Joskus täytyy uskaltaa pysähtyä istumaan - jopa kesken treenin

SOME:ssa saa usein lukea vain hyvistä fiiliksistä, kuinka hienoa kaikki on. Nähdä hymyileviä kasvoja, iloisia ihmisiä. Kaikilla treenit kulkee, yhtään treeniä ei keskeydy eikä koskaan ole p----maisia fiiliksiä. Elämä on kuitenkin ylä- ja alamäkeä. On hyviä ja huonoja päiviä. Toisina päivinä kaikki sujuu kuin tanssi. Toisinaan tuntuu kuin rämpisi suossa. Eikä treenaaminen mitenkään poikkea muusta elämästä. Ei ainakaan mulla.

Senpä vuoksi ajattelinkin avata lauantaina tekemääni treeniä. Taustaa kuitenkin hiukan: Lantioon, alaselkään ja reisien yläosiin sattuu toisinaan. Kevään aikan osa treeneistä on jäänyt tekemättä ja kuluneella viikolla surkeat kelit sai mut siirtämään kovan juoksutreenin lauantaille. Urheilun ulkopuolisessa elämässä stressi painaa. Kauden ensimmäinen kisa on kahden viikon päästä eli viimeisiä kovia treeniviikkoja viedään ennen kesäkuun kolmea starttia.

Lauantai ei ollut niitä parhaimpia päiviä ja treenin kimppuun sain itseni vasta alkuillasta. Ajatuksena oli lämmitellä pyörällä, mutta päästyäni Sääksiin muutin mieleni. Lähdin kevyesti hölköttelemään. Koko olemus oli raskas, jalat painoivat, viime kesän tunne oli jaloissa, vauhti tuntui olevan ihan maksimi vaikka oikeasti hölkkäsin. Kahden ja puolen kilometrin kohdalla avautui hyvä suora keskellä metsää. Ei muita ulkoilijoita tai juoksijoita.

Koska juoksu tuntui todella huonolta ajattelin tehdä muutamia juoksudrillejä, josko niillä saisin kropan heräämään. Eipä auttanut, hyvä kun jaksoin edes kunnolla tehdä muutamaa kevyttä loikkaa. Mielessäni kävi, että joko nyt viime kesän ongelmat toistavat itseään. Tein lonkkaa ja jalkoja avaavia liikkeitä. Edelleen tuntui kuin olisin vähintään 5 cm kasassa. Venyttelin selkääni. Lopulta istahdin kannolle.

Teki mieli itkeä. Tästä ei tule mitään! Siinä istuin pohtimassa onko tässä mitään järkeä, kisat kahden viikon kuluttua, jaloissa ei ole mitään voimaa eikä juoksu kulje sitten pätkääkään. Nähdessäni jonkun muunkin viettävän lauantai-iltaa metsäpoluilla, päätin nousta ylös. Kokeilin tehdä vielä muutamia kevyitä hyppyjä. Tuntui kun painot olisivat olleet nilkoissani. Jos ei kulje, niin ei kulje! Mieleeni palautui torstain juoksutreeni, joka oli kevyttä ja helppoa. Osa matkasta mentiin vauhtileikittelynä. Lähdin kokeilemaan tuota, mutta ei niihin jalkoihin mitään voimia tullut. Treeni olisi sitten tässä. Voi surkeuden surku!

