Miten tässä nyt näin kävi?

Liikuntaharrastukseni alkoi satujumpasta ja jatkui tanhuleirillä. Ikää oli hurjat 5 tai 6 vuotta. Muistan vieläkin lihavan lapsen tunteita tuolta ajalta. Rakkaus liikkumiseen taisi kuitenkin syttyä. Isoäitini vei mua usein uimaan ja muutamana kesänä isoisäni ohjasi mut uimakouluun. Uimaseuraan löysin tieni ala-asteen kolmannella luokalla luokkakaverini houkuttelemana. Tuolle tielle jäin useaksi vuodeksi ja vasta ripari-iässä siirryin uima-altaalta saman urheiluhallin pallosaliin käsipallon pariin muutamaksi vuodeksi.

Uinnisssa, kuten en myöskään käsi- tai pesäpallossa, ollut koskaan erityisen hyvä. Toisaalta 70-luvun juuri rakennetussa lähiössä tavoite oli saada nuoret harrastamaan jotain muuta kuin kadulla norkoamista, ei niinkään tehdä heistä huippuja. Tuolloin valmentajani olivat vapaaehtoisia, joilla oli uintivalmennuskurssi käytynä, mutta viihtyivät meidän nuorten ja teinien kanssa uimahallilla jopa 6 kertaa viikossa.

Sama kaava toistui itselläni. C-perus- ja uintivalmentajapaperit (nykyisin 1-tason valmennuskurssi) olivat kädessäni ennen ripari-ikää. Yläasteen ajan uin, valmensin, pelasin pesäpalloa. Riparin jälkeen osa uintitreeneistä vaihtui käsipalloon. Viimeiset todelliset uintitreenit vedin vaihto-oppilasvuonna ja viimeiseksi kisaksi jäi kaupunkiottelu vaihtarivuoden jälkeen. Tuossa kisassa kauhoin perhosta. En muista oliko matka 100m vai 200m, mutta pitkä ja tuskainen se oli. Lukioaikana hankin itselleni vielä B-tason (nyk. 2-tason valmennuskurssi) valmentajatutkinnon.

Valmennuksen jätin pois ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Tuohon mennessä olin ehtinyt valmentamaan yhtä ryhmää usean vuoden ajan ja kasvattamaan pari uutta valmentaja-alkua seuraan, vetämään uimakouluja lapsille ja aikuisille sekä vesiralleja nuorille. Veri kuitenkin veti uimahalille toisen lapsen syntymän jälkeen. Tällä kertaan suostuin vetämään vielä kerran vesirallia kurssimuotoisena. Muutaman vesirallikurssin jälkeen totesin antaneeni tarpeeksi Suomen uinnille.

Koluttuani pari uimaseuraa triathlonharrastuksen aloitettuani, olen ehtinyt kieltäytymään valmentamisesta muutamaan otteeseen. En ole suostunut edes apuvalmentajaksi enkä tuuraajaksi. Viime syksynä rekisteröidyin paikallisen triathlonseuran kuntojäseneksi, jotta tutustuisin paikallisiin triathlonin harrastajiin sekä olisi mahdollista treenata heidän kanssaan. Puoli vuotta myöhemmin minut on nimitetty paikallisen triathlonseuran triathlonkoulun uinnin vastuuvalmentajaksi. Miten ihmeessä tässä pääsi näin käymään?

Ehkä aika on otollinen ja elämäntilanteeni antaa mahdollisuuden ottaa haaste vastaan. Eikä kyse ole valmentamisesta useita kertoja viikossa. Lisäksi yksityisopetuksen anti on ollut suurta ja herättänyt valmentaja minäni esiin. En ole sitoutunut toistaiseksi, ainostaan kymmeneksi kerraksi. Katsotaan mitä tämä kokemus tuo tulleessaan. Tämän illan uintiohjelma on tehty ja innokkaan odotan triathlonkoululaisten kohtaamista altaassa.

Uintitekniikka on muuttunut hurjasti niistä ajoita, jolloin itse uin ja valmensin aktiivisesti. Neljä vuotta sitten kuvittelin uivani teknillisesti hyvin, enää en ole noissa kuvitelmissa. Näiden vuosien aikana tekniikkaani on päivitetty 2000-luvulle ja edelleen hion vaparin tekniikkaa kymmenen kerran "tehovalmennuksessa" Vierumäellä. Ensimmäinen kerta meillä oli maanantaina ja heti ensimmäisellä kerralla tuli muutama erinomainen oivallus omaan asentoon vedessä sekä miten kelluessa saada vajoavat jalat pinnalle.

Mielenkiinnolla odotan oman uintivideon analysoinnin tuloksia, jonka perusteella saan henkilökohtaiset harjoitteet tekniikan parantamiseksi. Aivan treenin lopussa pyysin vielä katsomaan perhosuinnin tekniikkaani. Palautteen jälkeen  ihmettelen miten ihmeessä syksyn kisoissa kykenin uimaan 200m perhosta. Kaikki mitä vaan voi olla, on pielessä. Enää en yhtään ihmettele kisoissa saamaani kommenttia, että perhosen tekniikkani vaatii todella paljon voimia. Pahin haaste lienee pois oppiminen vanhasta tekniikkasta. Haasteita siis riittää. Jos uimahallissa törmäät naisuimariin, joka tuskailee perhosuinnin kanssa tai pystysasennossa potkii altaan syvässä päässä piiskaten itseään, niin saattaa olla, että olet kanssani samassa altaassa. Toivottavasti kevään lyhyen radan kisoissa perhonen menee hiukan kevyemmin.