Joskus täytyy uskaltaa pysähtyä istumaan - jopa kesken treenin

SOME:ssa saa usein lukea vain hyvistä fiiliksistä, kuinka hienoa kaikki on. Nähdä hymyileviä kasvoja, iloisia ihmisiä. Kaikilla treenit kulkee, yhtään treeniä ei keskeydy eikä koskaan ole p----maisia fiiliksiä. Elämä on kuitenkin ylä- ja alamäkeä. On hyviä ja huonoja päiviä. Toisina päivinä kaikki sujuu kuin tanssi. Toisinaan tuntuu kuin rämpisi suossa. Eikä treenaaminen mitenkään poikkea muusta elämästä. Ei ainakaan mulla.

Senpä vuoksi ajattelinkin avata lauantaina tekemääni treeniä. Taustaa kuitenkin hiukan: Lantioon, alaselkään ja reisien yläosiin sattuu toisinaan. Kevään aikan osa treeneistä on jäänyt tekemättä ja kuluneella viikolla surkeat kelit sai mut siirtämään kovan juoksutreenin lauantaille. Urheilun ulkopuolisessa elämässä stressi painaa. Kauden ensimmäinen kisa on kahden viikon päästä eli viimeisiä kovia treeniviikkoja viedään ennen kesäkuun kolmea starttia.

Lauantai ei ollut niitä parhaimpia päiviä ja treenin kimppuun sain itseni vasta alkuillasta. Ajatuksena oli lämmitellä pyörällä, mutta päästyäni Sääksiin muutin mieleni. Lähdin kevyesti hölköttelemään. Koko olemus oli raskas, jalat painoivat, viime kesän tunne oli jaloissa, vauhti tuntui olevan ihan maksimi vaikka oikeasti hölkkäsin. Kahden ja puolen kilometrin kohdalla avautui hyvä suora keskellä metsää. Ei muita ulkoilijoita tai juoksijoita.

Koska juoksu tuntui todella huonolta ajattelin tehdä muutamia juoksudrillejä, josko niillä saisin kropan heräämään. Eipä auttanut, hyvä kun jaksoin edes kunnolla tehdä muutamaa kevyttä loikkaa. Mielessäni kävi, että joko nyt viime kesän ongelmat toistavat itseään. Tein lonkkaa ja jalkoja avaavia liikkeitä. Edelleen tuntui kuin olisin vähintään 5 cm kasassa. Venyttelin selkääni. Lopulta istahdin kannolle.

Teki mieli itkeä. Tästä ei tule mitään! Siinä istuin pohtimassa onko tässä mitään järkeä, kisat kahden viikon kuluttua, jaloissa ei ole mitään voimaa eikä juoksu kulje sitten pätkääkään. Nähdessäni jonkun muunkin viettävän lauantai-iltaa metsäpoluilla, päätin nousta ylös. Kokeilin tehdä vielä muutamia kevyitä hyppyjä. Tuntui kun painot olisivat olleet nilkoissani. Jos ei kulje, niin ei kulje! Mieleeni palautui torstain juoksutreeni, joka oli kevyttä ja helppoa. Osa matkasta mentiin vauhtileikittelynä. Lähdin kokeilemaan tuota, mutta ei niihin jalkoihin mitään voimia tullut. Treeni olisi sitten tässä. Voi surkeuden surku!

Päästessäni takaisin autolle olin todella lähellä soittaa valmentajalleni ja sanoa, että: "treenit oli tässä, nähdään Sääksissä kahden viikon päästä." En kuitenkaan näpytellyt Katjan numeroa, vaan join urheilujuomaa, kävelin hetken. Kävin mielessäni tulevia kisoja. Tehtyä treenejä. Takana on erittäin onnistuneita, mutta mukaan mahtuu niitä heikkojankin, jopa keskeytettyjä. Jostain syvältä sitten sain ajatuksen, että 100m veto on parempi kuin mitään. Heitin lämmittelytakin autoon ja kuulin sanovani itselleni:" Sä pystyt siihen!" Pieni kävely, sykemittari päälle ja lähdin juoksemaan. Olin päättänyt edetä sen 100m. Jalat tuntuivat kevyiltä, askel oli hyvä, vauhtikin oli itselleni hyvä. Jatkoin matkaa. Ensimmäinen veto takana, olo mahtava. Palautus ja toinen veto. Sykkeetkin lähtivät nousemaan kohti tavoitetasoa. Edelleen olo ihan huippu. Kolmannen vedon tiesin osuvan reitin haasteellisemmalla osuudella. Tuolle osuudella osuisi myös nousu, josta on tullut mun akilleen kantapää sillä siihen nousuu assosioutuu huonoja fiiliksiä viime kesältä. Haaste siis itselleni ja sen kimppuun. Lopuissakin vedoissa olisi pieniä nyppylöitä, mutta siis homma helpottuu huomattavasti kolmannen jälkeen.

Voitte vaan uskoa millainen fiilis oli saavuttuani takaisin autolle! Sykkeet eivät nousseet tavoitetasolle, mutta vauhti oli mulle erittäin hyvä. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että treeni oli erittäin onnistunut äärimmäisen hankalan alun jälkeen. Uimaankin olisin mennyt treenin jälkeen, jos en olisi kuhninut siellä metäkössä niin kauan mitä tein. Näitäkin treenejä siis tarvitaan.