ETU European Championship Long Distance 14.9.2019

Challenge organisaatio täyden matkan kisa ja ETU:n pitkän matkan EM-kisa kisattiin molempien organisaatioiden yhteistyönä Almeressa syyskuun 14. Molemmissa kisoissa samat matkat (uinti 3.8 km, pyörä 180 km ja juoksu 42.2 km), samat reitit ja samaan aikaan. Lisäksi samassa kisassa hollantilaiset kisasivat täyden matkan Hollannin mestaruudesta. 

Hollannin triathlonin koti on Almeressa, joka sijaitsee 4.5 m merenpinnan alapuolella. Suoraa rantaviivaa ja peltoja pääsemättä piiloon tuulelta. Kovasta tuulesta olin saanut paljon varoituksia ja myös kommentteja, ettei sinne kannata lähteä, koska ei siellä tule hyviä aikoja. Itse en ole loistavien aikojen perään ja samassa kisassa olosuhteet ovat yleensä samat kaikille. Pitkän päivän aikana sääolosuhteet ja tuulen suunnat vaihtuvat, mutta sekin kuuluu lajin piirteisiin. 

Edellinen täyden matkan kisa oli Kalmarissa 2014. Tuon kisan jälkeen ei jäänyt sellaista "tätä täytyy saada lisää" -fiilistä. Päinvastoin tuosta jäi sellainen fiilis, ettei täyden matkan kisat ole mua varten maratonin vuoksi. Kalmarissa loppuaikani oli jotain 14h 30 min. 

KESA

Kesällä pääsin treenaamaan melko hyvin. Aivan kaikkia treenejä en päässyt tekemään. Osittain ei vaan jaksanut, valitsin kannustamisen treenien sijaan eli vietin yhden viikonlopun Tallinnassa, välillä säästelin polviani ja viimeisten treeniviikkojen aikana olin jo palannut takaisin töihin, jolloin treenit jäivät toiseksi.

Lahden kisan jälkeen vatsaongelmat pahenivat. Pitkistä juoksutreeneistä alkoi muodostumaan painajaisia, kun juoksu aiheutti ripulointia. Lopulta tuli piste, jonka jälkeen tehtiin perusteelliset tutkimukset poissulkemaan mahdolliset taudit. Mitään tautia ei löytynyt. Onneksi. Lääkärin ohjeistuksella jätin ruokavaliosta vehnän, keinotekoiset makeutusaineet ja laktoosin. Olo alkoi helpottamaan. Elokuussa Turun Challenge -kisassa toimin valmennettavani jalkoina juosten puolimaran. Tuo oli loistava tilaisuus saada vahvistus miten vehnätön ja laktoosin -ruokavalio toimii sekä testata Clifbarin blokseja. Juoksu meni loistavasti. Ei vessassa käyntejä, ei vatsan turvotusta ja jalat toimivat loistavasti.

MITES SE KISA SITTEN MENI?

KISAPÄIVÄN AAMU

Herätys klo 4:05. Rauhallinen herääminen ennen aamupalalle. Hotellin aula oli tyhjä ja aamupalapaikka pimeä. Respasta kysyin varaamasta aikaisesta aamupalasta. Sain käteeni boksin. Just... En alkanut avautumaan tuossa kohtaan kuluttaen vaan energiaa asiaa, johon kys henkilö ei voisi tehdä muutosta, joten kävelin boksin kanssa huoneeseen. Boksissa oli leipää, makea pulla, banaani, vesipullo ja snickers suklaapatukka. Eipä tuossa mulle paljon ollut syötävää, mutta hinta 18 euroa! Kallis vesipullo ja banaani. Jos olisin tiennyt, millainen on aikainen aamupala, niin olisin jättänyt väliin. Onneksi edellisenä iltana olin ostanut melko reilusti syötävää ja mulla oli omat leivät ja kaurajuomat mukana. Niinpä sain koottua hyvän aamupalan itselleni. 

Kisapaikalle lähdettiin klo 6, jotta meille jäisi Tiinan kanssa noin tuntia aikaa vaihtopaikalla. Suunnattiin ekaksi pyörien luokse. Juomapullon täyttäminen, eväät "eväspussiin" ja renkaisiin riittävät paineet. Pakollinen vessakäynti. Koska kumpaakaan ei huvittanut jonottaa kylmässä bajamajaan, kävelimme kisakeskuksen lämpimään vessaan. Kun kisaan osallistuu kourallinen naisia, niin vessajonoa ei pääse syntymään. Ennen märkkärin päälle laittamista mun oli käytävä tekemässä edes lyhyt verra, jossa saisin sykkeet pari kertaa ylös. 

Märkkäri vyötärölle asti. Kello oli 7:03. Vaihtoalue meni kiinni klo 7:00. Ja siinä samalla tajusin, että siis vaihtoalue meni kiinni klo 7:00, ei vaan pyöräalue. Kiireesti kokeilemaan onnea, sillä mulla oli vielä käsissäni juoksussa tarvittavat Cliffit. Vaihtoalueella oli vielä liikettä, joten livahdin äkkiä sisään, vaikka kovasti ohjeistivat siirtymään uinnin starttipaikalle. Ennen vihreän pussin luovutusta vielä pikaiset avaavat liikkeet vastuskuminauhan avustukselle. Pussin luovutus ja märkkäri kokonaan päälle. Märkkärin kiinni laittamiseen tarvitsen apua, joten saman reissun aikana piti jo toistamiseen etsiä sopiva "uhri" auttamaan mua. Vieressä istui oikein sopivan näköinen kaveri, joka ystävällisesti laittoi mun märkkärin kiinni.

