkaharjoitteiden läpikäymistä. 

Radalla ajo olisi ollut kivaa, jos olisi oikeasti pystynyt pyöräilemään.

Kun altaaseen ja pyörän päälle oli päästy, tuli myös aika laittaa märkäpuku päälle. Niin mun hengenpelastajaani kuin itseäni jännitti miten uinnin käy. Reissulla ei tarvittu hengenpelastustaitoja, mutta lepotaukoa sitäkin enemmän.

Kesä suosi ulkona olemista ja kuntoutus eteni loistavasti. Kerran jouduin lähtemään sairaalanmäelle, kun kahvilajonossa hengitys muuttui raskaasti. Onneksi tilanne ei vaatinut muuta kuin viiden tunnin odottelun terveyskeskuksen päivystyksessä.

Kesällä ehdittiin nauttimaan avoautoilusta.

Tämän näköinen on onnellinen ihminen, joka on pystynyt "juoksemaan" reitin kaikki tasaiset kohdat:

Sairasloma päättyi, tein pienen testin itselleni, jonka perusteella tein päätöksen matkata Turkuun.

Turku Challengen maaliviivan ylitys oli henkinen voitto keuhkoembolista. Edellenkään en ollut päässyt eroon tukoksista, mutta pystyin liikuttamaan itseäni. Tämä oli henkisesti erittäin tärkeä etappi. Ilman mieheni ja valmentajani ymmärtämystä ja tukea en olisi voinut osallistua kisaan. Linkistä pääsee "kisaraporttiin".

Hiukan yllytyshulluna osallistuin syyskuussa Helsingin VeloTouriin. Peesissä ja välillä hiukaten hidastamaan. Mahtava ulkoilupäivä loistavassa seurassa. 

Syksyllä jatkoin pyöräily lähes niin pitkään kuin maantiepyörällä pystyi. Nauttien ilman kiirettä.

Hiljalleen juoksukin alkoi tuntua hyvältä.

Marevanlääkitys on ollut päällä heinäkuusta lähtien. Mustelmia tulee todella herkästi.

Lokakuussa kävin pyörä- ja juoksutesteissä. Tulokset olivat masentavat. Linkistä pääsee lukemaan tarkemmin testin jälkeisiä tunnelmia. 

Pari viikkoa myöhemmin juuri ennen syksyn uintileiriä oli puolivuotistarkastus. Kokeiden perusteella tukokset olivat poistuneet. Paria päivää aikaisemmin olin huomioinut saman asian, kun sykkeet olivat huomaamatta nousseet korkealle eikä nousu aiheuttanut hapen puutetta eikä yskimistä. Leirillä pääsin ensimmäisen kerran treenaamaan kunnolla.

Marraskuussa oli firman pikkujoulut Levillä. Lunta, hyvä porukka ja lumikenkäsafari. Parhaat pikkujoulut tähän mennessä!

Joulukuussa käytiin porukalla tutustumassa Pirkkahalliin. Päästiin tekemään lajinomaista treeniä sisätiloissa. Aika huippua! 

Joulu vietettiin rauhallisesti perheen kesken. Tytöt muuttivat meille aatonaattona ja tapaninpäivänä muuttokuorma lähti toiseen toiseen.

Vuosi päättyi perinteisesti juoksuun. Tällä kertaan juoksumatolla.

Kiitokset niin blogin lukijoille, ystäville, valmentajalleni ja perheelleni vuodesta 2016. Aika sanoa hyvästit vanhalle vuodelle ja toivottaa vuosi 2017 tervetulleeksi!

Puolivuositarkastus lähenee

Pian on puolivuotta kulunut diagnoosista ja vuoden vaihteen jälkeen on puolivuositarkastus, jossa lääkäri tekee päätöksen jatketaanko lääkitystä vai ei. Kovasti toivon pääseväni eroon kontrollikäynneistä, joita on ollut melko säännöllisesti kerta viikkoon. Arvot kun eivät ole tahtoneet pysyä hoitotasolla.

Lääkitys ei ole nyt juurikaan haitannut elämääni. Muutamia ruoka-aineita ja pari lasillista viiniä on jäänyt väliin ja Levillä ollessani laskettelu vaihtui juoksulenkkiin ja kahvitteluun. Näiden lisäksi pienet mustelmat kropassani ovat välillä kiusallisia.


Viimeiset kaksi kuukautta olen päässyt treenailemaan melko tasapainoisesti. Juuri ennen joulua kävin samoissa pyörä- ja juoksutesteissä kuin lokakuun alussa. Testien perusteella suunta on oikea ja melko lähellä viime syksyn tasoa. Viime kevään tilanteeseen on kuitenkin vielä matkaa.  Jos vaan pysyn terveenä eikä elämässäni tapahdu mitään mullistavaa, niin eiköhän tästä vielä päästä sellaiseen kuntoon, että kesällä 2017 on järkevää olla starttiviivalla.

Juuri näissä tilanteissa, joissa elämä ei kulje jouhevasti eteenpäin, ja takapakkien jälkeen lähtee tavoittelemaan kadotettua kuntotasoa, saattaa yksin lähteä haukkaamaan liian isoa palaa liian nopeasti. Vaikka tietoa ja taitoa on omasta takaa ja netti tarjoaa sitä vielä monin kerroin enemmän, niin ulkopuolinen pystyy katsomaan kokonaistilannetta kriittisemmin tasapainottamalla määrät ja tehot tilanteeseen sopiviksi. Yksinäni olisin saattanut tehdä itselleni enemmän hallaa kuin hyötyä.

kuva poimittu netin syövereistä

Ryhmässä, kaverin kanssa vai yksin?

Toiset tykkäävät treenata yksin oman aikataulunsa mukaisesti, kun taas toisille on tärkeää löytää sopiva ryhmä tai treenikaveri lähes jokaiseen treeniin. Jokaisen tulee itse miettiä millainen liikkuja on, ja mitä haluaa harjoittelulta.  Tässäkään ei ole yhtä oikeaa vastausta eikä yhtä oikeaa tapaa. Kummallekin - ryhmässä ja yksin - tehdyille treeneille on oma aikansa ja paikkansa.

Alussa välttelin ryhmätreenejä oman hitauteni vuoksi, koska en halunnut olla se, jota muut joutuvat aina odottamaan. Ryhmässä treenaamisen etuina olisi kuitenkin saada itsestään enemmän irti kuin yksin treenatessa. Toisaalta ryhmässä treenatessa saattaa oman kehon kuuntelu jäädä taka-alalle. Nykyisin huomaan hakeutuvani mieluummin treenaamaan yksin kuin ryhmässä, jotta saan tehtyä oman treenin sen pituisena ja sellaisilla tehoilla, kun se ohjelmassa lukee. Ryhmätreenit ovat suunniteltu ryhmälle, ei yksittäiselle liikkujalle, kun vastaavasti oma ohjelma on suunniteltu minun tavoitteideni ja tasoni mukaisesti.

Nautin suunnattomasti uintiystävien kanssa tehdyistä treeneistä ja ne ovat itselleni myös sosiaalisesti erittäin tärkeitä. Heidän läsnäolo ja tsemppaaminen ovat kuin piste i:n päällä. Toki näissä treeneissä teemme minun ohjelman. Vaikka itsekkäistä syistä teemme minun ohjelman, niin uskon meidän kaikkien kuitenkin voittavan tässä. Itse saan uintiseuraa, ja he saavat loistavia uintitreenejä. Puhumattakaan uintitreenien jälkeisistä ruokailuista.

Kaipaan treenikaveriani, jonka kanssa treenattiin yhdessä useampi vuosi. Emme treenanneet yhdessä päivittäin eikä edes viikottain. Mutta kävimme välillä tekemässä yhdessä pidempiä juoksulenkkejä ja kesäisin teimme monet pitkät pyörälenkit yhdessä. Hänen peesissä mm pyöräilyni kehittyi. Häntä on kiittäminen triathlonharrastuksestani sekä osallistumisesta erilaisiin pyörätapahtumiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Yksin ei tule osallistuttua esim pyöräilytapahtumiin. Parasta yhdessä treenaamisessa on yhteisten kokemuksien jakaminen ja kaveri, jonka kanssa jakaa ajatuksia treeneistä, treenaamista ja kisoista.

Kesällä tulee maantiellä vietettyä useita tunteja pitkien pyörälenkkien merkeissä, niin onhan kampiakselin pyörittäminen miellyttävempää muutaman hyvän ystävän seurassa kuin yksin. Se mitä kaipaan yhdessä treenamisesta on yhteisten kokemuksien jakaminen ja kaveri, jonka kanssa jakaa ajatuksia treeneistä, treenaamista ja kisoista.

Harjoitteleminen ryhmässä riippumatta ryhmän koosta on oma viehätyksensä. Lisäksi ihmisellä on tarve tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään. Senpä vuoksi olen pyrkinyt kerran viikossa järjestämään ns yhteistreenin pienen porukan kesken. Olemme käyneet yhdessä tekemässä rappustreeniä, sauvarinteessä, hyppytreeniä jne. Jokainen kerta on ollut antoisa ja palkitseva.

Välillä haikailen kiinteän porukan tai treenikaverin perään, keiden/kenen kanssa voisi treenata lähes jokaisen treenin. Kesän jälkeen harkitsin osallistumista yhteisiin juoksutreeneihin Helsingin päässä, mutta tarkemmin harkittuani ja parin keskustelun jälkeen ne eivät tuntuneet järkeviltä ajankäytön kannalta. Kokeilin myös - jälleen kerran - uintia mastersryhmässä. Muutaman kerran jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että vaikka treenit olivat hyviä, niin se ei ollut itselleni se paras vaihtoehto. Taustalla on halu tehdä mahdollisimman paljon niitä treenejä, jotka ovat juuri minulle suunniteltuja ja tehdä ne mahdollisimman hyvin.

Sopivan treenikaverin löytäminen ei myöskään ole ihan mutkaton juttu. Itselleni on tärkeää, ettei treenikaveri tai ylipätään kukaan tarraudu minuun kiinni tai vaadi sitoutumista treenata aina yhdessä. Niiden lisäksi, että kaverin olisi hyvä olla samankaltaisia tavoitteita, vauhtien olisi hyvä edes peruslenkeillä kohdata, niin myös kemioiden tulisi kohdata riittävällä tasolla. Itse koen itseni onnekkaaksi saadessani seuraa erilaisista ihmisistä. Toisten kanssa vauhdit täsmäävät altaassa, kun taas toisten kanssa maantiellä. Tuntien itseni tiedän, ettei minusta ole treenamaan aina saman ihmisen kanssa.

Yhden kanssa on vielä melko helppo sopia aikatauluista, mutta mitä useamman kanssa yrittää saada aikatauluja sopimaan, niin saattaa pian olla tilanteessa, jossa koordinoimiseen saa kulumaan lähes yhtä paljon aikaa kuin itse treeniin. Sopiessani treenejä itseni kanssa, minun ei tarvitse huolehtia muiden aikatauluista eikä tuntea huonoa omaatuntoa. Huolimatta siitä, että ns ruuhkavuodet ovat taakse jäänyttä elämää, niin treenaaminen yhdistettynä töihin ja normaali elämään vaatii silti joustavuutta. Työpäivät vaihtelevat ja välillä tulee pitkiä päiviä, jolloin joko treeniä on lyhennettävä tai jätettävä kokonaan väliin. Välillä tulee muuta yllättävää, jonka vuoksi on syytä joustaa aikatauluissa.

Yksin treenaminen mahdollistaa paremmin keskittyä omaan treeniin ilman kavereiden houkutuksia mennä kovempaa tai tehdä vielä yksi kierros tai jatkaa vielä tunti tai skipata koko treeni. Tosin vielä tuota viimeistä vaihtoehtoja ei ole kuin pari kertaa tullut eteen näiden seitsemän vuoden aikana.

Aika, jonka vietän treenatessa, on minun omaa laatuaikaani. Aikaa, jolloin voin keskittyä omaan tekemiseen, omiin ajatuksiini ja joko hiljaisuuteen vedessä tai kuivalla maalla laittaa korviin soimaan oman musiikkimakuni mukaisia biisejä tai aistia ympärillä olevaa luontoa.

