Ajatuksia valmentamisesta ja valmennuksesta

Ensimmäinen valmennusryhmäni koostui pienistä tenavista, joita opetimme uimaan lastenaltaassa kaverini kanssa. Tuolloin elettiin vuotta 1980 tai 1981. Itse olin niukin naukin toisella kymmenellä. Jälkeenpäin olen miettinyt kuinka ihmeessä näiden tenavien vanhemmat luottivat jälkikasvunsa kahdelle keskenkasvuiselle. Tänä päivänä ei taida päästä edes valmennuskursseille alaikäisenä.  
 

Tuolloin aloitettu valmennusinto on pysynyt elossa koko ikäni. Olen valmentanut uintia lapsista nuoriin aikuisiin useita vuosia, opettanut tekniikkakouluissa nuoria liikkumaan vedessä, vetänyt uimakouluja tarhaikäisistä aikuisiin. Myös yksityisopetusta uinnista olen antanut. 
 

Työelämän puolella valmennustaustani on ollut hyötyä toimiessani kouluttajana, erilaisissa ja tasoisissa päällikkötason tehtävissä sekä business coachina. Valmennusryhmän vetäminen kun on johtamista ja parhaimmillaan johtaminen on valmentamista. Lisäksi ajanhallinta ja oma jaksaminen on tainnut aina olla tavalla tai toisella hallinnassa.  Harrastuksien, valmentamisen ja sosiaalisen elämän ohella kun olen kuitenkin käynyt niin peruskoulun, lukion ja ehtinyt hankkimaan muutaman tutkinnon. Eikä aikoinaan työelämään siirtyminen muuttanut harrastuksiani. Perheen kasvaessa olen pitänyt muutamien vuosien tauon urheiluvalmentamisesta, mutta tilalle tuli aktiivinen vapaaehtoistyö vaihto-oppilasjärjestössä. YFU:ssa (Youth for Understanding) toimin ns rettarina, aluepäällikkönä, tukihenkilönä isäntäperheille ja Suomessa oleville vaihto-oppilaille sekä muutamana vuonna vastasin Helsingissä järjestettävistä ns isoista lähtövalmennuksista. Valmennusta kaikki tyynni. 
 

Triahtlonkärpänen puraisi jo vuonna 2006, mutta itsenäinen harjoittelu jäi yhteen kesään. Miksi? Olihan minulla  jo tuolloin valtava määrä tieto itsensä johtamisesta, valmennuksesta, valmennusohjelmien luomisesta, fysiologiasta, jonkin verran urheilijan jaksamisesta ja ravinnosta. 
 

Samanlaisen kysymyksen voisi asettaa toisenlaiseen kontekstiin: Kun jokainen kerran tietää miten saavuttaa ihannepaino, niin minkä vuoksi maailmassa on ylipainoisia ihmisiä? Minkä vuoksi kuntokeskuksien ryhmäliikuntatunnit täyttyvät illasta toiseen? Jokainen osaa liikkua, useammat tietävät miten kehittää lihaskuntoaan tai miten pyöräillä. Siitä huolimatta bodypump, cross-fit ja jopa spinde-tunnit pitävät suosionsa.  
 

Painonpudotus on usein tuloksellisempaa, kun on joku joka kulkee rinnalla, kannustaa ja kenellä raportoida painonsa säännöllisin väliajoin. On helpompi kieltäytyä herkuista ja valita fiksusti, kun voi vedota hyvinvointiohjaajan antamiin ohjeisiin. Aivan samoin kuin nuorten on helpompi kaveripiirissä vedota kalkis-vanhempien typeriin kotiintuloaikoihin, kun on kotiinlähdön aika.  
 

Entä kuinka moni aikuisten oikeasti tekee ennen uintitreenejä oheisharjoituksia altaan reunalla? Kuinka moni juoksee kädet pään päällä lenkkipoluilla? Kuinka moni tekee yhden jalan pyörityksiä pyörän päällä? Minä voin nostaa käden ylös ja sanoa, etten teen koskaan tai jos kerran erehdyn tekemään, niin on erittäin epätodennäköistä että tekisin sitä säännöllisesti. Kevään tai kesän aikana en kertaakaan ottanut aitoja esille urheilukentällä. Lisäksi ryhmässä tekeminen tuo oman kivan lisän treenaamiseen.  

 

Lisäksi on se silmäpari kertomassa meneekö liike edes sinnepäin oikein. On valmentajan tuki ja ohjeet, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan.  On ihminen, joka katsoo kokonaisuutta ulkopuolisin silmin. On hän, joka ohjeistaa hölläämään elämän kurveissa, jolloin itse on lähes sokea omalle kokonaistilanteelleen. On luotettava partneri, jonka kanssa voi keskustella tavoitteistaan. On ammatti-ihminen, joka uskoo sinuun silloinkin, kun  oman pään sisällä jylläävät epäilykset niin omiin tavoitteisiin kuin omiin resursseihin.  
 

Valmennus sisältää siis paljon muutakin kuin itse treeniohjelmien tekemisen ja sen vuoksi myös itselläni on valmentaja.  Lisäksi tiedostan treenihimoni ja sen paniikin tunteen kuullessani/lukiessani muiden treeniblogeja tai lukiessani alan julkaisuja/kirjallisuutta. Tulee lähes pakonomainen tarve saada kaikki mahtumaan omaan treeniohjelmaan. Puhumattakaan siitä paniikista, joka iskee keväällä kisakauden kolkuttaessa ovella. Treenaisin itseni ylikuntoon. Ja olenkin niin tehnyt, kun on pitänyt säätää treenejä lisäämällä määrää ja tehoja. Yhtä aikaa.  
 

Saitte varmaan kiinni, miksi maksan valmennuksesta ja mitä hyötyä saan siitä vaikka kyseessä on kuntoliikunta eikö huippu-urheilu.  Siitäkin huolimatta, että itselläni on vahvan kokemuksen lisäksi koulutusta valmentamisesta, hyvinvoinnista sekä pian PT-lisenssi.
 

Itselläni on aivan huippu tyyppi valmentajana. Hänellä on vankkaa osaamista ja tietoa triathlonvalmennuksesta, hänen positiivinen asenne on tarttuvaa ja yhteistyö on helppoa, kun tunnemme jo toisemme usean vuoden yhteistyön jälkeen. Myönnän, että olen miettinyt – kuten varmaan moni muukin, jolla on ollut sama valmentaja useamman vuoden – a) vaihtaisiko valmentajaa b) luopuisiko valmentajasta. Uuden valmentajan kanssa tulisi varmaankin tehtyä jotain erilailla, mutta pitkäjännitteisellä yhteistyöllä saadaan enemmän aikaiseksi pitkällä juoksulla. En hae pikavoittoja, vaan tavoitteeni on olla viivalla vielä N60-ikäsarjassa ja miksi ei jopa N70-ikäsarjassa. Jos ei triathlonissa, niin sitten uinnissa. Selviäisin ilman valmentajaa, mutta miksi en antaisi jonkun muun huolehtia valmennusohjelmistani aivan siinä kuin toiset antavat kotinsa siivousvastuun ulkopuoliselle.  
 

Kiinnostunut omasta jaksamisesta hektisessä arjessa, painonhallista vai valmentautumisesta ensi kesän triahtlontapahtumaan? Kenties kaikista osa-alueista? Ota yhteyttä (jaksaparemmin at ymail.com). Sovitaan aika tapaamiselle ja siitä, kuinka minä voin tukea sinua saavuttamaan tavoitteesi.