Aktiivisuus ei heikennä toipumista

Viikkoa vaille kaksi kuukautta on kulunut diagnoosista. Toipumisen aikana olen vain kerran lähtenyt iltapäiväkahvin päätteeksi päivystykseen hengenahdistuksen vuoksi, joka ehti helpottaa viiden tunnin odotuksen jälkeen. EKG:n, röntgenin ja valtimoverinäytteen jälkeen pääsin kotiin. Kaikki oli kunnossa. 

Kandi yritti nelisen kertaa saada verinäytettä onnistumatta ennen kuin pyysi kokeneemman lääkärin.

Vaikka kaikki on mennyt huomattavasti paremmin kuin olin osannut odottaa ja olen pystynyt liikkumaan, niin epävarmuus on ollut koko ajan mukana. Mieltä on etenkin painannut epätietoisuus siitä miten paljon liikuntaa ja millä intensiivisyydellä on turvallista liikkua. 

Olo on ollut hyvä, olen tehnyt vain sitä mikä on tuntunut hyvältä puskematta yhtään eli mukavuusalueella on liikuttu. Sykkeen noustessa korkealla, olen himmaillut vaikka kehossa tunne on ollut hyvä eikä ollenkaan tuskainen tai hapottava. Ehkä jopa liiankin varovasti, mutta mielummin liian varovasti kuin ottamalla takapakkia. Siitä huolimatta olen ollut huolestunut saatanko aiheuttaa hallaa itselleni. Syy huolestumiseen on tiedon puute. On ollut erittäin vaikea löytää tai saada vastauksia miten edetä, mitä saa tehdä, miten paljon saa tehdä ja saako syke nousta esim anaerobiselle tasolle? Mitä haittaa voi olla rasituksesta toipumiseen ja sydämen toimintaan? Kysymyksiä on paljon, mutta kovin vähän vastauksia. Näitä samoja kysymyksiä tein jo sairaalassa lääkärille ja sydänhoitajalle. Terveyskeskuksen puolella omalle lääkärille sekä sairaanhoitajalle. Vastauksia vaan en oikein saanut. 

On täysin ymmärrettävää, että jokainen potilas on erilainen taustoineen ja jokaisen toipuminen on kovin yksilöllistä. Mutta se ei paljoa auta ymmärtämään omaa tilannetta. Jos olisin mennyt kotiuttamisohjeiden mukaan, niin epäilen olisinko selvinnyt kuukauden sairaslomalla. Tuskin. Jos ei muuta niin, liikuttamattomuus olisi saattanut aiheuttaa sekä muita fyysisiä ongelmia että kunnon selkeää heikentymistä. 

Vaikka netti on täynnä tietoa, niin on ollut äärimmäisen vaikea löytää sitä luotettavaa tai oikeastaan mitään tietoa keuhkoemboliasta toipumisesta, liikunnasta ja liikunnan merkityksestä / haitasta toipumisen aikana. 

Yrittänyttä ei laiteta. Tarpeeksi kauan kuin googlettaa erilaisilla hakusanoilla, niin vastaan alkoi tulemaan vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja inspiroivia esimerkkejä Clot buster helping to stop the clot -blogin kautta sekä artikkelin, jossa oli ohjeita keuhkoembolia potilaalle toipumiseen. Samaisessa artikkelissa oli myös lyhyt osio koskien liikunnan aloittamista: "After a diagnosis of  DVT or PE, use common sense and listen your body. Physically, do only what is comfortable. You will not speed up recovery by pushing yourself aggressively through of pain and swelling. But you also will not make things worse by being active."

Tiedän, etten ole vielä kunnossa, mutta helpottuneena, positiivisin ajatuksin ja luottavaisin mieli jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti. Summer 2017, Here I come!

Velotour Helsinki 2016 ja valmiina lähteämään 75km (oikeasti lähes 78 km) -lenkille

Palautumista

Turun kisan jäljiltä olin väsyneempi kuin normaalisti. Koko nainen on käynyt normaalia hitaammalla. lltaisin unikaan ei ole meinannut tulla ja aaamut ovat olleet sen mukaiset. Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräilin lihaskipuihin. Vastaavia heräämisiä on tullut vain Vätternrundanin ja täyden matkan kisan jälkeen. Ensimmäistä kertaa siis puolimatkan jälkeen on ollut näin tahmeaa, mutta kertonee siitä miten kova suoritus tällä kertaa tuo sunnuntaina kisa oli mun kropalle ja kielii myös siitä, että maltilla pitää mennä vielä tovi ennen kuin olen täysin toipunut keuhkoveritulpasta. On hyvä pitää mielessä, että vasta viiden kuukauden päästä on lopputarkastus tästä sairaudesta, jolloin vasta voin saada terveen paperit. Myös lääkitys on päällä tuohon asti.

Maanantaina pulahdin jo veteen tekemään rauhallisen palauttavan uinnin uintiystäväni kanssa. En odottanut uinnin kulkevankaan, mutta olihan se kuin tervassa menoa. Rinulia uidessa huomasin vasemman sisäreiden olevan lähes kokonaan pois pelistä.  Keli suosi ja saatiin nauttia uinnista ilta-auringossa. Uinnin jälkeen pohdimme palautumista ja kuinka erilaiset matkat vaikuttavat mm. hormoonitasapainoon. Eikä sovi unohtaa levon merkitystä kunnon kohentumisen näkökulmastakaan.

Maanantain uinti eikä altaasta pois nouseminen ollut näin vauhdikasta ollenkaan. Tämä kuva on kenties paras kisakuva, jota musta on koskaan otettu. Kiitos kuvaajalle!

Tiistaina työpäivän jälkeen jaksoin kuurata pyörän ja pyörän pesun jälkeen pesuhuoneen lattian puhtaaksi. Ohjelmassa olisi ollut kevyt pyörittely, mutta väsymys ja järki voitti. Sohvaperunailta.

Keskiviikkona katsoin yhden hömppäleffan ja pyörittelin kampiakselia trainerin päällä. Trainerin päällä pyörittely on kyllä ihan killeriä itselleni. Vartin päästä kysyn itseltäni: "Riittäisikö jo? Voisiko tehdä jotain muuta?" Ulkona taas 30 km lenkki tuntuu yhtä tyhjän kanssa. Leffan sain katsottua loppuun ja siinä vaiheessa taputin itseäni selkään. Hyvä palauttava treeni.

Torstaipäivään heräsin virkeänä ja energisenä.

Challenge Turku 2016

Kansainvälinen ChallengeFamily rantautui myös Suomeen. Mielestäni on hienoa saada tämän taso kaupunkikisat kauniiseen Turkuun. Iso kiitos Turulle ja turkulaisille siitä. Järjestelyt olivat mainiot. Vapaaehtoiset kiskoivat triathleettejä ylös vedestä, kisareitin varrella turvasivat reitin, huolehtivat energian ja nesteen saamisesta sekä kannustivat koko kisan ajan. Viimeinen juoksukierros menikin kiitellessä heitä. Sateesta huolimatta matkan varrella oli myös turkulaisia kannustamassa.

Aina löytyy paranneltavaa, kuten nytkin pyöräosuudella olleen rautatiekiskon ylityskohdan peittäminen muovimatolla ennen kuin siinä ehtii kukaan kaatumaan. Tuossa ylityskohdassa sattui ikäviä kaatumisia. Osa joutui keskeyttämään kisan pyörän hajotessa, osa pääsi jatkaman matkaansa kerättyään itsensä ja pyöränsä maasta. Takaisin tullessa ylityskohta oli hyvin peitetty. Lisäksi olisi ollut hienoa tietää missä vaiheessa tulee nousta pois pyörän päältä. Nyt se tuli niin yllättäen, etten ehtinyt saamaan jalkojani pois kengistä. Koetin juosta pyöräilykengissä, mutta ei siitä mitään tullut. Päätin siis riisua kengät,  juosta kengät toisessa kädessä ja toisella kädellä taluttaa pyörää. Ja eihän ne märät kengät meinanneet millään lähteä pois jaloista.

Mutta mitä ihmettä mä tuolla tein? Heinäkuun alun olin sairaalassa sänkypotilaana keuhkoembolian vuoksi ja nyt viisi viikkoa myöhemmin starttiviivalla.

No, viisi viikkoa sitten ollessani sänkypotilaana sairaalassa sain päähäni olla peruuttamatta kisaa. Viisi viikkoa saattaisi olla erittäin pienellä todennäköisyydellä tarpeeksi pitkä aika saada itseni siihen kuntoon, että voisin startata. Tietäen, etten pysty kisaamaan vaan tulisin menemään sillä vauhdilla minkä kroppa sallii puskematta ja repimättä yhtään. Henkisesti valmistuen myös keskeyttämään kisa, jos se tulee eteen.

Keskustelin asiasta mieheni kanssa. Hän ymmärsi syyn ja jollain tasolla luotti mun arviointikykyyn. Idean toteuttaminen vaatisi malttia ja rasitustason nostamista viikottain tavoitteena pystyä liikkumaan viikkoa ennen starttia PK-alueen yläpäässä. Suunnitelmaan kuului myös kyetä tehdä viikkoa ennen starttia ns valmistava treenin, jonka perusteella tekisin lopullisen päätöksen osallistumisesta Turun kisaan.

Tuon valmistavan treenin perusteella tein viimeiset laskelmat. Jos viikkoa ennen starttia vauhdit eivät riitä alittamaan 8 tuntia, niin on on hyvin epätodennäköistä että viikossa tapahtuisi mitään niin mullistavaa että saisin matkan taitettua annetussa aikarajassa. Lisäksi itse kisassa voi aina tapahtua yllättäviä asioita, joissa saattaa vierähtää muutamasta minuutista puoleen tuntiin. Sen vuoksi halusin varmistaa itselleni noin puolen tunnin marginaalin. Lisäksi halusin varmistaa, että pystyn alittamaan kunkin osa-alueen cut-ajan. Pyöräily tulisi mennä alta neljään tuntiin, uinnin alta tunnin ja loppuaika kahdeksasta tunnista saisi mennä vaihtoihin ja juoksuun. Valmistavan treenin aikojen perusteella loppuaikani tulisi olemaan 7-7:30 tuntia eikä olisi ongelmia järjestäjien cut-ajoissa. Luvassa olisi pitkä ulkoilupäivä Turun keskustassa.

Lauantaina kävin hakemassa vaihtoaluepussit ja iltaruuan jälkeen osallistuin kisainfoon.

Kisajännitys kasvoi ja samalla lausuin ääneen, etten haluaisi olla viimeinen. Niin ne tavoitteet muuttuvat. Lauantai meni ja sunnuntaiaamu koetti. Herätys, aamupala ja kisapaikalle. Kisapaikalla ehdin tekemäään minilämmittelyt ja toteamaan, että juoksuosuudella tulee pakollinen vessakäynti.

Starttasin edestä. Alku oli melkoista taistelua omasta uintipaikasta. Tarpeeksi monen iskun jälkeen kirosin ääneen, otin "askeleen" taaksepäin ja siirryin monta metriä toiseen suuntaan. Ensimmäiselle poijulle asti oli haastavaa pitää omaa uintilinjaa, mutta toisen ja kolmannen poijun välillä uin omassa yksinäisyydessäni. Viimeisellä poijulla mut ohitettiin, ajattelin saavani tuosta hyvän peesin. En kuitenkaan pystynyt omaan uintiin hänen perässään. Kaverilla oli melkoiset potkut ;). Loppumatkan uin kahden punalakkisen kaverin keskellä.

Vedestä noustiin ylös todella jyrkkää ramppia. Ennen starttia naureskeltiin miten kontataan tuo ylös ja millaista loistavaa loppukevennyskamaa tuosta saataisiin kymppiuutisiin. Nouseminen oli kuitenkin helppoa. Kiitos vapaaehtoisille. Nouseminen oli kuin tipapuille nousemista. Saattoi vapaaehtoisten kädet olla kipetä nostettuaan n 350 uimaria ylös vedestä. Iso kiitos heille kaikille!