Teltasta ulos, ja samalla huomasin mahdollisuuden käydä kastelemassa pääni, lasit ja uimalasit järvessä. 

UINTI

Ekaksi starttasivat elite-sarjan miehet, heidän perään elite-sarjan naiset ennen EM-kisan age-group ryhmiä. EM -kisaan startattiin ikäsarjoittain, ei siis rolling-starttina. Naisia oli vain kourallinen koko kisassa, joten kaikki EM-startin naiset lähtivät yhtä aikaa matkaan. EM-kisan jälkeen matkaan starttasivat Challenge Open -sarjan pitkän matkan lähtijät rolling-startilla ja viimeisenä Challenge puolimatkan kisaajat. 

Vesi oli melko viileää ja itselleni sopi oikein hyvin vesistartti, jota ennen saatiin melko pitkää odottaa omaa starttia vedessä. Siinä ehti erinomaisesti tottumaan viileään veteen. Minuutti starttiin ja nyt se oma rannelaite käyntiin, ettei se vaan unohdu. 

Heti startin jälkeen melko iso ryhmä teki selkeän irtioton. Jäin hiukan parin uimarin väliin, mutta aika nopeasti kuitenkin pääsin heistä irti ja löysin oman uintilinjan. Oma uintini tuntui alusta alkaen sellaiselta perusuinnilta. Ekan kierroksen jälkeen jo tunsin reitin ja miten poijut olivat, joten pystyin sen puoleen uimaan rennommin. Rentoa uintia hiukan haittasi miesten ohittaminen, sillä en halunnut uida kenenkään päälle tietoisesti. Se vaan rikkoisi ja hidastaisi omaa vauhtiani. Välillä luulin saavuttavani kärkiuimareita, mutta en saanut heitä kiinni. Viimeisen poijun jälkeen olin hiukan hukassa, kun en kunnolla nähnyt missä ja miten edellä menevät uivat. Uintireittiin tutustuminen olisi ollut tarpeen, mutta se oli jo torstaina, jolloin itse vasta matkustin paikan päälle. Uinnin loppumatka meni melko hitaasti ja epävarmasti.

Rantautuminen sujui loistavasti. Suunnistin sellaista porttia kohti, johon kukaan muu ei ollut suunnistamassa. Käsi kosketus rampiin ja ylös.

T1

En ollut erityisen hengästynyt, joten rennosti olin uinut. Jalat toimi loistavasti. Uimalasit otsalle, märkkäri aukia, kädet pois hihoista, uimalakki pois. Ja olin saapunut vaihtoalueen teltalle. Märkkäri pois, jalkojen pikainen kuivaus pyyhkeeseen, numerolappu, sukat, pyöräilykengät ja kypärä. Hetken aikaa yritin laittaa sukkia jalkaa, mutta muutaman yrityksen jälkeen luovuin ajatuksesta. Pyöräilyn aikana ehdin katumaan tuota päätöstä, kun keli ei ollutkaan kesäisen lämmin. 

PYÖRÄ

Pyörä alku meni kevyesti ja alun vauhti ihan syystä hiukan hirvitti. Mutta tehot olivat matalat enkä voi millään sanoa joutuneeni tekemään töitä, joten en myöskään lähtenyt himmailemaan. Ja sitten tuli se rantaviivapätkä, josta mua oli varoiteltu. Pitkä se oli, todella pitkä. Tuntui että se vain jatkui ja jatkui. Loputon rantaviiva. 

Pyöräreitti oli kyllä aika mielenkiintoinen. Suoraa rantatietä niin pitkällä kuin vain näki ja välillä kapeaa reittiä ja sitten oli vielä kapeampaa pätkää, jossa just just mahtui ohittamaan toisen pyöräilijän. Yhdessä kohtaa oli sellaista rytkytystä, että lepuuttajien välissä oleva juomapullo ei tahtonut pysyä matkassa mukana. Koetan saada sitä takaisin paikoilleen vauhdissa, mutta eihän siitä mitään tullut. Eikä myös siitä, että olisin koettanut pitää siitä kiinni. Ei kun pysähdys tien reunaan ja koettaa saada pullon ympärillä oleva ohut ja liukas lenkki takaisin paikoilleen. Aikaa tuohon nyt tuhrautui ihan kiitettävästi ensimmäisellä kierrokselle. Toisella kierroksella sama juttu, mutta nyt en yrittänyt olla nokkela, vaan pyörä suoraan tien reunaan ja pyörän päältä pois. 

Oikeastaan koko pyöräosuus meni samalla tavalla kuin uintikin. Rennosti pitäen silmässä vain tehoja, jotka pidin tietoisesti matalalla. Olin päättänyt ajaa viisaasti jalkoja säästellen ja huolehtia tasaisesta nesteytyksestä ja energiasta. Olihan tuo pyöräosuus varsinainen eväsretki, kun koko ajan sai laittaa jotain suuhunsa. Itselläni on Nosthin Energy Chewsejä, yksi 226Eers:n energiapatukka, joiden lisäksi otin järjestäjien tarjoamaa banaania. 

Yllättävän helposti tuo 180 km meni, vaikka alla ei ollut kovinkaan montaa yli 120 km lenkkiä. Toki keli oli ihanteellinen. Enkä sellainen "Once in a lifetime".

