Viime vuoden puolella tein päätöksen kyetä juoksemaan ja pyöräilemään kovempaa kuin koskaan aikaisemmin vuonna 2017. Kuinka paljon kovempaa? Sitä tavoitetta en itselleni asettanut. Nuoremmaksi en tästä muutu, joten on tiedostettava ikääntymisen fakta. Mutta sen taakse en halua mennä. Kun kuulen sanat "tuossa iässä" se antaa itselleni vaan lisää potkua.
Tavoitteeni eivät pääty vuoteen 2017. Haluan pystyä liikkumaan ja nauttimaan liikunnasta myös tuon jälkeen. En laita ollenkaan pahakseni, jos vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua kehoni antaa myöten nauttia monipuolisesta liikkunasta. Oikeastaan siihen kaikki tähtää. Leikkisästi olenkin todennut, että nyt harjoitelleen, jotta eläkkeelle päästyä voi aloittaa treenaamiseen. Aikaa siis on.
Olen myös päättänyt olla päästämättä itseäni liian helpolla. Se ei tarkoita välittömästi kovempia tai pidempiä treeniä. Resurssit ovat rajalliset, en ole ammattiurheilija. Vaikka harjoitellu on tavoitteellista, niin moni asia menee sen edelle: terveys, perhe ja työ. Koska oma terveys, fyysinen ja psyykkinen terveys ovat prioriteettilistani kärjessä en lähde parantamaan omaa tasoa ja kuntoa vain koventamalla treenejä. Rikkoutuneella kropalla kun ei oikein tee mitään. Sen vuoksi olen ottanut lähiajan tavoitteekseni oppia pyöräilemään oikeilla lihaksilla ja oppia uimaan oikealla tekniikalla. Kuten Marco Bjurstöm eräässä tilaisuudessa nosti yleisön seisomaan ja tanssimaan sanoen tanssin lähtevän navasta, niin samoin kaikki liikkeet lähtevät keskivartalosta. Keskivartalo mm. kytkee ylä- ja alavartalon, tukee ja mahdollista jokapäivisiä liikkeitä ja antaa meille hyvän ryhdin.
Tiedostan heikkouteni kropassani ja etenkin voimatason toispuoleisuuden. Oikean puolen lantionalueen lihakset ovat huomattattavasti heikommat kuin vasemman. Vasen puoli väsähtää siis nopeammin, jolloin esim juoksussa lantio tippuu, kun lihakset väsyvät pitämästä yllä tasapainoa. Tuo sitten aiheuttaa ongelmia reiden sivusta aina jalkaterän ulkosyrjään asti. Valitettavasti itselläni meni liian pitkää ymmärtää ja sisäistää asia. Onneksia asian voi vielä korjata.
Kun ohjelmassa lukee penkille nousu suhkot korkealle penkille, niin etsin salilta sellaisen penkin jättäen steppilaudat rauhaan. Kuvassa näkyvä penkki haastaa mukavasti heikomman puoleista kroppaani. Joudun todellakin keskittymään ja käyttämään keskivartalon lihaksi pitäekseni liikkeen puhtaana. Viimeisiä toistoja tehdessä suusta pääsee usein älähdyksiä ja joskus saatan hermostua kroppani vajaavaisuuteen. Tuolloin otan pienen juomatauon ja teen vielä muutaman puhtaan liikkeen.
Salitreenistä on muodustunut itselleni henkisesti aivan yhtä arvokas treeni kuin muistakin treeneistä. Vuosi sitten salitreeni oli ehkä itselleni enemmänkin sellainen toissijainen treeni. Tein, mutta en välttämättä keskittynyt mitä tein, kunhan tein ja se tuntui edes jossain. Nyt haen ne lihakset, joihin liikkeen tulisi kohdistua. Keskityn aivan toisealla tavalla jokaiseen liikkeeseen, jokaiseen toistoon. Koen jokaisen yksittäisen liikkeen olevan yhtä tärkeä kuin jokainen juoksuaskel tai kampiakselin pyöritys.
Edellä mainitsin, ettei itsensä haastaminen välittömästi tarkoita kovempia treenejä, niin kyllä hikeä on valutettu mm juoksumatolla. Melko harvoin juoksumatolla on kevyttä juoksu. Lähes aina ne ovat jonkinlaisia vetoja. Juoksuhan on itselleni se haastavin ja heikoin laji, jossa todella joudun käymään sisäistä keskustelua kumpi voittaa korvien väli vai lihakset. Viimeisiä vetoja tehdessä näen silmien edessäni joko juoksukentän: enää yksi kierros, nyt olet ensimmäisessä mutkassa. Suoran puoliväli ja 200m maaliin. Viimeinen kaare. Tai sitten näin Joroisten juoksureitin viimeisen kilometrin edessäni ja maaliviivan. Enhän tuossakaan kohtaan anna periksi, niin miksi antaisin nyt.
Mutta on niitäkin kertoja, jolloin kuvittelen liikoja itsestäni ja naputtelen juoksumatolle liian suuret lukemat. Tuolloin käy niin, ettei viimeisestä vedosta vaan enää tule mitään. Juokstekniikka hajoaa, askellusta voisi verrata kampiaskeleen vääntämiseksi, syke nousee aivan liian korkealle, happea ei riitä lihaksiin. Silloin on vaan pakko nöyrtyä ja todeta oma tyhmyys ja malttamattomuus. Vedon pituus lyhenee suunnitelmasta ja palautuksen kesto pitenee. Itsensä soimaaminen jatkuu vielä kotimatkalla. Ehkä ensi kerralla muistan olla fiksumpi.
Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin haluni "oppia" uimaan, halun korjata uintitekniikkaani rikkomatta omaa uintityyliäni. Ne, jotka ovat tehneet uinnin tekniikka-analyysiä näkevät virheeni kuvista sekä mahdollisesti tunnistavat tyypillisen 70/80 -luvun uintitekniikan. Jotkut asiat vaan ovat niin selkäytimessä. Aikoinaan, siis 70-luvun lopulla, opetettiin uimaan vaparia niin, että toinen käsi on edessä ja vastakkaisen käden peukku reidessä. Nykyisin opetetaan toisenlaista uintirytmiä. Samoin tuolloin opetettiin pitämään katse siten, että uimalasien yläreuna on juuri ja juuri vedenpinnan alapuolella. Näistä vanhoista opeista on yllättävän vaikea päästä eroon. Uidessa olen 100% varma, että katseeni on suorakohtia pohjaan. Samoin olen täysin varma, että tuossa kohtaa vetoa vasemman käden sormet osoittavat kohti pohjaa. Kuvat kertovat totuuden.
Pomppiva tyylin salaisuus lähtee käden yli ojennuksesta, johon lisätään olkapään täydellinen tiputtaminen alas |
Itse olen siis vakaasti sitä mieltä, että parantamalla/korjaamalla tekniikkaa, pystyy parantamaan omaa suoritustaan ja välttämään osan rasitusvammoista. Olen siinä onnellisessa asemassa, että ikä painaa ja melko lyhyenä naisena voiman lisäksi on löydettävä oikeat lihakset työskentelemään ja saamaan lihashermostus tottelemaan. Runnomalla kampiakselia rikon vaan itseni. Been there, done that. Sen vuoksi olen palannut vuosien jälkeen Vesan oppiin. Suomessa ei montaa Vesan kaltaista ihmistä ole. Se tieto-taito, joka hänellä on pyöräilystä ja valmentamisesta on omaa luokkaansa. Tunnen olevani mestarin opissa. Tästä mahdollisuudesta olen vilpittömästi kiitollinen. Jokainen treeni, jonka siellä teen, tavoittelen 100% keskittymistä ja tekemistä. On tilanteita, joissa on myönnettävä oma puutteellisuutensa ja rajallisuutensa.
Tällä viikolla pyysin saada päästä pyöräilemään rullien päällä. En ole koskaan aikaisemmin niillä ollut, mutta olen ymmärtänyt niiden päälle menon olevan haasteellista sekä tuovan erinomaisesti esille heikot kohdat.
Tukea tarvittiin myös edestä, kun pyörä kulki rullien päälle laidasta laitaan. |
Hetkittäin riitti tuki vain takaanta |
Rullila meno oli juuri sellaista mitä sen kuvittelenkin olevan. Ei se pyörä siinä kauniisti kulkenut kuin sekunnin silloin tällöin. Karusti toi esille puutteeni pyörittämisessä. Haasteellista, mutta tätä haluan lisää. Rullilla pyörittäminen toi esille pyöräilyn hienouden. Pyörittäminen ei ole vääntämistä eikä runnomista. Ehkä jonain päivänä pysyn rullilla ilman tukea - edes hetken.
Mukavuusalueelta pois siirtyminen on myös lisännyt sekä tarvetta että halua huoltaa kroppaansa hiukan paremmin kuin aikaisemmin. Jos en huolla lihaksia eivät ne pysty suoriutumaan niille asetetuista vaatimuksista. Tukkoisissa lihaksissa ei veri kierrä, eivätkä lihassolut saa happea. Treeneihin kulutettu aika ei tuo sitä tulosta, joka niiltä odottaa. Jos vedät kuminauhaa yhä tiukemmalla antamatta sille lepoa, se tulee katkeamispisteeseen. Samoin käy lihakselle. Lihashuoltoon on monia tapoja ja alla olevassa kuvassa kokeilen blackrollia. Kiitos vinkistä Taija. Toimii.
Lopuksi: