Mitäs sitä kertois kauden ensimmäisestä numerolappujuoksusta? Muistin koko juoksun reilun viikkoa aikaisemmin. Time flies as they say in English. Huhtikuu on mennyt ihan hurjalla vauhdilla. Kyllä puolimara oli mielessä, mutta vasta joskus piiiiiitkän ajan kuluttua. Silloin kun keli on keväisen lämmin ja tehdään jo kunnon maantiepyörätreeniä.
Ennen sunnuntaina puolimaraa edellinen palauttava päivä oli ollut kiirastorstaina. Viikollakin vedettiin ihan normi treeniä, normi treenitunneilla. Perjantain juoksutreenissä jalat tuntuivat melko - eikun todella raskailta, joten sunnuntain puolimara alkoi tuntumaan huonolta idealta. Lauantaina neljän tunnin maanntiepyörälenkki ei juurikaan nostanut fiilistä lähteä sunnuntaina uudelleen räntäsateeseen ja tuleen. Sunnuntaina istahtaessa autoon ja katsellessani lunta tuulilasissa mielessä kävi palata takaisin sisällä ja jättää koko puolimara väliin.
Iso cappucino pelastaa päivän kuin päivän. Cookies kanssa kylmän kevätpäivän ;).
Lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna käytiin keskustelua olisiko väsymyksen tunne olla kuitenkin merkki ylikuormasta. Itse olin sitä mieltä, että kyse oli pitkästä päivästä neukkarissa.
Sunnuntaiaamuna tsekattiin väsymystaso ja tehtiin plan b. Ensimmäisen puolikkaan menen joka tapauksessa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Jos syke on normaali, on lupa nostaa vauhtia jälkimmäiselle puoliskolle eli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa. Jos syke on korkea, vauhtia ei ole lupa nostaa.
En ottanut mitään stressiä juoksusta. Tein pientä lämmittelyä ja avaavia liikkeitä. Juttelin Liisan kanssa ja puolituntia ennen starttipaikalle siirtymistä istuin autossa kuuntelemassa musiikkia.
Starttipaikalla vähän ennen starttia saatiin niskaan sakea raekuuro. Tästä tulisi "hyvä" juoksu. Ei muuta kuin musiikki pauhaamaan korviin ja pitämään itsensä lämpimänä ennen starttia.
Rannelaitteeseen olin asettanut alkuperäisen suunnitelman vauhdit, koska muuten aloittaisin liian kovaa. Juoksuvauhtien tunteminen on itselleni ihan yhtä hankalaa kuin toisille on omien uintivauhtien tunnistaminen.
Ensimmäisellä puolikkaalla parasta oli huomata joutuvansa himmailemaan, jotta ei menisi liian kovaa. 10,5 km kohdalla oli todella vahva tunne. Syke on siinä missä pitikin, fiilis oli hyvä ja ajatuksena, että ENÄÄ puolet jäljellä. Ensimmäinen puolikas oli mennyt todella helposti. Hämmästelin omia positiivisia ajatuksia juoksusta ja nehän laittoi suupielet nousemaan korviin.
Toiselle kierrokselle tuuli yltyi ja parin kilsan suoralla tuuli söi vauhtiani. Aloin epäilemään kyvykkyyttäni ylläpitää Plan A:n vauhtia. Jalat kuitenkin tuntuivat hyviltä ja askel niin kevyeltä kuin se nyt voi tuntua reilun 13km jälkeen. Muutaman sellainen selkä oli edessäni, jotka olivat menneet ohitseni ensimmäisellä kierroksella, nyt ne lähenivät askel askeleelta. Tämä lisäsi itsetuntoani. Vauhdin jako oli ilmeisen onnistunut. Tästä alkoikin sitten jäljellä olevien kilometrien laskeminen. Ensimmäinen selkä saatu kiinni ja ohitse. 5 km jäljellä. Alunperin olin ajatellut, josko tässä kohtaan olisi hyvä nostaa vauhtia hiukan. En kuitenkaan uskaltanut. 4k ja toinen selkä ohitettu. 3 km maaliin. Wau! Voiko juoksu oikeasti tuntua näin HYVÄLTÄ! Ihan mahtavaa. Kumpikaan ei ole mennyt mun ohitse. Yes! 2 km maaliin. Olenko sittenkin juossut liian kovaa? Tuleeko noutaja? Tässä kohtaan iski väsy. Kroppa oli sitä mieltä, että 19 kilsaa on ihan riittävä matka tänään.
Jos olisi ollut kyseessä treeni, niin hyvin todennäköisesti olisin laskenut vauhtia. Nyt hain mieleeni ne juoksumattotreenit, joissa olen joutunut vakavasti keskustelemaan itseni kanssa. Onneksi on ollut niitäkin treenejä, joissa on joutunut käymään lievää kamppailua jaksamisen kanssa. Kumpi antaa aikaisemmin periksi; korvien väli vai jalat. Nyt tarvittiin sitä tietoisuutta, että pystyn vaikka väsymys alkaa piinaamaan. Se on hetkellistä. Jälkeenpäin katsottuna, niin vauhtini ei hidastunut ollenkaan huolimatta väsymyksen tunteesta. Tämä tietoisuus kasvattaa mun ns. juoksuitsevarmuutta.
Viimeisen kilometriin lähdin todella hyvissä voimin, jalat olisivat vieneet mut vauhdikkaammin maaliviivan ylitse. Valitettavasti sydän oli toista mieltä. Siinä mutkassa, jossa käännyttiin urheilukentälle syke lähti pomppimaan. Ja niin se lähti vuosi sittenkin, lähes metrin tarkkuudella. Siihen se loppukiri sitten jäikin. Oli mentävä sillä vauhdilla, minkä sydän antaa myöten. Jos koetin nostaa vauhtia, syke pomppasi maksimiin. Maaliviivan ylityksen jälkeen syke tasaantui ja laski normaalilla tavalla.
Maaliviivan ylitin muutaman minuutin paremmalla ajalla kuin vuosi sitten ja pari minuuttia hitaammin kuin HCR:lla vuonna 2011. Hitaalta juoksijalta ei voi kovia aikoja odottaa, mutta omaan tasooni nähden ja ottaen huomioon edellisten viikkojen treenimäärät, en voi olla tyytymätön. Myönnän myös, että ilman valmentajan antamaan suunnitelmaa olisin juossut heikomman ajan.
Nyt katse ja myös treenit on suunnattu kauden ensimmäiseen triathlonkisaan, joka on jo kesäkuun 3.päivänä Slovakiassa.