T2

Huh, miltä jalat tuntuivatkaan! Näilläkö pitäisi juosta 42,2 km!! Teltassa sukat jalkaan, Cliffin Blocksit ja särkylääkkeet taskuun. Vuosi sitten Tanskan kisassa selkä oli järkyttävän kipeä pyöräilyn jälkeen, joten nyt varauduin samaan, mutta myös mahdolliseen polvikipuun.

Lähdin teltasta ulos, mutta väärään suuntaan. Aamulla en ollut käynyt lävitse mihin suuntaan pitää suunnistaa pyörän jälkeen juoksureitille. Pientä pyörimistä, mutta pääsin kuin pääsinkin ulos teltasta.

JUOKSU
Juoksureitti kulki saman järven ympäri, jossa oli uinti. Yhdelle kierrokselle tuli matkaa 7 km eli 6:n asti piti osata itse laskea ja pitää kirjaa kierroksista. Ennakkoon mietin miten pysyy laskuissa, mutta hyvin pysyi. Lähes jokaisen kilometrin kohdalla oli auto, jonka kyljessä oli kilometrilukemat.

Juoksu lähti hyvin liikkeelle ja ekat kilsat menivätkin hiukan liian vauhdikkaasti. Ekan kierroksen alussa kuitenkin tein nopean pit stopin. Ekat 11 km meni hyvin. Aivan kuten valmentaja oli ennustanut. Loput 31 km olikin sitten vaikeita. 18 km jälkeen olin lähes varma, että päivästä tulee todella pitkä. Eiks vaan voisi olla puolimara? Kolmannen kierroksen alussa toinen pit stop. Nyt jouduin odottamaan useamman minuutin. Itse asiassa mietin jo matkan jatkamista seuraavalla huoltopisteelle. Jäin kuitenkin odottamaan omaa vuoroani. 

Kolmas kierros lähes lopussa, kuuntelin kuinka kisaajat kilisyttävät kelloa viimeisten kilometrien merkiksi. Jos ja kun olen kuudennella kierroksella, niin kilisytän tuota kelloa niin, että se varmasti kuuluu ja pitkällä.

Kilometrit tuntuivat pitkiltä, mutta onneksi juoksureitillä oli mitä odottaa. Jos pyöräosuus oli eväsretkeä, niin juoksuosuutta voisi kuvata bilejuoksuksi. Siellä oli paikallinen triathlonseura kannustamassa loistavalla energialla, loivassa nousussa oli kameramies ja yhden naisen show, jotka kannustivat ainakin mua ottamaan vaan juoksuaskelia. Toisella puolella järveä oli Red Bullin DJ ja tarjoilu sekä maalialue, jossa tunnelma tiivistyi kierros kierrokselta. Puhumattakaan huoltopisteiden vapaaehtoisista, jotka jaksoivat tarjota juotavaa, syötävää ja kannustusta.

Neljäs kierros oli ehdottomasti pahin. Sillä kierroksella saatoin tehdä eniten katumusharjoituksia miettien mitkä olivat ne ehdottoman hyvät syyt jättää juoksutreenejä väliin. Neljällä kierroksen alussa otin suolakeksin, jota söin hiirenlailla samalla kävellen reippaasti eteenpäin. En kaivannut yhtään vatsaongelmaa, en pistämistä. Varpaaseen teki ihan järjettömän kipeää joka askeleella. Ajattelin rakkulan tulleen varpaaseen, joka oli puhjennut juoksu aikana ja nyt teki kipeää. Oikeassa olin, että rakkula siellä oli. Onneksi en tiennyt millainen.

Viidennen kierroksen alussa ohitin jälleen samaisen brittinaisen, jonka kanssa olimme ohitelleet toinen toisiamme sanomatta sanaakaan. Nyt kysyin millä kierroksella hän on. Oltiin samalla kierrosluvulla ja tsempattiin toisiamme. Tieto siitä, että jäljellä oli enää vajaa 2 kierrosta jäljellä ja britti oli samalla kierroksella, antoi kai jotenkin lisäbuustia. Vaikka sattui jo vähän sinne ja tänne, niin juoksu meni paremmin kuin edellisellä kierroksella.

Viidennen kierroksen loppupuolella halusin katsoa miten paljon aikaa olin siihen mennessä oikein kuluttanut. Tuohon asti mulla oli näkynyt pyöräilyssä vain keskiteho ja keskivauhti. Juoksussa hetkellinen vauhti ja keskivauhtia. Kello näytti alta 11h. "Täh?!? Puuttuisiko ajasta mun uinti?!" Mielessäni kävin lävitse startin ja kuinka olin valinnut triathlonmoodin ja n minuuttia ennen starttia käynnistänyt uinnin käyntiin. Reilu kierros jäljellä. Menee reilusti alla 13h, lähellä 12h! Aika mieletöntä. 

Vaikka olin kuinka luvannut itselleni juosta viimeisen kierroksen, niin ei vaan kyennyt. Edelleen kaikki huoltopisteet kävellen lävitse. 38 km takana, 4 kilsaa edessä.  Pitäisi pystyä pitämään loppumatka vähintäänkin nykyinen keskivauhti. 3km maaliin. Tarkistan käytetyn ajan. Siinä on n yksi minuutti extraa. Mä voisin jopa pystyä alittamaan 12h! Kävelyaskel ja taas juoksua. Ei vaan pysty juoksemaan! Pakko, pakota! Sä et halua 12:01 aikaa ilman taistelua! Juokse nainen!

Viimeisen kierroksen viimeiset kilometrit, mutta kelloa mä kilistän. Voi veljet, miten hyvältä tuntui kilistää sitä kelloa! Kuunnelkaa, MÄ menen nyt maaliin!! Kuulihan kaikki? Kuulihan??

Viimeisen kilsan mä juoksin ja kiristin vielä loppua kohden. Vaihtoalueen teltta ja punainen matto. Nyt mua ei pysäytä mikään ja eikä kukaan. Jalatkin tuntuivat kevyiltä. Maalialueella, käännös alas kohti maaliviivaa. 

Wohoo! Virallinen aika 11:59;13. 

LOPPUKANEETTI

En vain alittunut 12 h, mutta yllätin itseni juoksuvauhdin suhteen sillä ottaen huomioon, että kävelin jokaisen huoltopisteet lävitse ja tein kaksi pit stoppia, niin 4:42 ei ole mulle millään tavalla huono aika.

Kisaan ei todellakaan lähtenyt hakemaan mitään aikaan. Ainoa mitä itse halusin, oli saada samanlainen suoritus kuin vuosi siten Tanskassa. Tasainen suoritus, josta jää itselleen hyvä voittajafiilis. 

Tähän kisaan ainoat ohjeet olivat: 

* älä lähde tavoittelemaan uinnissa alta tunnin aikaa. Tämä oli sellainen vitsi, että meinasi aamukahvit kaatua syliin.

* pyöräosuudella oli maks watit annettu mahdollisille tuuliosuuksille

* lisäksi oli ohje pitää mielessä pyörän jälkeinen mara

* juoksu olisi hyvä aloittaa tavoitevauhtia kovempaa

Loppuun lienee sopiva: "Kun oikein kovasti joutuu tekemään töitä jonkun asian eteen ja kokemaan vastoinkäymisiä, niin onnistuminen tuntuu järjettömän hyvältä."

Kiitos huippu valmentajalle - kaikesta! 

ETU Triathlon EM-Perusmatka 2014

Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin hyvin muuten, mutta jano yllätti. Suu oli kuiva, huulet takertuneet toisiinsa. Onneksi sängyn vieressä oli vesipullo. Vaikka emme olleet 1000m korkeudessa, niin siitä huolimatta itselläni oli jatkuva jano, johon olisi pitänyt osata reagoida hanakammin etenkin kun yksi kisa oli takana ja toinen vielä edessä. Tästä sain ikävän muistutuksen/opetuksen sunnuntaina.

Lauantai oli välipäivä, jonka otimme levon kannalta. Perjantaina olimme käyneet kisan jälkeen kaupassa, joten edes kaupassa ei tarvitsisi käydä. Aamupäivä meni leväten ja ennen siirtymistä kisapaikalla seuraamaan miesten eliittikisaa, kävimme lyhyellä pyörälenkillä. Perjantai painoi jaloissa ja kyllä mielessä kävi miten näillä jaloilla kykenee tekemään perjantain lenkin kahdesti. Kun kevyellä lenkillä tunsin reisien ulkosyrjässä ikävän tuttua kireyttä. Lihaskalvot ne siellä muistuttivat olemassa olostaan. Lyhyet venyttelyt, välipala ja suunta kisapaikalle.

Kisapaikalla itselleni tuli ostettavaksi uudet ajolasit, sillä edelliset onnistuin ilmeisesti hävittämään perjantain kisan jälkeen. Tiedän ottaneeni lasit kisapaikalta, mutta minne ne katosivat sen jälkeen? Ei mitään tietoa. Harmittaa niin vietävästi, sillä olin saanut ne mieheltäni synttärilahjaksi Saksasta. Onneksi huomasin tilanteen jo perjantaina enkä vasta sunnuntaiaamuna. Säätöa oli ollut jo ihan tarpeeksi.

Eliittisarjan miesten kisaa saatiin seurata miellyttävässä kesäisessä säässä toisin kuin perjantaina käydyn eliittisarjan naisten kisaa, jota seurattiin vesisaateessa ja kylmässä. Siinä missä naiset palelivat edellisenä päivänä, nyt miehet jäähdyttivät itseään kaatamalla vettä päälleen. Upea keli ja lennokasta menoa!

Miesten kisan jälkeen oli meidän vuoro viedä jälleen pyörät, kypärät ja kisa-asut tarkistettaviksi. Järjestäjän katsastaessa kisa-asuani, totesin hänelle, että olet jo saman puvun tarkistanut perjantai-aamuna. Nainen katsoi mua viipyvästi kysyen:" Are you racing again? Are you sure? Is there even 48 hours between? Well, I better not say anything" Jep. Kyllä. Sunnuntaina samaa herkkua uudestaan - tuplana.

Päivällisen kävimme syömässä Paulin ja Kaisan kanssa Kitzbühelin keskustassa, joka oli yhtä kävelykatua. Nyt ymmärsin miksi torstaina olimme koko ajan ajaneet umpikujiin ja yksisuuntaisiin katuihin. Ilta meni nopeasti ja valitettavasi meidän oli lähdettävä pakkaamaan kisatavarat valmiiksi. Aamulla olisi jälleen aikainen herätys - klo 5:15.

Sunnuntain kisa tuli uniini. Näin painajaisia ja kahdesti heräsin juomaan vettä. Painajaiset johtuivat torstain säätämisistä sekä epäilystäni selvitä kisareitistä. Selviäisin yhdestä kierroksesta, sitä en epäillyt, mutta kahdesti peräkkäin kiivetä ne mäet ylös. Nousua tulisi yhteensä noin 700m. Etenkin se jälkimmäinen, joka oli n. 2 km pituinen. Aamulla sanoinkin Katjalle, että kun olen toistamiseen noussut viimeisen mäen ylös, niin ennen laskua mä tuuletan. Jos sinne pääsen, niin mä vaikka kävelen maaliin. Tuolloin en vielä tiennyt mitä on tulossa.

Kuuden aikaan aamulla oli vielä viileätä. Takana näkyvä höyry nousee järvestä.

Katsellessamme kisaajia tiesimme perusmatkalla olevan sprinttimatkaa kovempi taso. Tasoeron näki silmillä. Sarjani voittaja käytti perusmatkaan aikaa 2.22.02!

Alla oleva kuva on otettu kävellessämme aamulla kisapaikalta takaisin autolle lepäämään.

Mä yritin esittää kovaa kisaajaa lepäämällä autossa ennen starttia.

Enks mä näytäkkin ihan urheilijalta ;)?

Nyt tiedettiin missä tulee kokoontua, miten startti tapahtuu (esim. veteen ei saa mennä ennen starttia),  millainen on reitti, miten toimii vaatesäilytys, missä vessat sijaitsevat, millainen on kisareitti kokonaisuudessaan ja mitä on maaliviivan ylityksen jälkeen. Ei tarvinnut enää miettiä näitä perusasioita.

Mun startti oli jälleen ennen Katjaa, joten toistamiseen lähdin yksin kipittämään kohti kisa-aluetta. Märkäpukua laittaessani päälle jututin vieressä olevaa italialaista naista. Tuli esille, että tämä oli hänen kolmas EM-kisa ja ensi vuoden EM-sprintti/perusmatka on kalenterissa, harrastanut triathlonia 12 vuotta, pyöräilee mielellään samanlaisissa maastoissa kuin kisareitti, keskittynyt sprinttiin ja perusmatkaan ja on keskitason uimari. Olen siis aloittelija näiden rinnalla. Oli aivan pakko kysyä miten hän määrittää keskitason uimarin. Sprinttimatkan uintiin saa kulumaan 12min. Jep! Siinä tuli sitten oma taso rangattua. Ennen karsinaan menoa autoimme toisiamme saamaan vielä märkäpuvut kiinni ja toivotimme hyvää kaa. Jos nyt olisi sattunut olemaan mielessä perjantain kaltainen sijoitus jossain 25-30 kieppeillä, katosi se tuon keskustelun jälkeen. Nämä naiset olivat todella kovan luokan triathleettejä. Ennen karsinaan menoa autoimme toisiamme saamaan vielä märkäpuvut kiinni ja toivotimme hyvää kisaa.

Uinti lähti sellaista kivaa rentoa vauhtia. Ehkä vähän liian kevyesti, kärki meni menojaan. Ei mulla olisi ollut mitään asiaan sinne kärkeen, mutta olisin ehkä voinut aloittaa hiukan voimakkaammin. Ensimmäisen poijun jälkeen tuli kuitenkin sellainen olo, että pitäisikö sitä uida, kun mä nyt kuitenkin olen EM-kisoissa. Laitoin vähän vaihdetta sisään, keskityin hyvään vahvaan käsivetoon ja saavutinkin muutaman. Ennen kolmatta poijua mua alkoi sitten pistämään ikävästi. Rauhallisesti otin ilmaan ja yhtä rauhallisesti puhalsin keuhkot tyhjäksi veteen. Näin meninkin sitten lähes loppumatkan. Onnistuin samaan jonkun naisen eteeni, jonka jälkeen pyrin olemaan hänen peesissä. Mulle kelpaa ilmainen ja luvallinen kyyti. 

Pyörän päälle noustuani tunsin jalkojeni olevan väsyneet, kampiakseli ei pyörinyt yhtä helposti kuin perjantaina. Ensimmäisen nousun aikana mielessä kävi keskeyttäminen, reisien ulkosyrjät kipuilivat, samoin alaselkä eikä perjantain pyörityksestä ollut tietoakaan. Jos jo ensimmäinen nousu tuntuu näin raskaalta, miten ihmeessä mä selviän siitä viimeisestä noususta? Entä toisesta kierroksesta? Välillä nousin putkelle, välillä istuin. Tällä tekniikalla pääsin ylös. Ja sitten nauttimaan vauhdista. Tosin toisella kierroksella olevat miehet tulivat ohitse. Onneksi ei oikealta ja vasemmalta, vaan ainoastaan vasemmalta ja aina huutaen jotain, josta tiesin siirtyä oikeaan reunaan. Enää ei pelottanut tulla ohitettavaksi. Se jälkimmäinen nousu oli jotain tuskaista. Teki mieli kävellä, jättää kisa siihen. Mutta toisaalta mä halusin päästä tuulettamaan ja tulla mäet alas. Lähdin toisella kierrokselle ohittaen yhden miehen. Jonkinlainen buusti kai tuosta tuli. Ja niin mä olin uudestaan ensimmäisessä nousussa. Nyt sain kannustaa naista: "keep going!" Päästyäni ylös, laitoin jalat pyörittämään kampiakselia, jotta saisin jalat mahdollisimman nopeasti palautumaan. Lyhyt tasainen kohta ja taas noustaisiin. Tuskaista nousua ja vielä olisi the nousu jäljellä. Raskasta ja kivuliasta nousua. Selkää poltteli ja reisien ulkoreidet tuntuivat repeävän. Kiroilin ääneen ja väänsi kampiakselia. Ja juuri kun viimeinen lasku alkoi huusin. " I DID IT! I DID IT!" Ja sitten nautin vauhdista. Maksivauhtini oli ollut 58,4km/h. Alaspäin tullessa tuli muutaman kerran pala kurkkuun. Ensimmäisen kerran jarruttaessani liian voimakkaasti mutkassa. Tein juuri sen mistä Katja oli mua varoittanut. Toisen kerran, kun mutka meni vähän pitkäksi. Onneksi oli leveämpi kohta ja jokainen sentti tuli tarpeeseen. Hauskaa oli. Mun ka-poljinnopeus 40 km matkalla oli kuitenkin ollut sunnuntaina 80 ja maksimi 115. Perjantaina vastaavat luvut olivat olleet 76 ja 113. Oli se kampiakseli sitten kuitenkin pyörinyt.

Juoksu sitten tökkikin ja oikein kunnolla. Olin aivan naatti, tuskin pääsin eteenpäin. Nousut tuntuivat ylivoimaisilta. Sormet olivat turvoksissa ja mulla oli vessahätä. Oli pakko kävellä. Enkä ollut ainoa. Jokaisella juomapisteellä join vähän, kastelin pääni ja hartiat. Tästä tulisi toisinto ensimmäisestä Kiskon kisastani, mutta maaliviivan ylitän. Sen olin päättänyt. Takana tuleva nainen tsemppasi mua. Viimeiset 2-3 km tulin itävaltalaisen naisen kanssa vaihdellen paikkojamme. Milloin minä edellä ja milloin jäin hänen taakse. Olisin halunnut ottaa loppukirin tai edes pysyä erään italiaisen naisen (ei ollut sama, jonka kanssa juttelin ennen starttia) perässä, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Maaliin tulin silti onnellisena. 

Kiitos Jurille kuvakaappauksesta! Oli aivan huimaa huomata kuinka olette olleet hengessä mukana!

Aikani ei ollut hääppöinen, mutta reitti oli haastava. Katja, joka on kisannut ympäri maailmaa, laittoi FB:n statukseen reitin olleen hänen triathlonuransa raskain perusmatkan reitti. Se antanee jonkinlaisen kuvan reitistä.

Maaliviivan jälkeen join kaksin käsin nestettä - urheilujuoma ja vettä. Koko loppupäivän nesteet tulivat lähes suorana ulos. 

Pahimman janon jälkeen, otin olutta. Ruksi seinään! Mulla oli edelleen jano ja halusin jotain muuta kuin vettä tai urheilujuomaa. Kyseessä on alkoholiton sitruunanmakuinen olut. Tää maistui mulle ;) ja banaani. Mikä makunautinto!

Märät vaatteet vaihtuivat kuiviin, jonka jälkeen poseerausta :)

En varmaan tule toistamiseen olemaan erittäin rasittunut ja samaan harjoituskuormituksen tasoa äärimmäiseksi.

Kisan jälkeen bikinit päälle ja pyörien pakkaaminen, jonka jälkeen kahviahetki aurinkotuoleissa rentoutuen .......

katsellen kuvan maisemaa:

 Kaikkien tavaroiden pakkaamisen jälkeen suuntasimme loppubileisiin.

 Ruuan jälkeen molempien silmäluomet alkoi painua kiinni ja katse tuijottamaan. Päätimme lähteä nukkumaan. Meitä odotti jälleen aikainen herätys. Laskimme meidän tarvitsevan 15min aikaa siirtyä autoon heräämisestä eli kello laitettiin soimaan 3:45.

Mutta eipä se uni tullutkaan. Taisin nukkua pari tuntia, muuten makasin silmät kiinni. Oltiin sitten molemmat pystyssä jo heti kolmen jälkeen. Keho kävi ylikierroksilla.

Päivän ensimmäinen aamupala majapaikassa ennen starttaamista kohti lentokenttää. Toinen aamupala lentokentällä.

Aamu sarastaa jossain ennen Muncheniä:

Aivan huikea reissu! 

Kiitos Katjalle tästä hullusta ideasta!

ETU Triathlon EM-Sprinttimatkan kisaraportti

Voi vitsi mikä reissu! Jälkeenpäin olen tyytyväinen, että mulle ehdotettiin osallistumista kisaa ja hullun rohkeana lähdin matkaan.

Torstaina herättiin ennen kukonlaulua ja moottoritie oli tyhjä. Helsinki-Vantaan lentokentällä sitten tilanne olikin sitten päinvastainen. Terminaali 1 oli TÄYNNÄ ihmisiä.

Ei jäänyt aikaa istua kahvilassa nauttimassa aamukahvista. Lento meni melko jännittyneessä olotilassa. Lueskelin kisaopasta ja Katjan kanssa juteltiin muutaman ihmisen yli.

Munchenistä otettiin vuokra-auto ja epäilyksistä huolimatta saatiin kaksi pyörää ja matkatavarat mahtumaan autoon.

Ja kohti Kitzbüheliä. Olimme varautuneet noin kahden tunnin ajomatkaan, mutta torstaiaamupäivä osoittautui erittäin ruuhkaiseksi. Moottoritiellä tulimme osan matkaa n 30km per tunti. Olimme myös olettaneet kisakaupungissa olevan opasteet mm. kisakeskukseen. Miten ihminen voikaan olla väärässä. Minkäälaisia opasteita ei ollut. Aikataulu oli tiukka, mutta onnistuimme tekemään rekisteröitymisen ennen määräaikaa. Seuraavaksi olikin majapaikan löytyminen. 

Kun suunnistamirumbasta oli selvitty, aloitimme pyörien kasaamisen. Katjan pyörä oli kasassa alta aikayksikön. Kiekot alle ja valmista oli. Mulla olikin sitten vähän kimuraisempaa. Ketjut olivat menneet täysin solmuun eikä meidän kummankaan logiikka riittänyt pulman ratkaisuun. Oli saatava apua, mutta mistä?!? Torstai oli pyhäpäivä ja kaikki liikkeet olivat kiinni.

Koska mun piti hakea vielä mun märkäpuku, otimme pyöräni mukaan. Jospa Expo-alueelta löytyisi apua. Ei löytynyt, mutta sain märkäpukuni ja tiedon, että GB:n teamillä on omat pyöräteknikot mukana, joilta saisin aivan varmasti apua. Ohjeeksi oli ajaa samaa tietä eteenpäin ja vasemmalla tulisi  heidän hotelli. Emme voisi eksyä. Paikallisten ohjeet eivät olleet väärät, mutta kun teiden nimiä oli vaikea löytää/nähdä ja tiet jatkuivat lähes t-risteyksistä saman nimisinä eteenpäin. Eipä sitä sitten tullut kysyttyä, että pitääkö kääntyä oikealla vai vasemmalle. Koetin kyllä saada hotellin nimen paperille sekä osoitteen. Mutta sinne oli kuulemma todella helppo löytää. Ei voi eksyä. Jep, jep. Kaksi täysin väsynyttä naista, joiden kummankin kisajännitys on käsin kosketeltavissa, voi oikeasti eksyä noinkin pienessä kylässä. Tuntui kuin olisimme olleet sokkelossa. Umpikatu siellä, yksisuuntainen täällä. 

Onneksi satuimme näkemään kaksi "uhria", joilta kysyä neuvoa. Vihdoinkin ohjeet, joilla voisi selvitä oikea paikka. Joskus paras opas on toinen turisti! Matkan varrella näimme auki olevan fillariliikkeen, josta kävin kysymässä apua. "Ei ole aikaa." Matka jatkui GB:n hotellille. Hotelli löydetty. Fillari matkaan. Ensimmäisen ihmisen luokse kysymään, mistä löytäisin apua. Tylyä tylympi vastaus brittinaiselta:"Et ole meidän joukkueessa, heillä on kädet täynnä meidän omien urheilijoiden pyörien kanssa." Johon minä: "Voitko kuitenkin viedä minut heidän luokseen, jotta voin itse kysyä?" Brittinainen entistä tylympänä. "Tiedän sinun saavan saman vastauksen!" Kuitenkin hän vei minut alas, jossa oli isohko huone varattu pyörien huoltoa varten. Brittinainen esitteli teknikoille, etten kuulu tiimiin ja kuinka olin vaatinut päästä tänne. Toinen teknikoista kauniisti ohjasi naisen itsensä ja minun välistä pois. Pääsin kertomaan asiani ja he lupasivat auttaa.

Ei saanut osaavat teknikotkaan ketjua auki, vaan katkaisivat sen. Vaihtaja paikoilleen. Kaveri totesi sen vääntyneen. Lievää kiroamista. Vastahan se oli vaihdettu. Tässä vaiheessa olin varma, että kisa oli tässä. Ketjut paikoilleen. Vaihteet toimivat. Ei täydellisesti, mutta sanoi, että sillä voi kisata.  Käytin tilaisuutta hyväkseni pyytäen täyttämään takarenkaan. Ja sen jälkeen pyysin vielä laittamaan polkimet  paikoilleen. Ja 15 euroa, kiitos! Pieni hinta siitä, että sain pyöräni kasaan. 

NÄLKÄ! Äkkiä ruokaa! Koko ilta mennyt säätäessä, pyörät saatava katsastettua määräaikaan mennessä. Mäkkäri! Sieltä ihan mitä vaan, kunhan se on syötävää. Pikaisen ruokailun jälkeen pyörät katsastukseen. Takaisin majapaikkaan tullessa ajoimme osan kisareitistä, sillä meidän majapaikka oli aivan ikäsarjojen kisareitin varrella. Elittisarjalla oli eri pyörä- ja juoksureitti kuin ikäsarjalaisilla.

Autolla ajaessamme rinnettä ylös alkoi paniikki iskeä. Nousua riitti, jyrkkää ja hiukan loivempaa.  Mutkan jälkeen nousu vaan jatkui. Tie oli niin kapea. Yhden auton levyinen. Miten ihmeessä mä tulen ikinä pääsemään tämän rinteen päälle?!?

Ja miten mä ikinä uskallan ajaa rinnettä alas?!? Ja tämä oli sen "lyhyempi nousu"! Nousun jälkeen oli kaksi tiukkaa mutkaa. Mutkissa puut oli pehmustettu! Voi luoja, mihin mä olen taas itseni laittanut! Mä en ikinä selviä näistä mutkista hengissä!

 Kisakamat aamuksi:

Yö meni paniikissa. Pelotti. Mä en tule ikinä pääsemään rinteitä ylös pyörällä. Mitä jos vauhti hidastuu niin paljon, että kaadun? Mitä jos mä kaadun alaspäin tullessani? Mitä jos takana tulevan fillari osuu mun pyörään? Jään muiden jalkoihin? Mä en selviä! Jätänkö väliin?! Mitä mä teen?!? Näitä mä mietin yön.