Päästessäni takaisin autolle olin todella lähellä soittaa valmentajalleni ja sanoa, että: "treenit oli tässä, nähdään Sääksissä kahden viikon päästä." En kuitenkaan näpytellyt Katjan numeroa, vaan join urheilujuomaa, kävelin hetken. Kävin mielessäni tulevia kisoja. Tehtyä treenejä. Takana on erittäin onnistuneita, mutta mukaan mahtuu niitä heikkojankin, jopa keskeytettyjä. Jostain syvältä sitten sain ajatuksen, että 100m veto on parempi kuin mitään. Heitin lämmittelytakin autoon ja kuulin sanovani itselleni:" Sä pystyt siihen!" Pieni kävely, sykemittari päälle ja lähdin juoksemaan. Olin päättänyt edetä sen 100m. Jalat tuntuivat kevyiltä, askel oli hyvä, vauhtikin oli itselleni hyvä. Jatkoin matkaa. Ensimmäinen veto takana, olo mahtava. Palautus ja toinen veto. Sykkeetkin lähtivät nousemaan kohti tavoitetasoa. Edelleen olo ihan huippu. Kolmannen vedon tiesin osuvan reitin haasteellisemmalla osuudella. Tuolle osuudella osuisi myös nousu, josta on tullut mun akilleen kantapää sillä siihen nousuu assosioutuu huonoja fiiliksiä viime kesältä. Haaste siis itselleni ja sen kimppuun. Lopuissakin vedoissa olisi pieniä nyppylöitä, mutta siis homma helpottuu huomattavasti kolmannen jälkeen.

Voitte vaan uskoa millainen fiilis oli saavuttuani takaisin autolle! Sykkeet eivät nousseet tavoitetasolle, mutta vauhti oli mulle erittäin hyvä. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että treeni oli erittäin onnistunut äärimmäisen hankalan alun jälkeen. Uimaankin olisin mennyt treenin jälkeen, jos en olisi kuhninut siellä metäkössä niin kauan mitä tein. Näitäkin treenejä siis tarvitaan.

Kuunvaihde

Kauden ensimmäinen kisa on viikon päästä ja jälleen tuntuu samalta kuin vuosi sitten. Joko nyt? Olenko valmis? Samaa jännitystä kuin aikoinaan tenteissä. Erään opiskelun viimeisen tentin suoritin muita myöhemmin, kun en uskaltanut osallistua tentiin pelkäessäni täydellistä epäonnistumista. Tenttiin menin kuukautta myöhemmän ja kiitettävällä arvosanalla taisin päästä tentistä lävitse. Nyt on tuota samaa fiilistä. Voisiko osallistumisen peruuttaa? Mä en ole valmis enkä missään nimessä sprintteri. En ole koskaan ollutkaan.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että lauantain uintitreeni meni täysin mönkään. En kyllä ole mitenkään yllättynyt asiasta, sillä melko vähän on tullut uitua alkukevään kaatumisen jälkeen. Viikkoja meni ennen kuin olkapää oikeasti kesti kovaa uintia. Vaikka olkapää on kestänyt kovaa uintia jo hyvän tovin, niin uimaseuran treeneihin olen mennyt. Rimakauhua, ei muuta.

Mutta takaisin lauantaina treeniin. Puku ahdisti jo alkumetreillä ja taisin sitten lähteä ensimmäiseen vetoon kaasu pohjassa. Ja tuohan ei tiennyt hyvää. Tuntui niin p* pahalta eikä toinen vetokaan tuntunut sen paremmalta. Kolmatta en uskaltanut ottaa, vaikka ohjelmassa niin lukikin. Pelkäsin, etten jaksa tehdä treeniä loppuun, sillä niin pahalta koko uinti tuntui. Verra rannalle ja parkkipaikalle, jossa pyöräni jo odottikin. Olisi ollut hyvä sauma tehdä kunnon vaihtoharjoitus, mutta kaikki tökki. Puku ei lähtenyt kunnolla jaloista, jalat aivan hiekkaset..... joo, että sellainen vaihto.

Treenikaveri lähti pitämään mulle taas vauhtia pyöräilyyn. Ennen treeniä olin sanonut, että vk-vetoja ja sellaisia sain. Treenin jälkeen tarkistin, että piti mennä kisavauhtia. Mentiin kenties hiukan kovempaa kuin kisavauhtia - ainakin tasaisella. Ensimmäisen vedon aikana ajattelin, että täähän kulkee kevyesti. Toisessa vedossa palasin maan pinnalle. Vauhtikestävyys ei siis ole vielä kohdillaan.

Juoksu. Kuinka kauan tulee harjoitella juoksua, jotta osaa tunnistaa oman vauhdin? Pajulahden treenikisan perusteella määrittelin kisavauhtini ja tästä tuli sitten vetojen minimivauhti. Lähdin liian kovaa ensimmäiseen vetoon. Meno tuntui helpolta. Treenikaveri totesi, että hyvältä näyttää ja jos vauhti hidastuu määriteltyyn minivauhtiin hän kyllä kertoo sen, muuten saan mennä sitä vauhtia kuin haluan. Kyllä sitä tsemppaamista pari kertaa tarvittiin. Toinen veto meni sitten ihan huippuaikaan, mutta maksoi korkojen kera seuraavassa vedossa.

Tasainen kisavauhti olisi kiva oppia, jotta voimat jakautuisivat koko matkalle. Viimeisen vedon lopussa teki mieli luovuttaa. En jaksaisi, mutta kuulemma matkaa oli vielä näkyvän nyppylän päälle. Ei, mä en jaksa! Haluan kävellä tai hidastaa selkeästi! Tätä viimeistä nousua hän tahditti taputuksin ja mä olin niin valmis luovuttamaan. Yksin olisin kävellyt sen pienen pienen nousun. Onneksi en kävellyt vaikka pahalta tuntui. Eikä edelleenkään menty minimivauhdin alle. Mä niin toivon näiden treenien olevan kehittäviä ajan kanssa, jotten täysin turhaa rääkkää itseäni.

Muuten viikkon mahtui pari avovesiuintia, joista toinen meni neuvoessani uusia triathleettejä avovesiuintiin. Lisäksi lihaskuntoa metsäpolulla, pyöräilytreeni sekä yksi pyöräily-juoksuyhdistelmätreeni. Yksi uintitreeni jäi väliin hydrospinning -tunnin vuoksi. Mut oli haastettu hydrospinninkiin työkaverin toimesta. Enhän mä voi tuollaisesta kieltäytyä. Ihan ok tunti, mutta en jäänyt koukkuun. Alustavasti olin ajattellut tekeväni uintitreenin spinningin jälkeen, mutta tulin toisiin aatoksiin ja vaihdoin treenin porealtaaseen ja höyrysaunaan. Ei ihme, jos uinti ei kulje, kun keksin hyviä syitä jättää niitä väliin.

Kesäaamun parhautta; proteiinipirtelö tuoreesta ananaksesta ja hunajamelonista kera maitokahvin. Nautitaan pihalla ilman kiirettä.

Vauhtia hakemassa

Viime viikon treenikisan viralliset ajatkin tulivat. Tunnin sain kulutettua koko matkaan enkä puolitoista tuntia kuten edellisessä blogikirjoituksessani kirjoitin. Tuo "ylimääräinen" puolituntia tuli verroista. Siis kokonaisuudessani vauhti oli aivan omaa tasoani alusta loppuun. Kovempaa en olisi vaan päässyt. Hidas, mikä hidas ;).

Kuluneella viikolla on sitten haettu etanalle vauhtia.Valitettavasti alkuviikon treenit eivät aivan menneet suunnitelman mukaisesti, kun toistamiseen keskiviikkona iski sellainen väsymys ettei ollut mitään mieltä lähteä vetämään mäkivetoja. Lisäksi satoi vettä. Mikä ihana tekosyy Suomen suvessa!

Tiistaina kyllä kävin uimassa Mäkelänrinteessä hyvän uintitreenin vaikka pari kanssauimaria saikin verenpaineeni nousemaan. Onneksi olin tekemässä kelaustreeniä. Vaikka kyseessä olikin enemmän kelaustreeni kuin mitään muuta, niin ennen loppuverraa oli 12x50m (25m perhosta III, 25m vu II). Neljännän vinstan jälkeen olin melko varma ettei 12 tule täyteen, mutta kyllä se vaan tuli ja hyvin mielin nousin altaasta ylös. Jälleen oli aihetta taputtamaan itseään selkään.

