ETU Triathlon EM-Sprinttimatkan kisaraportti

Voi vitsi mikä reissu! Jälkeenpäin olen tyytyväinen, että mulle ehdotettiin osallistumista kisaa ja hullun rohkeana lähdin matkaan.

Torstaina herättiin ennen kukonlaulua ja moottoritie oli tyhjä. Helsinki-Vantaan lentokentällä sitten tilanne olikin sitten päinvastainen. Terminaali 1 oli TÄYNNÄ ihmisiä.

Ei jäänyt aikaa istua kahvilassa nauttimassa aamukahvista. Lento meni melko jännittyneessä olotilassa. Lueskelin kisaopasta ja Katjan kanssa juteltiin muutaman ihmisen yli.

Munchenistä otettiin vuokra-auto ja epäilyksistä huolimatta saatiin kaksi pyörää ja matkatavarat mahtumaan autoon.

Ja kohti Kitzbüheliä. Olimme varautuneet noin kahden tunnin ajomatkaan, mutta torstaiaamupäivä osoittautui erittäin ruuhkaiseksi. Moottoritiellä tulimme osan matkaa n 30km per tunti. Olimme myös olettaneet kisakaupungissa olevan opasteet mm. kisakeskukseen. Miten ihminen voikaan olla väärässä. Minkäälaisia opasteita ei ollut. Aikataulu oli tiukka, mutta onnistuimme tekemään rekisteröitymisen ennen määräaikaa. Seuraavaksi olikin majapaikan löytyminen. 

Kun suunnistamirumbasta oli selvitty, aloitimme pyörien kasaamisen. Katjan pyörä oli kasassa alta aikayksikön. Kiekot alle ja valmista oli. Mulla olikin sitten vähän kimuraisempaa. Ketjut olivat menneet täysin solmuun eikä meidän kummankaan logiikka riittänyt pulman ratkaisuun. Oli saatava apua, mutta mistä?!? Torstai oli pyhäpäivä ja kaikki liikkeet olivat kiinni.

Koska mun piti hakea vielä mun märkäpuku, otimme pyöräni mukaan. Jospa Expo-alueelta löytyisi apua. Ei löytynyt, mutta sain märkäpukuni ja tiedon, että GB:n teamillä on omat pyöräteknikot mukana, joilta saisin aivan varmasti apua. Ohjeeksi oli ajaa samaa tietä eteenpäin ja vasemmalla tulisi  heidän hotelli. Emme voisi eksyä. Paikallisten ohjeet eivät olleet väärät, mutta kun teiden nimiä oli vaikea löytää/nähdä ja tiet jatkuivat lähes t-risteyksistä saman nimisinä eteenpäin. Eipä sitä sitten tullut kysyttyä, että pitääkö kääntyä oikealla vai vasemmalle. Koetin kyllä saada hotellin nimen paperille sekä osoitteen. Mutta sinne oli kuulemma todella helppo löytää. Ei voi eksyä. Jep, jep. Kaksi täysin väsynyttä naista, joiden kummankin kisajännitys on käsin kosketeltavissa, voi oikeasti eksyä noinkin pienessä kylässä. Tuntui kuin olisimme olleet sokkelossa. Umpikatu siellä, yksisuuntainen täällä. 

Onneksi satuimme näkemään kaksi "uhria", joilta kysyä neuvoa. Vihdoinkin ohjeet, joilla voisi selvitä oikea paikka. Joskus paras opas on toinen turisti! Matkan varrella näimme auki olevan fillariliikkeen, josta kävin kysymässä apua. "Ei ole aikaa." Matka jatkui GB:n hotellille. Hotelli löydetty. Fillari matkaan. Ensimmäisen ihmisen luokse kysymään, mistä löytäisin apua. Tylyä tylympi vastaus brittinaiselta:"Et ole meidän joukkueessa, heillä on kädet täynnä meidän omien urheilijoiden pyörien kanssa." Johon minä: "Voitko kuitenkin viedä minut heidän luokseen, jotta voin itse kysyä?" Brittinainen entistä tylympänä. "Tiedän sinun saavan saman vastauksen!" Kuitenkin hän vei minut alas, jossa oli isohko huone varattu pyörien huoltoa varten. Brittinainen esitteli teknikoille, etten kuulu tiimiin ja kuinka olin vaatinut päästä tänne. Toinen teknikoista kauniisti ohjasi naisen itsensä ja minun välistä pois. Pääsin kertomaan asiani ja he lupasivat auttaa.

Ei saanut osaavat teknikotkaan ketjua auki, vaan katkaisivat sen. Vaihtaja paikoilleen. Kaveri totesi sen vääntyneen. Lievää kiroamista. Vastahan se oli vaihdettu. Tässä vaiheessa olin varma, että kisa oli tässä. Ketjut paikoilleen. Vaihteet toimivat. Ei täydellisesti, mutta sanoi, että sillä voi kisata.  Käytin tilaisuutta hyväkseni pyytäen täyttämään takarenkaan. Ja sen jälkeen pyysin vielä laittamaan polkimet  paikoilleen. Ja 15 euroa, kiitos! Pieni hinta siitä, että sain pyöräni kasaan. 

NÄLKÄ! Äkkiä ruokaa! Koko ilta mennyt säätäessä, pyörät saatava katsastettua määräaikaan mennessä. Mäkkäri! Sieltä ihan mitä vaan, kunhan se on syötävää. Pikaisen ruokailun jälkeen pyörät katsastukseen. Takaisin majapaikkaan tullessa ajoimme osan kisareitistä, sillä meidän majapaikka oli aivan ikäsarjojen kisareitin varrella. Elittisarjalla oli eri pyörä- ja juoksureitti kuin ikäsarjalaisilla.

Autolla ajaessamme rinnettä ylös alkoi paniikki iskeä. Nousua riitti, jyrkkää ja hiukan loivempaa.  Mutkan jälkeen nousu vaan jatkui. Tie oli niin kapea. Yhden auton levyinen. Miten ihmeessä mä tulen ikinä pääsemään tämän rinteen päälle?!?

Ja miten mä ikinä uskallan ajaa rinnettä alas?!? Ja tämä oli sen "lyhyempi nousu"! Nousun jälkeen oli kaksi tiukkaa mutkaa. Mutkissa puut oli pehmustettu! Voi luoja, mihin mä olen taas itseni laittanut! Mä en ikinä selviä näistä mutkista hengissä!

 Kisakamat aamuksi:

Yö meni paniikissa. Pelotti. Mä en tule ikinä pääsemään rinteitä ylös pyörällä. Mitä jos vauhti hidastuu niin paljon, että kaadun? Mitä jos mä kaadun alaspäin tullessani? Mitä jos takana tulevan fillari osuu mun pyörään? Jään muiden jalkoihin? Mä en selviä! Jätänkö väliin?! Mitä mä teen?!? Näitä mä mietin yön.

Aamulla lähdettiin viemään kisakamat vaihtoalueelle. Järjestäjäpuoli tarkasti kisapuvun olevan ITUn sääntöjen mukainen. Eipä tälläisenkään ole ennen törmännyt. Kaksikymmentä minuuttia ennen starttia tuli olla kokoontumispaikalla ja vaihtoalue sulkeutui paria tuntia ennen meidän startteja. Aikaa siis jäisi. Itse sain ajan kulumaan hyvin etsiessäni vessaa. Ei minkäänlaisia opasteita tai kylttejä. Yksi ohjaa vasemmalle ja sieltä toinen ohjaa takaisin oikealle. Lopulta vessat olivat olleet mun selän takana kysysessäni ensimmäistä kertaa ohjetta vessaan. 

Kävelin takaisin autolle. Sitten pelko sai ylivallan. Istuin kyykyssä, vedet tulivat silmiin. Lievää tärinää. Katja totesi rauhallisesti, ettei nousut ole sen jyrkempiä kuin missä olen tehnyt mäkivetoja. Pidempiä vain. "Niin kai sitten", ajattelin. Ei auta kuin lähteä voittamaan pelkonsa. Toivoteltiin hyvät kisat ja tsempit toisillemme. Katjan startti oli mun jälkeen, joten lähdin yksin kohti kisapaikkaa ja laittamaan märkäpukua päälle. Pakasta vedetty märkäpuku ei ollut kaikista helpoin päälle vedettävä.

Siirtyessäni kokoontumispaikalle juttelin parin GB tiimiläisen kanssa. Jaoimme samat pelot mäkien suhteen. Tuntui hyvältä tietää, etten ollut ainoa pelokas. Toivotimme hyvät kisat ja turvallista pyöräilyä toinen toisillemme. 

Ikäsarjat toisensa jälkeen siirtyivät karsinaan odottamaan omaa lähtöään. Ja sitten kuulutettiin naisten 45-49 vuoron siirtyä laiturille. Jokainen otti oman paikkansa. Three minutes ladies! One minute! Ja käsky siirtyä veteen. Jokaisen tuli toisella kädellä pitää kiinni laiturista. Ja sitten lähtö. Lähdin uimaan rauhallisesti omaa vauhtia. Olin päättänyt ottaa perjantaiaamun sprintin rauhallisesti. En kuitenkaan kisaisi sijoituksesta eikä edes ajalla olisi mitään merkitystä. Ainoa tavoite on päästä rinteet ylös ja selvitä ne hengissä alas. 

Pyörä kulki hyvin, jalat olivat kevyet. Ensimmäinen rinne. Yllättävän hyvin pääsin ylös. Alas tulin todella varovasti. Sen lisäksi, että olin ensimmäistä kertaa tulossa pyörällä alas serpentiiniä, tienpinta oli märkä. Ensimmäinen takana. Loppureitti olikin sitten täysin vierasta. Lyhyt pätkä suoraa ja sitten tuli nousua, pienen alamäen jälkeen tiukka käännös vasemmalle ja nousua. Jyrkkää nousua, mutka ja nousu jatkui. Edessä mutka vasemmalle. Josko tää olisi tässä. Mutkassa totuus paljastui. Takaanta kuulin F...CK! ja multa pääsee INDEED! Edessä lohduton näkymä. Porukkaa nousee jyrkkää rinnettä ylös TODELLA HITAASTI, joka vaivalloisesti. Ja minä perässä. Kampesin rinnettä ylös kävelyvauhtia. Rinne jatkui vielä. Ekaksi loivan loivasti alas ja sitten vielä vähän ylös. Ja toinen lasku. Laskun jälkeen loivaa nousua, joka tuntuu tasaiselta. Olin selviytynyt rinteistä. Enää olisi 5 km juoksu tasaisessa maastossa. 

Juosureitti osoittautui aivan muuksi kuin tasaiseksi. Ekaksi noustiin ylöspäin ja sitten tultiin alas ennen kuin taas noustiin loivasti ja jälleen tultiin loivasti alas. Otin juoksun kevyesti. Naisia meni ohitse, enkä edes yrittänyt lähteä heidän peräänsä. Olenko pari sijaa ylempänä tai alempana, ei merkkaisi mitään. Mulla olisi kuitenkin sama reitti vielä sunnuntaina - tuplana. 

kuva by Paul Sjöholm

Maaliviivan ylitin voittajana. Olin voittanut pelkoni!

Kännykässäsi oli viesti valmennettavaltani:"Hienosti tulit maaliin! Näin ihan livenä :). Ja Katja kanssa. ONNEA!" Olin mykistynyt. Anne oli seurannut kisaa enkä edes itse tiennyt livelähetyksestä. 

Iltapäivällä lähdimme kannustamaan Kaisaa. Vettä satoi ja lämpötila taisi olla se +13. Miten ihmeessä Kaisalla voi olla näin huono tuuri! Eikä Kaisa ollut ainoa, joka paleli. Teki oikein pahaa yhden kisaajan puolesta. Naisen kasvoista näkyi kuinka kylmissään hän oli, huulet tärisi. En tiedä tuliko hän koskaan maaliin. En muista nähneeni toista kertaa juoksemassa. Kaisan kisa ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, mutta nopeasti nainen sai koottua itsensä. Kannattaa lukea Kaisan blogikirjoitus Jäätävän tuskaisesta EM-kisasta.

Illaksi olimme ostaneet siiderit. Olimme niin ansainneet nämä! Katja oli sijoittanut omassa ikäsarjassaan 4:ksi ja minä en ollut omassa ikäsarjassani viimeinen. On se Katja vaan terästä!