Kuva: Kunnon Kuvaaja Oy

Wanna-be-uimari uimareiden leirillä

Viikonlopun vietin Pajulahdessa ja tällä kertaa kyseessä oli Speedo Mastersien järjestämä uintileiri. Leirillä oli kolme eri ryhmää: tekniikka-, triatlon- + pitkän matkan uimari- ja uimariryhmä. Triathlonin näkökulmasta, triryhmän uintitreenit olisivat olleet itselleni ehkä se paras ryhmä, mutta kun en halunnut uida ainostaan vaparia, niin olin ilmoittautunut uimareiden ryhmään. 

Pari viikkoa ennen leiriä mieleeni alkoi nousta epäilys miten ihmeessä tulen pärjäämään uimareiden treeneissä. Muistissa on vielä Tuusulan uimaseuran treenit neljä vuoden takaa. Ryhmä, jossa tuolloin uin oli liian kovatasoinen itselleni. Rimpuillen kuitenkin uin heidän kanssaan vaikka ennen jokaista treenä vatsa olikin "kuralla"ja jännitin jaksanko loppuun asti.

Perjantai-iltana oli ensimmäinen treeni, joka ei sitten lopulta ollutkaan niin kova kuin olin ajatellut. Matkaa tuli n 3 km verran, mutta suurin osa uinnista oli I-alueella. Tutun oloista settiä oli: 25m pu + 50m su + 75m ru +100m sku + 200m vu + 100m sku + 75m su + 50m ru + 25m pu. Jos tuo sama setti olisi ollut omassa treenissäni, niin siitä olisi puuttuneet levot, mutta lisänä olisi ollut sulkumerkit ja jokin kiva kerroin. Setti oli itselleni todella mieleinen. 

Lauantain ensimmäinen treeni keskittyi enemmän teknikkaan ja illan potkuihin. Ennen illan treeniä kävin kevyellä lenkillä kaverin kanssa. Pajulahden ulkoilureitit vaan ovat kovin mäkisiä ja tiedostaen illan treenin sisältävän potkuja, en ollut kovin innokas juoksemaan jyrkempiä nousuja. Ja niinhän se oli, että illan treeneissä tuli treenattua mm. delffareita niin, että sunnuntaiaamuna uidessa perhosta tiesi vatsalihasten olemassaolon. 

Lauantai-iltana saatiin nauttia ohjatusta lihashuollosta. n 20 min foam-rullalla ja loppuaika venyttelyä käyttäen keppiä apuna muutamassa liikkeessä.  Osa liikkeistä oli vanhoja tuttuja, mutta mukana oli myös uusia hyviä liikettä kuten olkapäähän kohdistuva venytys. Ohjattu lihashuolto tuli kyllä tarpeeseen.

Ennen huoneisiin vetäytymistä istuttiin hetki kahvilassa. Toiset nauttivat alkoholipitoisempaa juomaa kuin toiset. Olisi mullekin lasillinen punaviiniä maistunut, mutta lääkityksen vuoksi valitsin kaakaon ja sen seuraksi proteiinipatukan.

Ennen sunnuntain treeniä kävin toistamiseen juoksemassa valiten mahdollisimman tasaisen maaston. Henkisesti olin valmistautunut viikonlopun kovimpaan treeniin. Lopulta sunnuntain treeni olikin lopulta se leirin kevein treeni, joka sisälsi mm:

Uimareiden suupielet varmaankin nousivat kuultuaan starttiharjoittelusta. Itse en ole edes hypännyt altaaseen sitten syksyn 2012 jälkeen. Mieli teki tehdä sama temppu kuin yläasteella telinevoimistelutunneilla. Olla aina jonon viimeinen. 

Mielenkiintoista oli huomata, miten triathleetin refleksit toimivat starttitilanteessa. Kuulin äänen ja starttasin. Ja siis ääni sanoi PAIKOILLAAN. Ja saman tien ponnistin veteen. Jos en olisi ollut vedessä, olisin naurannut ääneen. Voin vain kuvitella miltä ne mun startit näyttivät. Onneksi niitä ei videoitu. 100%:sti kymppiuutisten kevennysmateriaalia.

Leirin viimeinen treeni päättyi keskivartalotreeniin vedessä. Itse asiassa toi oli aika makee treeni enkä ole koskaan aikaisemmin uintitreeneissä tehnyt vastaavaa treeniä. Vaikka osallistuin lyhyiden matkojen uimareiden treeneihin, niin ne toivat hyvää vaihtelua normaaleihin uintitreeneihini.

Hyvin treenien lisäksi sain hyödyllistä palautettta vaparin ja perhosen potkuistani ja koetankin talven aikana saada jälleen korjattua potkujani molemmissa lajeissa. Etenkin perhosessa toinen potku on tärkeä ja varsinkin se on mulla tehoton. Potkujen lisäksi rinulin tekniikkaani sain täsmävinkin ja perhosen käsivedon aikana mulla on samanlainen "pakkoliike", joka mulla oli aikoinaan vaparissankin. 

Ennakolta olin hiukan huolissani miten olkapäät tulevat kestämään yllättäen neljä uintitreeniä parin vuorokauden sisällä kun viime aikoina olen uinut kerta viikkoon. Viimeisen vuoden aikana tehty lihaskunto on mennyt ilmeisesti perille, kun olkapäät eivät kipeytyneet.  Vaikka treenien kuormitus oli eri luokkaa kuin triathlonleirillä, niin kyllä yläkropan lihaksissa on hyvän väsymyksen tuntemusta. Juuri sellaista mitä pitääkin olla hyvien treenien jälkeen.

Porukka oli mahtavaa, oli kiva nähdä vanhoja uintituttuja ja tutustua muutamaan uusiin. Lisäksi sain kutsun palata Tuusulan uimaseuraan :). Mukaan tuli myös uusi rulla, johon mulla on viha-rakkaus -suhde ihan ensisilmäyksellä. Joustavuutta faskioihin ei ainakaan jää rullasta kiinni. 

Käsijarru pois päältä

Olen terve! YES!! Reilun kolmen kuukauden ajan käsijarru on ollut päällä joko siitä syystä, ettei keho vaan yksinkertaisesti ole kyennyt kovempaan menoon tai sitten olen tietoisesti ottanut maltillisesti varoen rasittamasta sydäntä ja kehoa liiaksi. Mutta nyt himmailu sairauden vuoksi on ohi. Viime viikolla huomasin selkeää muutosta sykkeissä. Jouduin jo ihan oikeasti tekemään töitä pitääkseni sykkeen tavoitetasolla eikä ylämäet aiheuttaneet sykkeen nousemista lähelläkkään anaerobiselle kynnyksellä.

Vielä kaksi viikkoa sitten uidessa hengästyin niin kovin, että ystäväni huolestui puuskutuksestani. Pieni vauhdin nosto sai sykkeen nousemaan anaerobiselle kynnyksellä ja haukomaan henkeä. Tällä viikolla yllätyin, kun pyörän päällä syke kävi anaerobisen kynnyksen toiselle puolella. Tarkoitus ei ollut ylittää tuota kynnystä, mutta kun happi ei loppunutkaan, niin en huomannut tilannetta. Toisin oli vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin jouduin viheltämään pelin poikki hapen loppuessa 10 pykälää matalimmilla sykkeillä.

Tänään siis lääkäri soitti viime viikon testien tuloksista. Sydämen ultraäänen perusteella sydämessä ei ole minkäänlaisia merkkejä keuhkoembolian aiheuttamasta rasituksesta. Sydämeni pumppaa verta kuin nuorella ja kaikkien verikokeiden tulokset ovat hyviä. Sydämen entsyymiarvo TnT, joka heinäkuussa oli 145 indikoiden vauriota sydänlihaksessa. Monesti arvoa käytetään toteamaan sydän infarktia, mutta myös mm. sydänlihastulehdusta, sydämen vajaatoimintaa ja keuhkoemboliaa. Nyt tuo arvo oli normaali eli 15. Verikokeiden perusteella tukokset ovat liuenneet ja sain siis lausunnon täydellisestä toipumisesta. Toipumisesta huolimatta lääkehoitoa jatketaan tammikuun tutkimuksiin asti ennaltaehkäisyn vuoksi, ei sairauden hoitamiseen.

Touko-kesäkuun alusta lähtien olen siis ollut sairaana, mutta nyt neljän ja puolen kuukauden jälkeen PÄÄSEN nauttimaan treenaamisesta. Jokaista hengitystä, jokaista askelta osaa arvostaa. Samoin erinomaista peruskuntoa, joka nopeutti mm. toipumista ja töihin paluuta.