Keskiviikon treenin siirsin perjantailla ja perjantain treenin yhdistin torstain treeniin. En siis todellakaan olen helppo valmennettava, kun mä aina säädän näiden treenien kanssa. Mutta näin sain treenit soviteltua omaan aikatauluuni ja Suomen vaihteleviin sääolosuhteisiin.

Perjantain pyöräilytreenissä chebici kulki hyvin ja fiilis oli korkea vaikka treeniin sisältyi mäkivetoja, jotka eivät ole koskaan olleet mun lempitreenejä. Mäeksi valitsin eniten inhoamani mäen, jossa ollaan valmentajan kanssa käyty yhdessä treenaamassa pari kesää sitten. Ensimmäisen kerran törmäsin tähän mäkeen viisi kesää sitten. Tuolloin mäki selätti mut. Toki tulin sen ylös, mutta vain kerran ja koko kesän valitsin reitit vältellen tätä mäkeä. Nyt tulin mäen neljästi ylös lähes täydellisesti valmentajan ohjeiden mukaisesti.

the mäki, tai siis osa the mäestä.

Mäkivedot eivät välttämättä olleet kaikista fiksuinta tehdä vajaa vuorokautta ennen kovaa vk-treeniä. Pientä palautetta tuli vk-treenin jälkeen treenikaverilta ja aivan aiheesta. Jos oisin mennyt suunnitelman mukaisesti, olisi alavartalon lihakset olleet huomattavasti freshimmät ja näin vk-treenistä olisi saanut irti sen mikä niiden tavoite on.

Lauantaille olin sopinut myös ensimmäisen avovesiuinnin Jukan kanssa. Hiukan arvelutti lähteä uimaan niinkin kylmään veteen. Kyllähän nilkoissa ja ranteissa tuntui aluksi epämiellyttävältä, mutta periksi ei annettu. Olin päättänyt uida ensimmäiselle poijulle, jos vielä ensimmäisen poijun kohdalla tuntuu epämiellyttävältä suuntaan rantaan. Epämiellyttävä tunne käsistä ja nilkoissa oli poissa eikä edes pari lyhyttä pysähdystä tuntunut missään odotellessani Jukkaa.

Uinti toimi mainiona verrana kovaan vk-treeniin. Laji vaihtui ja samalla mies ;). Treenikaveri halusi lähteä pitämään vauhtia yllä ja samalla toimia kellottajana. Hyvä niin. Itse olisin todennäköisesti mennyt hitaammin ja aivan varmasti luovuttanut jossain vaiheessa - hetkeksi. Nyt ei voinut, kun toinen piti silmällä kelloa, vauhtia ja mun pyöritystä. Treenistä muista väsymyksen tunteen sekä tsemppaukset: "edessä oleva mäki pyöritetään tasaisesti", "rouva nyt vaan tulee sieltä", "anna tulla, kaikki peliin". Juoksuvedot menivät samalla kaavalla. Riitti, kun mä vaan tulin rinnalla tai perässä. Treenikaveri tarkkaili matkaa. Juoksu tuntui toivottoman hitaalta ja korviini kantautui: "viimeinen satametriä", "vauhtia", "ja sitten jätätät mut", "maaliviiva on tuossa vinotolpan kohdalla" ja mun pakarat huusivat armoa - etenkin viimeisessä vedossa. Oli muuten ensimmäisen kerta, kun pakaralihakseni huusivat hoosiannaa juoksussa.

Treeni päättyi samaan paikkaa kuin mistä se oli alkanutkin eli järveen. Lähes vyötäröön asti kahlasin kylmässä vedessä. Ai, että kuinka mä pidän kesästä! Nää hetket kovan treenin jälkeen, kun pääsee viileään veteen on aivan ykkösjuttu. Loppuilta meni syöden, leväten ja venytellen. Mun hurja hurjempi lauantai-ilta!

Treeniviikko päättyi pitkään rauhalliseen pk-treeniin. Ei kyllä olisi irronnut yhtään vetoa, ei pyörän päällä eikä jalan. Hyvä ja kehittävä viikko siis takana.