Aamu Mäkelänrinteessä

Tänään olin kuudennen kerran opettamassa vaparin tekniikkaa uimaoppillaalleni. Kehitys on ollut huimaa ja "opettajana" olen todella ylpeä oppilaastani, joka on ollut ahkera ja motivoitunut harjoittelemaan itsenäisesti tapaamistemme välissä. Mun tehtävä on ollut jopa hillitä uintitreenien määrää ;).  Ensimmäisessä harjoituksessa meinasin kehoittaa kaveria kääntymään jonkun toisen valmentajan opetukseen. Epäilin omia kykyjäni kyetä opettamaan vaparia aikuiselle ihmiselle niin nopeasti ja hyvin, että kesällä hän kykenisi uimaan 1900 metriä. Mietin olenko valmis ottamaan moisen vastuun itselleni? Mitä jos epäonnistun, aikaa ei olisi tuhlattavana? Tämän päivän jälkeen kyse on vain kuinka nopeasti hän taittaa avovedessä tuon matkan. Olen iloinen, että hän luotti minuun, sillä kehitystä on ollut ilo seurata. Kehityksen seuraamisen jälkeen parasta antia itselleni on ollut positiivinen palaute, jota olen saanut treenien jälkeen.

Opetuksen jälkeen tein oman uintitreenini. Edellisenä päivänä olin saanut facebookin kautta treenivinkin, jota halusin testata soveltaen sitä omiin tavoitteisiini. En ole koskaan aikaisemmin treenannut uintia tasavauhtisesti niin, että asetan itselleni tavoiteajan 100 m matkalle ja tuolla ajalla uidaan jokainen satanen. Ohjelmassani oli 3x(9x100m vu) - sarja, jonka halusin uida tasavauhtisesti kellottaen jokaisen satasen.

Alussa meno oli taas hiukan tahmeaa, mutta hyvän verran jälkeen tahmeudesta oli vain muisto jäljellä. Olisin halunnut uida lyhyellä radalla koko ohjelman, mutta jo 3. satasen jälkeen radan valtasi viriilit vesipallo vaarit. En muuten olisi pysynyt heidän vauhdissa alkuunkaan. Kiltisti siirryin 50m altaan puolelle ja nopeiden radalle ohittelemaan muita ;).

Kolmas 9x100m -sarja lähti käyntiin ja olin valmis siirtymään saunan puolelle. Tiesin, ettei kyse ole kunnon puutteesta vaan enemmänkin kyse oli menttaallisesta puolestani. Koetin pitää vauhdin mahdollisimman tasaisena jokaisella satasalla. Toiseksi viimeisen satasen viimeisellä 25 metrillä iski väsymys. Potkut tuntuivat reisissä, käsivedot käsivarsissa. Töitä sain tehdä pitääkseni vauhdin yllä. Ennen viimeistä satasta piti pitää pieni sisäinen puhe itselleen: "treeniä ei jätetä kesken tässä vaiheessa. Yksi vaivainen satanen." Päättäväinen ponkaisu päädystä. Ai, että miltä tuntui? Raskaalta, varsinkin viimeinen 30m.

Naama punaisena ja hengästyneenä kuuntelin naapurin radan viriilien vesipallo vaarien kommentteja omasta treenistä ja siirtymisestä kahvilan puolelle munkkikahveille. Mulla oli vielä verra jäljellä ja vaatelokerossa odotti palautusjuoma. Myönnän, että "roikkuessani" altaan reunalla hörppien juotavaa munkkikahvi kuullosti huomattavasti houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin mun palautusjuoma.

Mikä fiilis treenistä? Huippu treeni! Altaassa tuntunut väsymys oli sellaista hyvää väsymystä. Tietoisuutta, että treeni on ollut tehokas ja juuri sellainen kuin sen kuvittelinkin olevan. Treeni tuntui koko kropassa. Tätä haluaa lisää!

Illalla vein treenin Polarin treenipäiväkirjaan tarkempaa analysointia varten. Aivan ensimmäiset sataset olen uinut asettamaani tavoiteaikaan. Alun jälkeen vauhti on hiipunut muutaman sekunnin, mutta yllättävän tasaista vauhtia olen pitänyt jokaisessa 9x100m -sarjassa.