Aamulla lähdettiin viemään kisakamat vaihtoalueelle. Järjestäjäpuoli tarkasti kisapuvun olevan ITUn sääntöjen mukainen. Eipä tälläisenkään ole ennen törmännyt. Kaksikymmentä minuuttia ennen starttia tuli olla kokoontumispaikalla ja vaihtoalue sulkeutui paria tuntia ennen meidän startteja. Aikaa siis jäisi. Itse sain ajan kulumaan hyvin etsiessäni vessaa. Ei minkäänlaisia opasteita tai kylttejä. Yksi ohjaa vasemmalle ja sieltä toinen ohjaa takaisin oikealle. Lopulta vessat olivat olleet mun selän takana kysysessäni ensimmäistä kertaa ohjetta vessaan. 

Kävelin takaisin autolle. Sitten pelko sai ylivallan. Istuin kyykyssä, vedet tulivat silmiin. Lievää tärinää. Katja totesi rauhallisesti, ettei nousut ole sen jyrkempiä kuin missä olen tehnyt mäkivetoja. Pidempiä vain. "Niin kai sitten", ajattelin. Ei auta kuin lähteä voittamaan pelkonsa. Toivoteltiin hyvät kisat ja tsempit toisillemme. Katjan startti oli mun jälkeen, joten lähdin yksin kohti kisapaikkaa ja laittamaan märkäpukua päälle. Pakasta vedetty märkäpuku ei ollut kaikista helpoin päälle vedettävä.

Siirtyessäni kokoontumispaikalle juttelin parin GB tiimiläisen kanssa. Jaoimme samat pelot mäkien suhteen. Tuntui hyvältä tietää, etten ollut ainoa pelokas. Toivotimme hyvät kisat ja turvallista pyöräilyä toinen toisillemme. 

Ikäsarjat toisensa jälkeen siirtyivät karsinaan odottamaan omaa lähtöään. Ja sitten kuulutettiin naisten 45-49 vuoron siirtyä laiturille. Jokainen otti oman paikkansa. Three minutes ladies! One minute! Ja käsky siirtyä veteen. Jokaisen tuli toisella kädellä pitää kiinni laiturista. Ja sitten lähtö. Lähdin uimaan rauhallisesti omaa vauhtia. Olin päättänyt ottaa perjantaiaamun sprintin rauhallisesti. En kuitenkaan kisaisi sijoituksesta eikä edes ajalla olisi mitään merkitystä. Ainoa tavoite on päästä rinteet ylös ja selvitä ne hengissä alas. 

Pyörä kulki hyvin, jalat olivat kevyet. Ensimmäinen rinne. Yllättävän hyvin pääsin ylös. Alas tulin todella varovasti. Sen lisäksi, että olin ensimmäistä kertaa tulossa pyörällä alas serpentiiniä, tienpinta oli märkä. Ensimmäinen takana. Loppureitti olikin sitten täysin vierasta. Lyhyt pätkä suoraa ja sitten tuli nousua, pienen alamäen jälkeen tiukka käännös vasemmalle ja nousua. Jyrkkää nousua, mutka ja nousu jatkui. Edessä mutka vasemmalle. Josko tää olisi tässä. Mutkassa totuus paljastui. Takaanta kuulin F...CK! ja multa pääsee INDEED! Edessä lohduton näkymä. Porukkaa nousee jyrkkää rinnettä ylös TODELLA HITAASTI, joka vaivalloisesti. Ja minä perässä. Kampesin rinnettä ylös kävelyvauhtia. Rinne jatkui vielä. Ekaksi loivan loivasti alas ja sitten vielä vähän ylös. Ja toinen lasku. Laskun jälkeen loivaa nousua, joka tuntuu tasaiselta. Olin selviytynyt rinteistä. Enää olisi 5 km juoksu tasaisessa maastossa. 

Juosureitti osoittautui aivan muuksi kuin tasaiseksi. Ekaksi noustiin ylöspäin ja sitten tultiin alas ennen kuin taas noustiin loivasti ja jälleen tultiin loivasti alas. Otin juoksun kevyesti. Naisia meni ohitse, enkä edes yrittänyt lähteä heidän peräänsä. Olenko pari sijaa ylempänä tai alempana, ei merkkaisi mitään. Mulla olisi kuitenkin sama reitti vielä sunnuntaina - tuplana. 

kuva by Paul Sjöholm

Maaliviivan ylitin voittajana. Olin voittanut pelkoni!

Kännykässäsi oli viesti valmennettavaltani:"Hienosti tulit maaliin! Näin ihan livenä :). Ja Katja kanssa. ONNEA!" Olin mykistynyt. Anne oli seurannut kisaa enkä edes itse tiennyt livelähetyksestä. 

Iltapäivällä lähdimme kannustamaan Kaisaa. Vettä satoi ja lämpötila taisi olla se +13. Miten ihmeessä Kaisalla voi olla näin huono tuuri! Eikä Kaisa ollut ainoa, joka paleli. Teki oikein pahaa yhden kisaajan puolesta. Naisen kasvoista näkyi kuinka kylmissään hän oli, huulet tärisi. En tiedä tuliko hän koskaan maaliin. En muista nähneeni toista kertaa juoksemassa. Kaisan kisa ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, mutta nopeasti nainen sai koottua itsensä. Kannattaa lukea Kaisan blogikirjoitus Jäätävän tuskaisesta EM-kisasta.

Illaksi olimme ostaneet siiderit. Olimme niin ansainneet nämä! Katja oli sijoittanut omassa ikäsarjassaan 4:ksi ja minä en ollut omassa ikäsarjassani viimeinen. On se Katja vaan terästä!