Kisko Triathlon 29.6.2013

Eilen Kiskossa vietettiin triathlonjuhlaa lähes täydellisessä kisasäässä.

Maaliviivan ylityksen jälkeen sain uuden putkihuivin.
Väri sopii täydellisesti yhteen kevyen juoksutakkini kanssa.

Valmistautuminen Kiskon kisaan ei välttämättä mennyt oppikirjojen mukaan. Puolitoista viikkoa aikaisemmin olin onnistunut telomaan jalkapöytäni yhdistelmätreenissä. En käynyt lääkärissä näyttämässä jalkaani, kun arvelin kyseessä olevan vain ruhje ja turvotuskin laski melko pian. llmeisesti onnistuin kuitenkin rikkomaan jalasta jotain pientä, sillä aikaisemmin viikolla tehdessäni vaihtoharjoitusta jalkapöytä kipeytyi ja turposi jälleen.

treenin jälkeen se kipu iski

Kaiken lisäksi perjantaina oloni oli kaikkea muuta kuin hyvä. Olin aivan varma, että nyt iskee kunnon flunssa päälle. Kaikki oireet olivat ja toimistolta olin valmis lähtemään kotiin parantelemaan itseäni jo aamupäivän aikana. Iltaa kohden olo parani ja uskaltauduin lähteä kokeilemaan kisaverran tekemistä kahdeksen jälkeen illalla. Lihaksissa ei ollut minkäänlaisia flunssan oireita. Kotiin saavuttuani aloin pakkaamaan tavaroita kasaan aamua varten.

Kisajännitystä ei ollut ollenkaan samassa määrin kuin yleensä. Syy johtunee kahdesta eri tekijästä: lähdin puhtaasti tekemään mahdollisimman tasaista vk-treeniä ja samalla harjoittemaan henkistä puolta. Lisäksi ikäsarjani naiset kisasivat perusmatkalla eikä sprintissä.

Sääennusteet lupasivat Kiskoon sadetta, mutta muuten oikein hyvää kisakeliä. Ei tuulta, ei paahtavaa aurinkoa. Vielä autossa tarkistin viimeiset ennusteet, myös sadetutkan, jonka mukaan sadealue saavuttaa Kiskon klo 12 mennessä. Perille päästyä tiet olivat edelleen kuivat eikä uhkaavia sadepilviä näkynyt missän. Tuuli taisi olla juuri ja juuri 2m/s.

Ilmoittautumisen jälkeen suuntasin vaihtoalueelle.

Sprinttikisa vaihtoalue

Kuten kuvasta näkyy melkoisen kalteva pinta ja onneksi sitä sadetta ei koskaan tullut. Jo nyt vaihtoalue oli mielestäni haastava pitkien välimatkojen ja kaltavuuden vuoksi, niin märkä nurmikko alla olisi tehnyt vaihdoista jopa vaikean.

Kisa starttasi kolmessa eri aallossa. Ensimmäisessä aallossa lähtivät perusmatkan miehet, jonka perään kaikki sprinttimatkalaiset ja kolmannessa aallossa perusmatkan naiset. Parin minuutin erot aaltojen välissä antoivat kaikille mahdollisuuden hyvään uintiin.

Sprinttimatkan uinnin alku oli melkoista kaaosta aina ensimmäisellä poijulle asti. Kättä ja jalkaa joka puolella, mutta tällä kertaa en saanut yhtään potkua kasvoihin ;). Mitä lyhyempi matka sitä kiivampaa on alku. Uinnin osuushan yleensä sprintissä on 750 m, mutta tällä kertaa järjestäjät ilmoittivat sen olevan 500m. Koska uintiaikaan on imeisesti otettu myös T1:n vaihtoaika on vaikea arvioida kuinka pitkä tuo uinti oikeasti oli. Ainakin itse sain vaihtoon kulumaan kiitettävästi aikaa. Tänä vuonna märkäpuvun poisottaminen päältä tuntuu olevan lähes mahdoton tehtävä. En tiedä missä vika on, sillä muina vuosina märkkäri on lähtenyt pois nilkoista ja ranteista melko kivuttomasti. Nyt puvun kanssa joutuu käyttämään todella paljon aikaa. Ennen Joroista täytyy saada vaihdot kuntoon.

Itse uintiin olen melko tyytyväinen. Uinnissa ongelmanani on vauhdin arvioiminen. Jos lähden yhtä kovaa kuin vetotreeneissä, saan jalat hapoille alta aika yksikön, jonka jälkeen on hankala saada hommaa enää kasaan. Usein kisojen jälkeen tuntuu, että ois sitä voinut mennä kovempaakin.

Pyöräily meni hyvin kumpuilevalla reitillä. Ensimmäinen mäki oli paha. Siinä kyllä tuli tunne, että ei oo totta! Onks pakko!?! Alkureitin aikana edellä meni nuori mies aiheuttaen minulle pieniä haasteita pitää 10m etäisyyttä. Pidän tuon, mutta alussa joutui oikeasti tekemään työtä etäisyyden pitämiseksi. Ylämäissä hän meni ohitseni, alamäissä minä ja taisaisella mentiin melko samaa vauhtia. Pari kertaa ohiteltiin toisiamme ja sitten hän pääsi ottamaan selkeän eron minuun loivassa nousussa. Tai ainakin itsestäni tuntui, että ensimmäisellä osuudella ennen käännöspaikkaa oli pitkä loiva nousu. Oma vauhtini ainakin hiipui siinä. Käännöspaikan jälkeen sain hyvän vauhdin, ohitin tämän nuoren miehen, jonka selkää enää en nähnyt loppu pyöräilyosuudella. Viimeiset 10 km pääsin 100% keskittymään vain omaan tekemiseeni.

Viimeiseen mäkeen tultaessa mäen täytti autojono. Puoleen väliin mäkeä asti pääsi hyvin pyörittämään tien oikeaa reunaa. Mäen puoleen välin jälkeen iso pakettiauto oli aivan pientareen reunassa, joten siitä ei päässyt menemään. Seurasin mitä edellä oleva tekee. Hän lähtee ohittamaan autojonoa vasemmalta puolelta. Autoilijat antavat tilaa. Siispä valitseman saman reitin ja autojen välistä pujotellen pääsin mäen ylös.

Vaihtoalueella tullessa ehdin ottamaan toisen jalan pois pyöräilykengästä, mutta en toista. Muutaman metrin juoksin toisessa jalassa kenkä, toinen jalka paljaana ennen kuin totesin, että paras vaan ottaa toinenkin kenkä pois ja juosta paljain jaloin vaihtopaikalle. Juoksumatkaa kun riitti. Kostea nurmikko tietenkin kosteutti myös jalat eikä sukat menneet heittämällä kosteisiin jalkoihin.

Vaihtoalueemme oli uinnin lähtöalueen takana, joten meille osui tässä vaihdossa epämiellyttävä nousu perusmatkalaisten vaihtoelueen takaa kiertäen ennen virallisen juoksuosuuden alkamista. Mäkeä siis riitti, kun juoksuosuuskin alkoi tiukalla nousulla. Eikä se nurmikko tai hiekka yhtään  helpottanut asiaa.

Mäkien jälkeen tuttu kiusankappaleeni tuli jälleen eli pistäminen. Tällä kertaa pistäminen ei ollut yhtä voimakasta kuin Sääksissä, joten en pysähtynyt vaan koetin saada sen tasaantumaan henkittämällä syvään. Ajatuksissani kirosin, että jalat kyllä veisi, mutta pistäminen estää kovemman juoksemisen.

Aivan juoksun ensi metreillä moni sujathi ohitseni, mutta yksi ohitse mennyt ei kuitenkaan juossut juuri minua kovempaa. Pistäminen alkoi helpottaa ja tämä edellä menevä selkä alkoi lähentyä. Hitaasti, mutta varmasti sain häntä kiinni ja lopulta ohitin. Ennen kääntöpaikkaa hän meni taas ohitseni, mutta ei kuitenkaan jätättänyt mua montaa metriä. Päätin pysyä peesissä. Kaksi kilometriä matkaa jäljellä, jossa kohtaan mielestäni hänen vauhti hiukan hiipui ja siirryin hänen rinnalla. Siinä vauhdittiin pari sanaa. Kumpikin meistä olisi siis voinut nostaa vauhtia, sen verran hyvin puhe kulki.  Kumpikaan ei antaisi toiselle periksi. Sen huomasi vauhdin kiristyessä. Viimeisessä ylämäessä jättäydyin häneen taakseen ja aivan ylämäen loppulla menin ohitsi. Siitä alkoi huima loppukiri. Alamäen menin minä edellä, tasaisella hän tuli rinnalleni ja aivan loppumetreillä "jänikseni" meni ohitseni. Ilman häntä en olisi juossut yhtä tasaista juoksua. Juuri tällaista treeniä tarvisen ja tämä tuli kuin tilauksesta. Kiitos sinulle, joka toimit jäniksenäni! Toivottavasti sait minusta vastaavaa kirittäjän itsellesi puuskuttaessani niskaasi.

Maaliviivan jälkeen fiilis oli hyvä. Fiiliksen perusteella tuntui, että olin tehtynyt tasaisen suorituksen ja olin yhtä hymyä. Hyvä veto ilman suorituspaineita! Voi kun näin osaisin ottaa kaikki kisat. Unohtaa aikaisemmat ajat ja kanssakilpailijat keskittyen ainoastaan tavoittelemaan hyvää tasaista omaa suoritusta ja hyvää oloa.

Hyvästä treenistä palkitsin itseni kesän ensimmäisellä irtojäätelöllä





Vätternrundan 2013

.

Olihan reissu! Mutta pakko todeta, että jotain on kunnossa tapahtunut kahden vuoden aikana, sillä todellinen polkemisen tuska alkoi vasta 270 km kohdalla. Toki matkan varrella oli niitä epätoivon hetkiä, mutta viimeiset 30 km olisi voinut jättää kokematta.


 Torstaina lähdettiin reissuun kolmen aikuisen ja yhden lapsen -ryhmänä. Odottaessani muun porukan valmistautumista lähtöön, muistin mitä olin unohtanut kotiin - start card. Eikun käymään vielä kotona. Onneksi muistin, sillä startti ei onnistu ilman tätä tärkeää paperia. Passia en kuitenkaan muistanut ottaa. Pientä jännitystä, mutta kyllä kai Ruotsiin ja sieltä takaisin pääsee vilauttamalla ajokorttia vaikkei se olekaan virallinen henkilötodistus.

Neljän hengen tavarat ja yhdet rattaat täyttivät tilavemmankin auton tavaratilan.Tämän vuoksi pyörät siirtyivät ulkokuljetukseen.

Laivamatkalla mukana olivat myös Muumipeikko ja Pikku Myy.

Motalaan saavuttiin aikataulun mukaisesti ja sääennusteen mukainen sadekuuro oli ohittanut kaupungin ennen meidän saapumista. Majoituksemme oli aivan maali/lähtöalueen tuntumassa. Täydellinen paikka.

Kotikatu

Välkommen
till Vätternrundan

Koko pieni kaupunki oli pyöräilijöiden vallassa. Jokaisessa ravintolassa ja kuppilassa oli tarjolla pastaa, liikkeet olivat tuoneet myyntikojujaan kadulle ja jos jonkinlaista pyörää näkyi autojan katolla tai perässä.

Majoittumisen jälkeen suuntasimme Expo-alueelle hakemaan lähtönumeromme ja kyselemään mahdollisuudesta vaihtaa starttiaikaa meille inhimillisempään ajankohtaan. Ilmeisesti järjestäjät olivat varautuneet lähtöaikojen siirtoihin, sillä niin jouhevasti siirto kävi. Uusi lähtöaikamme olisi 5:10. Loistava aika, sillä saisimme nukkua 3:45 asti varmistaen riittävän ajan aamupalalle ja siirtymiselle lähtöalueelle, jossa halusimme olla n 20-30 min ennen starttia.

Sateen suhteen sääennuste piti paikkansa, joten tuulen suhteen toivoimme samaa. Perjantaipäivän tuulen oli määrä heikentyä aamuksi ja jopa laantua aina yhteen metriin sekunnissa.  

Kuva ei kerro koko totuutta tuulen voimakkuudesta illalla

Kreikan lippu kertonee millä voimalla tuuli kävi perjatai-iltana.

Nukkumaan mennessä kuuntelin korvatulppien takaan kuinka tuuli helisitti ikkunoita. Onneksi sain kuitenkin unta, sillä edellisen yön nukkuminen oli ollut erittäin heikkoa. Kello soi 3:45, pirteänä (siis minä, joka ei edes kykene aamutreeneihin) nousin ylös ilman minkäänlaista väsymyksen tuntemusta.

Illalla olin laittanut kaikki tavarat valmiiksi, jotta aamulla ei tarvitse alkaa arpomaan onko kaikki mukana.

Mysliä, jogurttia, leipää, juustoa ja tuoremehua aamupalaksi vaikka nälkä ei ollutkaan. Vatsat täynnä suuntasimme lähtöalueelle.

Päivä valkeni kauniina, mutta tuuli pysyi yhtä voimakkaana ellei jopa voimakkaampana. Starttialueelle mennessämme kavernii kaatui pyörällään rikkoen pyöräilykengän klossin. Ei kovin lupaava alku!


Onneksi lähtöalueella oli huoltopiste, jossa pyörähuollon kaveri arvioi vahingon muutamassa minuutissa ja totesi rauhallisesti hakevansa liikkeestä uuden parin ja palaavansa noin 15-20 min kuluttua. Vilkuilin kelloa huolissani, sillä lähtöömme olisi aikaa noin 15 min. Huollon kaverit näkivät huolestuneen ilmeeni ja rauhoittivat mieltäni kertomalla, että voisimme startata heti korjauksen jälkeen ilman ongelmia.

Odottaessani katselin huoltoporukan touhua. Siinä korjattiin jarruja, vaihdettiin rengasta, korjailtiin nopeusmittaria. Taidettiin jollekin jopa vaihtaa uusi kiekkokin. Kaverini sai uudet klossit molempiin pyöräilykenkiin, nimi ja starttinumero vihkoon, jotta Vätternrundan voi laskuttaa kaveriani myöhemmin. Lopulta pääsimme starttaamaan puoli kuuden jälkeen.

Tuuli söi niin naista kuin miestäkin. Välillä tuntui, ettei pyörä liikunut eteenpäin vaikka teki mitä. Ja mä sentäs tulin peesissä! Kaverini sai siis tehdä töitä edessäni. Sivutuulen yllättässa meinasin jopa menettää pyörän hallinnan.

Koska ilma oli kuitenkin kirkas maisemista pääsi nauttimaan. Olisipa vaan ollut kypärässä kamera. Jos maisemat olivat mahtavia korkeimmilta kohdilta, niin kyllä piti ihailla myös ruotsalaisia taloja ja pihoja. Niissä riitti ihastelemista.

Suunnitelmamme pitää keskivauhti n 27km per tuntia ja pyrkiä alussa välttämään ensimmäisiä taukopaikkoja kaatui siis jo aivan alkumatkasta. Niinpä siirryimme plan B:n heti ensimmäisellä taukopaikalla. Pidetään taukoja ilman kiirettä,sillä pienikin lepo teki ihmeitä ja jokaisella huoltopisteellä siis pysähdytään vähintäänkin täyttämään juomapullot.

Ensimmäinen ruokatauko oli Jönköpingissä, 120 km kohdalla. Tässä vaiheessa matkan poskevat ovat melko kapeat eikä ilme ole kovinkaan tuskainen.

Täällä oli tarjolla sisätiloissa joko lämmin lounas tai aamupala. Koska en syö lihapullia, niin valinta oli helppo: kaurapuuroa omenahillolla:

Tässä vaiheessa olimme tehneet matkaa kai lähes viisi tuntia. Matka jatkui vastatuuleen vielä 10-20 km, kunnes reitti kääntyi ylöspäin. Tuulen kääntyessä selän taakse, saimme muutamia hyviä vetoja vedettyä. Kaveri meni edellä ja minä perässä. Voi kun olisi ollut lisätangot! Mynnän, että hiukan pelotti tuleeko seinä vastaan liian varhaisssa vaiheessa, kun pidämme moista vauhtia yllä. Matkaa oli kuitenkin vielä saman verran jäljellä kuin mitä oli takana.

Alaselkään koski, niskakipu äityi ja oikeaan polveen iski kipua. Ensimmäinen panadoli naamaan huoltopisteellä. Melko pian kivut helpottivat. Niskaan olin kyllä lisännyt ruotsalaista voidetta helpottamaan lihasjumia jo alkumatkan pysähdyksillä, mutta ei sekään ihmeisiin pystynyt.

Päivän toinen lämmin ateria
+ burana 600

Fiilis oli kuitenkin yllättävän hyvä. Vaikka rasitusta tuntui, niin muistamani kauhumäet eivät enää olleet kauhumäkiä vaikka pitkiä ja jopa jyrkkiä olivatkin. Vauhtini toki hiipui mäkiosuuksilla, mutta pystyin pitämään mäissä kierrokset yli 70:ssä, joka helpotti niiden kiipeämistä.

Jossain vaiheeessa reittiä sain suurta nautintoa kyetessäni ohittamaan  miespyöräilijöitä mäkiosuuksilla. Kaverini jättäytyi taakseni antaen mun nauttia tilanteessa 100%;sti. Tarpeeksi kilometrejä takana, niin alkaa saamaan kiksejä mitä oudoimmista asioista.

Tuuli laantunut

Huoltopiste

Viimeinen tauko päätettiin pitää reilun 40km päästä maalista. Juomapullot täyteen, patukkaa vatsaan, päivän toinen panadol päälle ja megashot kurkusta alas. Ennen matkan jatkamista soitettiin huoltojoukolle, että shampanjan voi laittaa jäähtymään - maaliin tullaan. Tässä vaiheessa tuntui, että samalla vauhdilla mennään loppuun asti. Miten väärässä sitä voikaan olla!

Viimeinen tauko. Turvotuksen huomasin vasta maalissa ja toki myöhemmin kuvistakin.

Ehkä se vauhdin kasvattaminen 150 km kohdalla ja loppukirin aloittaminen 210 km kohdalla eivät olleet parasta mahdollista pyöräilystrategiaa. Mutta kun pyörä kulki ja ajatuksissa oli maali, niin minkäs teet. 270 km kohdalla sitten tuli katumus ja lähes täydellinen väsähtäminen. Viimeiset 30km oli taistelua. Alaselkään särki. Niska oli niin tulessa ja jumissa, että jopa juomapullon ottaminen oli tuskaa. Pienetkin mäet oli mentävä seisaalteen, sillä kipu polvessa yltyi kestämättömäksi koettaessa mennä mäet alhaalta. Välillä vauhti hiipui vaikka kuinka pyöritti, mutta jostain sitä voimaa yllättäen vielä kuitenkin irtosi nostamaan vauhtia järkevälle tasolle.

Maali! Mitali kaulaan, onnittelut ja järjestäjien tarjoamalle aterialle ennen siirtymistä majapaikkaamme.

Siinä se on!

Suihkun jälkeen nautimme huoltajamme kera shampanjaa, caviartia, salaattia ja mansikoita. Näiden eväiden jälkeen ei ollut vaikeuksia saada unen päästä kiinni. Vaikka uni tulikin, niin yö oli tuskainen. Jokainen liike sattui. Jalkaa eikä selkää voinut liikuttaa ilman kipua. Aamulla vasemmalle jalalle ei tehnyt mieli laskea painoa jalkapohja kivun vuoksi. Melkoisen hakattu olo!

Aamuun mennessä turvotus oli laskenut sen verran, että housut mahtuivat jalkaan vaikka reisistä lahkeet kiristivätkin. Aamupalan jälkeen suuntasimme vielä kerran keskustaan latelle ;). Auton pakkaaminen ja suunta laivarantaan. Ja mä taas nukahdin takapenkille melko alkumatkasta. Olen erittäin huonoa matkaseuraa, sillä uni tulee niin kovin helposti autossa.

Paluu matkalla laivalla maistui voimakas punaviini tumman pistaasisuklaan kera:

Olisipa Vättern näyttänyt yhtä tyyneltä viikonloppuna kuin meri sunnuntai-iltana

Tavarat omaan autoon ja kaunis kiitos kaverille. Ennen kotiin menoa kävin vielä ruokakaupassa, parin tunnin välietapilla. Paikallisen Prisman kylkeen ovat avanneet uuden liikkeen:

Jalat saivat niille tarvitsemaa hemmottelua ja selkä nautti hierovasta tuolista.

Tämä on lupaus; enää tänä kesänä en lähde polkemaan 300 km!

See you in Motala!

Viime syksynä onnistuimme treenikaverin toimesta saamaan 2 paikkaa Vätternrundan -pyöräilytapahtumaan. Paikat menivät n kahdessa tunnissa, joten moni halukas jäi ilman starttipaikkaa vaikka paikkoja olikin 20 0000 kappaletta. Näiden menneiden kuukausien aikana ei ole kertaakaan tullut sellaista olotilaa, että ihanaa, tosi yes! Syy lienee edellisestä kierroksesta, jolloin polkeminen ei tuntunut kertaakaan mukavalta menolta. Lähtö oli 12:45 yöllä, satoi tihutti, oli vastatuulta. Muistan vieläkin elävästi mietteeni ohittaessamme 100km -kyltin. "Tässä vaiheessa matkaa ei saisi vielä tuntua missään ja mä olen valmis keskeyttämään." Maaliin tultiin, mutta fiilis ei ollut mikään mahtava.

Osallistuminen Vätternjärven kiertämiseen lähti tästä kuvasta vuonna 2008:

Olin mieheni ja lasten kanssa kesälomareissulla Italiassa 2008. Tulimme alas Livignosta ihastellen maisemia, jolloin kameralla bongasin kuvassa näkyvän pyöräilijän. Lähetin valokuvan kahdelle kaverilleni täysin vitsinä kommentin kera;"milloinkas lähdetään tällaisiin maisemiin pyöräilemään?" Suomeen tullessani toinen kaveri kommentoi tekstiviestillä, että jos otettaisiin hiukan helpompi reitti ja lähdetään Ruotsiin.

Googletin Vätternrundanin; 300km viikonlopun aikana. Melkoinen matka. Tässä vaiheessa mun pisin pyörälenkki oli ollut n 50km yhdellä pitkällä kahvi/jäätelötauolla. No,miksi ei, jos vaan polveni kestävät. Myöhemmin luin tarkemmin miten reissu on järjestetty. Matka poljetaan yhtenä yhtenäisenä lenkkinä, ei nukkumisia yöllä! Mihin olinkaan alustavasti suostunut. Tammi/helmikuussa 2009 sain ehdottoman juoksu- ja pyöräilykiellon rikkoutuneiden polvirustojen vuoksi. Kielloin jälkeen ilmoittauduimme Vätternrundiin ja tutustuin Vesa Rauttuun. Vappuna 2009 sain Chebicini.


Missään vaiheessa kevään 2009 aikana en kuvitellut kykeneväni suoriutumaan 300km lenkistä, vaan olin asettanut itselleni tavoitteeksi päästä Jönköpingiin. Tavoitteeni pidin omana tietonani aina tuonne tavoitteeseeni asti. Muistan sen upean fiiliksen saavuttuamme Jönköpingiin aamupuurolle. Olin niin voittaja! Ja kerroin kaverilleni, että tää oli mun tavoite, mutta jatketaan. Jokainen lisäkilometri olisi minulle pieni ihme. Reitin viimeisen pysähdyksen jälkeen totesin, etten enää kykene yhteenkään pysähdykseen, niin kipeätä tekee pyörälle nousu. Emme pysähtyneet ennen maaliviivan ylittämistä! Minun tietämättäni kaverini oli sopinut vaimonsa kanssa, että hän on valmiudessa lähteä hakemaan mut missä vaiheessa reittiä vaan. Tästä sain tietää aivan loppumatkasta ;).

Pariin vuoteen emme ole päässeet osallistumaan tähän maailman suurimpaan pyöräilytapahtumaan, mutta nyt siis kolmas kerta ja lähtöfiilikset ovat ristiriitaiset. Vähimmäismäärä kilometrejä on mittarissa, mutta ei yhtään yli 90 km lenkkiä. Kunto pitäisi olla kohdillaan, mutta laiminlyöty lihashuolto on osoittanut merkkejään. Startti on 20:38 eli yötä vasten taas poljetaan ja vuoden 2010 fiilikset nousevat pintaan. Olemme varautuneet yöllä polkemiseen kofeiinipitoisella shotilla. Muuta ei juuri ole tehtävissä. Saavumme Motalaan starttipäivänä, jolloin tulee rekisteröityä, majoittua, laittaa pyörät kuntoon, syödä ja sitten onkin jo startti. Ei siis aikaa nukkumiseen.

Koetan ottaa kuvia reissulta ja reitiltä. Nyt kuitenkin pakkaamaan ja kiinnittämään pyörään lamppua lisätankojen paikoille.

Mun synttärishotit
(ja taas mä testaan. En ole edes maistanut näitä geelejä ja shotteja)

Sääksi triathlon 8.6. (päivitetty muutamalla kuvalla)

Kauden ensimmäinen kisa takana ja samalla ensimmäinen sprinttikisani. En ole koskaan pitänyt itseäni sprintterinä, mutta kyllä mä tästäkin selvisin ja asenne sprinttimatkaa kohtaan muuttui täysin.

Tavarat kasaan edellisenä iltana

Kisasta jäi hampaankoloon monia asioita ja parannettavaa löytyy. Perustavaa laatua oleva asia on oma korvien väli. Kun juoksuosuudella meni kolme naista ohitse, pyöräilyssä yksi ja T1:ssä yksi (märkäpuku jäi kiinni nilkkoihin), niin juoksun viimeisillä kilometreillä annoin itselleni luvan ottaa rauhallisemmin ja annoin jopa itselleni luvan ottaa muutaman kävelyaskeleen, kun ketään ei näkynyt takana. Tää on mun pahe, josta tulee päästä irti. Samoin kävi pyöräilyssä viimeisissä nousuissa. Annoin vauhdin hiipua enkä vääntänyt mäkiä ylös, tulin kuten treeneissä. Hyi mua!

Uinti meni ok. Startin jälkeen sukelsin liian nopeasti veteen, vieressä miehet juoksivat. Yhdessä vaiheessa olin jäänyt parin hitaamman uimarin taakse pääsemättä heidän ohitse. Lisäksi sain lievän potkun kasvoihin ja yhden reippaan tarrauksen vartalooni. Siis normi triathlon uintia. Rantaan tulin rinnakkain kahden naisen kanssa. Toinen oli ainakin Johanna. Siitä olen varma. Mahdollisesti olisin voinut uida vauhdikkaamminkin, mutta hyvä näin.

Kuva Jaanaba

Pyöräilyaikaani heikentää jonkin verran T2:ssa tapahtunut pyörien kanssa taistelu. Vaihtopaikalla viereisen pyörän etuhaarukka oli toisen puolen pyörän kanssa lähes nenäkkäin ja koettaessani tehdä tilaa omalle pyörälläni, tää linkullaan oleva pyörä tipahti tangolta. Molemmissa käsissäni pyörät, toimitsijoita ei näy missään, en saa vierasta pyörää tangolle. Lopulta laitoin tämän vieraan pyörän nojaamaan tangon päätyä vastaan ja oman pyörän omalle paikalle. Vaikea sanoa kuinka paljon aikaa menetin tuossa, mutta toivottavasti vastaavaa tilannetta ei tule vastaan tulevaisuudessa. Jotenkin ripeys katosi.




Juoksun alkumetreillä pisti sen verran kovaa, että otin muutaman kävelyaskeleen. Jälleen menetin muutaman hetken. Koetin pitää juoksuvauin sellaisena missä hengitys ei muutu pinnalliseksi. Maaliin tulin aivan liian hyvä vointisena eli hyvin todennäköisesti olisin voinut edetä ehkä 5-10 sek kovempaa per kilometrikin tai ainakin tasaisemmin.

Kuntoni ja vauhtini riitti SM-pronssiin.

Kuva Jaanaba

Kisan jälkeen vaihdoin järjestävän seuran paitaan ja siirryin toimitsijoiden avuksi. Sain onnittella perusmatkan kisaajia samalla kuin otin chippejä pois heidän nilkastaan, sain toimia valokuvaajana naisten perusmatkan palkintojen jaossa, kantavalla äänellä pitää jalankulkijat pois juoksijoiden tieltä, kannustaa kisaajia, toimia valmentajana


Päivän kohokohta oli kuitenkin tässä. Perusmatkan kisaajat olivat jo maalissa, yhtä lukuunottamatta. Maaliin odotettiin triathlonkoululaista, niinpä lähdin häntä vastaan. 2.5 km kohdan juomapisteen kohdilla tapasimme. Otimme juotavaa ja hetken levättyä jatkoimme matkaa yhdessä. Maaliviivan ylitimme HyPyläisten kannustuksilla ja fanfaareilla. Aivan mahtava päätös hienolle päivälle! Kiitos HyPy Triathlon Team!

Sääksi triathlonin teräsmies!
Tavoite saavutettu, maaliviiva ylitetty.

Tällä kertaa Päivi ei testaa

Ei siis 13km juoksulenkkiä kahta päivää ennen kisaa eikä pitkää uintitreeniä edellisenä päivää. Jotain siis opittu :). Tällä kertaa menen ohjelman mukaisesti soveltamatta.

Tänään tein viimeiset lyhyet vetotreenit ja tälläkin kertaa treenikaverini toimi personal trainerinäni. Olen niin otettu ja kiitollinen hänelle kaikesta avusta ja halusta tehdä näitä treenejä kanssani. Hän pitää huolta vauhdeista ja jakaa hyviä vinkkejä. Koska itse seuraan ainostaan sykkeitä ja arvioin juoksumatkojani, niin nyt olen saanut parempaa käsitystä vauhdistani. Lisäksi tänään hän ei tullut uimaan ollenkaan, jotta pystyi kellottaa mulle yhden uintikierroksen. Lauantaina uinnin jälkeen oli sen verran surkea olo, että halusin kellottaa kisamatkan normi matkauintivauhdilla, jotta saan jonkinlaisen käsityksen mitä vauhtia etenen avovedessä ja kuinka paljon vauhtia voisi kasvattaa. Kellottamisen lisäksi hän oli nostanut pyörät ja mun pyöräilytavarat maahan mahdollistaen mulle kunnolliset vaihdot. Voisiko enempää toivoa kaverilta?

Mikä on sitten todellinen vauhtini lauantaina, jää nähtäväksi. En osaa yhtää sanoa millaista keskivauhtia pystyn pitämään ja osaanko jakaa vauhtini/voimani sprinttikisassa. Viime kesänä tein treeninä tämän vastaavan matkan yli pitkällä uinnilla, mutta muuten ole koskaan mennyt sprinttimatkaa. Lauantaina olen viisaampi tässäkin asiassa.

Tsemppiä kaikille lauantaina starttaaville! Etenkin triathlonkoululaisille :)



.

Kuunvaihde

Kauden ensimmäinen kisa on viikon päästä ja jälleen tuntuu samalta kuin vuosi sitten. Joko nyt? Olenko valmis? Samaa jännitystä kuin aikoinaan tenteissä. Erään opiskelun viimeisen tentin suoritin muita myöhemmin, kun en uskaltanut osallistua tentiin pelkäessäni täydellistä epäonnistumista. Tenttiin menin kuukautta myöhemmän ja kiitettävällä arvosanalla taisin päästä tentistä lävitse. Nyt on tuota samaa fiilistä. Voisiko osallistumisen peruuttaa? Mä en ole valmis enkä missään nimessä sprintteri. En ole koskaan ollutkaan.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että lauantain uintitreeni meni täysin mönkään. En kyllä ole mitenkään yllättynyt asiasta, sillä melko vähän on tullut uitua alkukevään kaatumisen jälkeen. Viikkoja meni ennen kuin olkapää oikeasti kesti kovaa uintia. Vaikka olkapää on kestänyt kovaa uintia jo hyvän tovin, niin uimaseuran treeneihin olen mennyt. Rimakauhua, ei muuta.

Mutta takaisin lauantaina treeniin. Puku ahdisti jo alkumetreillä ja taisin sitten lähteä ensimmäiseen vetoon kaasu pohjassa. Ja tuohan ei tiennyt hyvää. Tuntui niin p* pahalta eikä toinen vetokaan tuntunut sen paremmalta. Kolmatta en uskaltanut ottaa, vaikka ohjelmassa niin lukikin. Pelkäsin, etten jaksa tehdä treeniä loppuun, sillä niin pahalta koko uinti tuntui. Verra rannalle ja parkkipaikalle, jossa pyöräni jo odottikin. Olisi ollut hyvä sauma tehdä kunnon vaihtoharjoitus, mutta kaikki tökki. Puku ei lähtenyt kunnolla jaloista, jalat aivan hiekkaset..... joo, että sellainen vaihto.

Treenikaveri lähti pitämään mulle taas vauhtia pyöräilyyn. Ennen treeniä olin sanonut, että vk-vetoja ja sellaisia sain. Treenin jälkeen tarkistin, että piti mennä kisavauhtia. Mentiin kenties hiukan kovempaa kuin kisavauhtia - ainakin tasaisella. Ensimmäisen vedon aikana ajattelin, että täähän kulkee kevyesti. Toisessa vedossa palasin maan pinnalle. Vauhtikestävyys ei siis ole vielä kohdillaan.

Juoksu. Kuinka kauan tulee harjoitella juoksua, jotta osaa tunnistaa oman vauhdin? Pajulahden treenikisan perusteella määrittelin kisavauhtini ja tästä tuli sitten vetojen minimivauhti. Lähdin liian kovaa ensimmäiseen vetoon. Meno tuntui helpolta. Treenikaveri totesi, että hyvältä näyttää ja jos vauhti hidastuu määriteltyyn minivauhtiin hän kyllä kertoo sen, muuten saan mennä sitä vauhtia kuin haluan. Kyllä sitä tsemppaamista pari kertaa tarvittiin. Toinen veto meni sitten ihan huippuaikaan, mutta maksoi korkojen kera seuraavassa vedossa.

Tasainen kisavauhti olisi kiva oppia, jotta voimat jakautuisivat koko matkalle. Viimeisen vedon lopussa teki mieli luovuttaa. En jaksaisi, mutta kuulemma matkaa oli vielä näkyvän nyppylän päälle. Ei, mä en jaksa! Haluan kävellä tai hidastaa selkeästi! Tätä viimeistä nousua hän tahditti taputuksin ja mä olin niin valmis luovuttamaan. Yksin olisin kävellyt sen pienen pienen nousun. Onneksi en kävellyt vaikka pahalta tuntui. Eikä edelleenkään menty minimivauhdin alle. Mä niin toivon näiden treenien olevan kehittäviä ajan kanssa, jotten täysin turhaa rääkkää itseäni.

Muuten viikkon mahtui pari avovesiuintia, joista toinen meni neuvoessani uusia triathleettejä avovesiuintiin. Lisäksi lihaskuntoa metsäpolulla, pyöräilytreeni sekä yksi pyöräily-juoksuyhdistelmätreeni. Yksi uintitreeni jäi väliin hydrospinning -tunnin vuoksi. Mut oli haastettu hydrospinninkiin työkaverin toimesta. Enhän mä voi tuollaisesta kieltäytyä. Ihan ok tunti, mutta en jäänyt koukkuun. Alustavasti olin ajattellut tekeväni uintitreenin spinningin jälkeen, mutta tulin toisiin aatoksiin ja vaihdoin treenin porealtaaseen ja höyrysaunaan. Ei ihme, jos uinti ei kulje, kun keksin hyviä syitä jättää niitä väliin.

Kesäaamun parhautta; proteiinipirtelö tuoreesta ananaksesta ja hunajamelonista kera maitokahvin. Nautitaan pihalla ilman kiirettä.