Pyöräilysosuus koostui kahdesta eri osasta. Siirtymästä moottoritiellä ja moottoritieosuudesta, joka kierrettiin kolmesti. En ollut tutustunut reittiin ja oletin reitin olevan tasainen. Sepä olikin nousua rannalta pyöräilyn kääntöpaikalla, josta palattiin loivaa laskua alaspäin kohti keskustaa toiselle kääntöpaikalle.  Ensimmäisellä kierroksella odottelin tuota loivaa laskua, joka vielä ensimmäisellä kierroksella meni ihan ok. Mutta tuuli voimistui ja loiva lasku oli kaikkea muuta kuin laskettelua alaspäin.

Pyöräilyosuudella pidin kiinni kadenssista, en vauhdista. Tiesin, etten voi revitellä, vaan mun on pidettävä maltti koko matkan ajan. Tuulesta, nousuista ja väsymyksestä huolimatta jalkojen tuli pyörittää kampiakselia melko helposti koko matkan ajan. Sillä varmistin oikean rasitustason. Puolessa välissä pyöräilyosuutta sekä selkä että oikean reiden ulkpuoli alkoi ilmoittelemaan olemassa olositaan. Nousemalla putkelle koetin saada pientä vetreyttä. Samoin aikoihin alkoi mieleen nousemaan ajatus omasta kyvystä suoritua 90 km lenkistä ja vielä liikuttamaan itseäni sen jälkeen. Sairaalasta pääsyn jälkeen olen juuri ja juuri pyöräilyt ehkä 200 km kevyesti ja ainoastaan yhden pidemmän lenkin. Olenko pyöräilemässä mahdollisesti jalat altani? Koska juoksuosuus tulee olemaan joka tapauksessa selviytymistä, ajattelin ottaa edes uinnista ja pyöräilystä jonkin tason ajat.

Vaihtoalueelle tullesani mieheni ei ollut tunnistaa mua turpoamisen vuoksi. Tämä turpoaminen on jotain ihan käsittämätöntä. Sitä ei tapahdu treeneissä, mutta kylläkin lähes kaikissa vähänkin pidemmissä kioissa.

Vessareissu #1 oli T2:ssa. Onneksi vessat olivat vaihtoalueella ja niitä oli riittävästi. Vaihdossa en pitänyt kiirettä. Eihän mulle mikään kiire ole mihinkään.

Juoksemaan lähdin melko hyvissä voimin. Itse asiassa jalat olisivat vieneet hiukan kovempaa vauhtia, mutta syke oli liian korkea. Maaliviivan ylittäminen terveenä, ilman jälkiseuraamuksia oli riittävä tavoite. Sen pidin kirkkaana mielessäni.

Ensimmäisellä kierroksella juoksu tuntui hyvältä, sykkeet pysyivät aisoissa. Toinen kierros alkoi vessakäynnillä #2, johon kului 2 min 52 sek. Kyllä, kellotin tuon ;).

Toisella ja kolmannella kierroksella kävelin eniten. Huoltopisteiden lisäksi aina kun syke nousi liian korkeaksi. Kun syke oli laskenut vähintään 5 pykälää alle maksisykkeen eli aerobisen kynnyksen, jatkoin hölkättelyä. Neljännellä kierroksella alkoi sataa vettä, joka oli itselleni erittäin tervetullut virkistys. Uskalsin jo hiukan nostaa vauhtia ja viimeiset kilometrit tulin puhtaasti fiiliksen mukaan. En katsonut sykkeitäni. Toivoin vain kykeneväni juoksemaan maaliin asti ilman pysähdystä.

Maaliin saapuminen merkitsi uskomatonta toipumista, luottamusta oman kehon kuunteluun, terveyttä, selviytymistä keuhkoemboliasta. Täysin terveen papereita en vielä saa, mutta toipuminen on enemmän kuin hyvässä mallissa. Viisi viikkoa siten jaksoin kävellä 30 metriä kymmenen askelta kerrallaan, jonka jälkeen oli pakko pysähtyä hengittämään syvään ja lepäämään. Sunnuntaina liikutin itseäni omin voimin yli 110 km. Sijoitus ja aika eivät olleet mielessä tullessani maalialueelle. Olin puhtaasti onnellinen päästyäni maaliin ilman epänormaalia väsymystä ja hengenahdistuksia.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ensimmäinen kysymykseni kuului:"Olinko ikäsarjani viimeinen? ;) En ollut. Lisäksi alitin niukasti alle 6 tuntia.

ja sitten alkoi harmitus .... ja jossittelu. Mutta se on aivan turhaa. Suoritukseni oli yli tunnin nopeampi kuin mihin olin uskonut vielä viikko sitten.

Viikot ennen Challenge Turkua

Kuten monessa muussakin asiassa, niin myös sairaudesta toipumisessa ei ole yhtä kaavaa tai aikajanaa. Yhdellä menee kaksi vuotta, toisella vuosi, kolmannella puoli vuotta. Jokainen on yksilö, jokaisella on erilainen tausta ja keho.

Henkisesti olin varautunut useamman kuukauden toipumiseen, mutta jo viisi viikkoa sitten vielä ollessani sairaalassa ehdotin miehelleni ajatusta olla peruuttamatta Challenge Turkua. Halusin ja kaipasin hänen tuen ajatukselle. Ilman puolison tukea ja ymmärtämystä ei normaali treenaaminenkaan ole helppoa, puhumattakaan tällaisen idean toteuttamisesta. Toki tiedostin sen faktan, etten tule olemaan 100% kunnossa. Tavoite oli päästä sellaiseen kuntoon, että voin liikkua pk/aerobisella kynnyksellä.

Viikko sitten sunnuntaina tein ensimmäisen yhdistelmätreenin, jossa uin 1.2 km, pyöräilin 70 km ja juoksin 2x20 min + 5 min verraa. Tuo meni hyvin, mutta uintia lukuunottamatta vauhdit olivat vaatimattomia. Tuon treenin perusteella tein laskelmia, että 8 h alittuu ja sitä myöten päätöksen osallistua kisaan. Tavoite oli ylittää maaliviiva 7 ½ tunnissa, saada finisher-paita, sillä kaikki ns treenaaminen on ollut peruskestävyysalueella, ilman tehotreenejä eikä edes matkat ole olleet pitkiä. Näillä treeneillä ei ihmeitä tehdä eikä odotukset voi olla korkealla.

Viimeiset kolme viikkoa ennen Turku Challengiä ovat sisältäneet:
* kolme kertaa uinti altaassa.
* neljä kertaa uintia avovedessä.
* viisi juoksukertaa, jotka ovat olleet 20 minuutista tuntiin poislukien yhden puoleentoista tunnin juoksun, jossa kaikki nousut menin kävellen.
* neljä maantiepyöräilyä, joiden pituudet vaihtelivat 30 kilometristä 51 kilometriin.
* yhden traineriharjoituksen huonon sään vuoksi.
* kaksi kertaa lihastasapainoa ja -aktiviointia.
* yksi pitkä kävely.
* yksi triathlon/yhdistelmäharjoitus.

Matkoja lisäsin jokaisen kerran jälkeen, jos kroppa oli samaa mieltä. Samaa tein vauhtien kanssa. Pyöräilyharjoituksissa nopein keskivauhti oli ollut 25 km/h ja juoksussa 20 min matkalla 6 min /km, mutta esim hiukan yli tunnin juoksutreenissä lähes 8 min/km. Vauhti on kuitenkin kasvanut jokaisessa treenissä, joten luottavaisin mielin valmistauduin Turkuun. Tietoisesti pidin matalaa profiilia itse osallistumisesta tai muutamista erinomaisesti menneistä treeneistä kuten tuo yhdistelmätreeni.

Näillä "hurjilla" treeneillä starttasin sunnuntaina Turussa tietäen oikein hyvin, etten missään nimessä tule pääsemään entisiin aikoihini. Olin myös tehnyt itselleni selväksi keskeyttämisen mahdollisuuden. Suurin tavoite oli päästä tästä portista läviste: