Tekniikka edellä uuteen nousuun

Jokainen treeni ei voi olla mukava, onnistunut, innostava. Toiset treenit nyt vaan vaativat enemmän fyysisesti ja psyykkisesti kuin toiset. Toisinaan sitä tulee haastettua itsensä tahallisesti tai tahattomasti. Ja kun tuollainen treeni menee penkin alle, niin sitä tulee soimattua itseään. Ja sitten kiireisiä tai stressin täyteisiä päiviä joutuen mahdolliseti käymään kovan keskustelun itsensä kanssa mikä on oikeasti järkevä vaihtoehto.

Viime vuoden puolella tein päätöksen kyetä juoksemaan ja pyöräilemään kovempaa kuin koskaan aikaisemmin vuonna 2017. Kuinka paljon kovempaa? Sitä tavoitetta en itselleni asettanut. Nuoremmaksi en tästä muutu, joten on tiedostettava ikääntymisen fakta. Mutta sen taakse en halua mennä. Kun kuulen sanat "tuossa iässä" se antaa itselleni vaan lisää potkua.

Tavoitteeni eivät pääty vuoteen 2017. Haluan pystyä liikkumaan ja nauttimaan liikunnasta myös tuon jälkeen. En laita ollenkaan pahakseni, jos vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua kehoni antaa myöten nauttia monipuolisesta liikkunasta. Oikeastaan siihen kaikki tähtää. Leikkisästi olenkin todennut, että nyt harjoitelleen, jotta eläkkeelle päästyä voi aloittaa treenaamiseen. Aikaa siis on.

Olen myös päättänyt olla päästämättä itseäni liian helpolla. Se ei tarkoita välittömästi kovempia tai pidempiä treeniä. Resurssit ovat rajalliset, en ole ammattiurheilija. Vaikka harjoitellu on tavoitteellista, niin moni asia menee sen edelle: terveys, perhe ja työ. Koska oma terveys, fyysinen ja psyykkinen terveys ovat prioriteettilistani kärjessä en lähde parantamaan omaa tasoa ja kuntoa vain koventamalla treenejä. Rikkoutuneella kropalla kun ei oikein tee mitään. Sen vuoksi olen ottanut lähiajan tavoitteekseni oppia pyöräilemään oikeilla lihaksilla ja oppia uimaan oikealla tekniikalla. Kuten Marco Bjurstöm eräässä tilaisuudessa nosti yleisön seisomaan ja tanssimaan sanoen tanssin lähtevän navasta, niin samoin kaikki liikkeet lähtevät keskivartalosta. Keskivartalo mm. kytkee ylä- ja alavartalon, tukee ja mahdollista jokapäivisiä liikkeitä ja antaa meille hyvän ryhdin.

Tiedostan heikkouteni kropassani ja etenkin voimatason toispuoleisuuden. Oikean puolen lantionalueen lihakset ovat huomattattavasti heikommat kuin vasemman. Vasen puoli väsähtää siis nopeammin, jolloin esim juoksussa lantio tippuu, kun lihakset väsyvät pitämästä yllä tasapainoa. Tuo sitten aiheuttaa ongelmia reiden sivusta aina jalkaterän ulkosyrjään asti. Valitettavasti itselläni meni liian pitkää ymmärtää ja sisäistää asia. Onneksia asian voi vielä korjata.

Kun ohjelmassa lukee penkille nousu suhkot korkealle penkille, niin etsin salilta sellaisen penkin jättäen steppilaudat rauhaan. Kuvassa näkyvä penkki haastaa mukavasti heikomman puoleista kroppaani. Joudun todellakin keskittymään ja käyttämään keskivartalon lihaksi pitäekseni liikkeen puhtaana. Viimeisiä toistoja tehdessä suusta pääsee usein älähdyksiä ja joskus saatan hermostua kroppani vajaavaisuuteen. Tuolloin otan pienen juomatauon ja teen vielä muutaman puhtaan liikkeen.

Salitreenistä on muodustunut itselleni henkisesti aivan yhtä arvokas treeni kuin muistakin treeneistä. Vuosi sitten salitreeni oli ehkä itselleni enemmänkin sellainen toissijainen treeni. Tein, mutta en välttämättä keskittynyt mitä tein, kunhan tein ja se tuntui edes jossain. Nyt haen ne lihakset, joihin liikkeen tulisi kohdistua. Keskityn aivan toisealla tavalla jokaiseen liikkeeseen, jokaiseen toistoon. Koen jokaisen yksittäisen liikkeen olevan yhtä tärkeä kuin jokainen juoksuaskel tai kampiakselin pyöritys.

Edellä mainitsin, ettei itsensä haastaminen välittömästi tarkoita kovempia treenejä, niin kyllä hikeä on valutettu mm juoksumatolla. Melko harvoin juoksumatolla on kevyttä juoksu. Lähes aina ne ovat jonkinlaisia vetoja. Juoksuhan on itselleni se haastavin ja heikoin laji, jossa todella joudun käymään sisäistä keskustelua kumpi voittaa korvien väli vai lihakset. Viimeisiä vetoja tehdessä näen silmien edessäni joko juoksukentän: enää yksi kierros, nyt olet ensimmäisessä mutkassa. Suoran puoliväli ja 200m maaliin. Viimeinen kaare. Tai sitten näin Joroisten juoksureitin viimeisen kilometrin edessäni ja maaliviivan. Enhän tuossakaan kohtaan anna periksi, niin miksi antaisin nyt.

Mutta on niitäkin kertoja, jolloin kuvittelen liikoja itsestäni ja naputtelen juoksumatolle liian suuret lukemat. Tuolloin käy niin, ettei viimeisestä vedosta vaan enää tule mitään. Juokstekniikka hajoaa, askellusta voisi verrata kampiaskeleen vääntämiseksi, syke nousee aivan liian korkealle, happea ei riitä lihaksiin. Silloin on vaan pakko nöyrtyä ja todeta oma tyhmyys ja malttamattomuus. Vedon pituus lyhenee suunnitelmasta ja palautuksen kesto pitenee. Itsensä soimaaminen jatkuu vielä kotimatkalla. Ehkä ensi kerralla muistan olla fiksumpi.

Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin haluni "oppia" uimaan, halun korjata uintitekniikkaani rikkomatta omaa uintityyliäni. Ne, jotka ovat tehneet uinnin tekniikka-analyysiä näkevät virheeni kuvista sekä mahdollisesti tunnistavat tyypillisen 70/80 -luvun uintitekniikan. Jotkut asiat vaan ovat niin selkäytimessä. Aikoinaan, siis 70-luvun lopulla, opetettiin uimaan vaparia niin, että toinen käsi on edessä ja vastakkaisen käden peukku reidessä. Nykyisin opetetaan toisenlaista uintirytmiä. Samoin tuolloin opetettiin pitämään katse siten, että uimalasien yläreuna on juuri ja juuri vedenpinnan alapuolella. Näistä vanhoista opeista on yllättävän vaikea päästä eroon. Uidessa olen 100% varma, että katseeni on suorakohtia pohjaan. Samoin olen täysin varma, että tuossa kohtaa vetoa vasemman käden sormet osoittavat kohti pohjaa. Kuvat kertovat totuuden.

Pomppiva tyylin salaisuus lähtee käden yli ojennuksesta, johon lisätään olkapään täydellinen tiputtaminen alas

Tiedän kroppani pystyväni tuottamaan enemmän voimaa veteen korjaamalla muutamia kohtia, mutta tässä postauksessa en lähde tämän enempää analysoimaan uintitekniikkaani. Mutta haasteen olen itselleni heittänyt. Uintini on nyt kuvattu, se on analysoitu sekä itseni että ulkopuolisten toimesta ja nyt tulee löytää ne drillit, jotka tehoavat lihasmuistiin piintyneeseen tekniikkaan sekä saamaan ulkopuolista apua tarkistamaan missä mennään.

Itse olen siis vakaasti sitä mieltä, että parantamalla/korjaamalla tekniikkaa, pystyy parantamaan omaa suoritustaan ja välttämään osan rasitusvammoista. Olen siinä onnellisessa asemassa, että ikä painaa ja melko lyhyenä naisena voiman lisäksi on löydettävä oikeat lihakset työskentelemään ja saamaan lihashermostus tottelemaan. Runnomalla kampiakselia rikon vaan itseni. Been there, done that. Sen vuoksi olen palannut vuosien jälkeen Vesan oppiin. Suomessa ei montaa Vesan kaltaista ihmistä ole. Se tieto-taito, joka hänellä on pyöräilystä ja valmentamisesta on omaa luokkaansa. Tunnen olevani mestarin opissa. Tästä mahdollisuudesta olen vilpittömästi kiitollinen. Jokainen treeni, jonka siellä teen, tavoittelen 100% keskittymistä ja tekemistä. On tilanteita, joissa on myönnettävä oma puutteellisuutensa ja rajallisuutensa.

Tällä viikolla pyysin saada päästä pyöräilemään rullien päällä. En ole koskaan aikaisemmin niillä ollut, mutta olen ymmärtänyt niiden päälle menon olevan haasteellista sekä tuovan erinomaisesti esille heikot kohdat.

Tukea tarvittiin myös edestä,
kun pyörä kulki rullien päälle laidasta laitaan.

Hetkittäin riitti tuki vain takaanta

Rullila meno oli juuri sellaista mitä sen kuvittelenkin olevan. Ei se pyörä siinä kauniisti kulkenut kuin sekunnin silloin tällöin. Karusti toi esille puutteeni pyörittämisessä. Haasteellista, mutta tätä haluan lisää. Rullilla pyörittäminen toi esille pyöräilyn hienouden. Pyörittäminen ei ole vääntämistä eikä runnomista. Ehkä jonain päivänä pysyn rullilla ilman tukea - edes hetken.

Mukavuusalueelta pois siirtyminen on myös lisännyt sekä tarvetta että halua huoltaa kroppaansa hiukan paremmin kuin aikaisemmin. Jos en huolla lihaksia eivät ne pysty suoriutumaan niille asetetuista vaatimuksista. Tukkoisissa lihaksissa ei veri kierrä, eivätkä lihassolut saa happea. Treeneihin kulutettu aika ei tuo sitä tulosta, joka niiltä odottaa. Jos vedät kuminauhaa yhä tiukemmalla antamatta sille lepoa, se tulee katkeamispisteeseen. Samoin käy lihakselle. Lihashuoltoon on monia tapoja ja alla olevassa kuvassa kokeilen blackrollia. Kiitos vinkistä Taija. Toimii.

Lopuksi:

Pomppiva uintityyli

Olen ihan innoissani. Uinnista.

Monta vuotta olen tuskaillut uintini kanssa. Siis vapaauinnin, vaparin kanssa. Siitä puuttuu liuku, liikaa käsivetoja. Treenaan, mutta vauhtiini ei tule muutosta. Vierestä katselen kun muiden uintiin tulee kaunista liukua, hurjaa kehitystä vauhteihin.

Aikaisemmin olen todennut heittäväni hanskat tiskiin uintini kanssa. Mieli kuitenkin on muuttunut, sillä haluan osallistua vielä jossain vaiheessa uintikilpailuihin. Lopullinen niitti tuli eräässä treenissä, kun tajusin, että fyysisesti pystyisin uimaan kovempaa, mutta kun en pääse. Samaan aikaan sain jälleen kuulla kuinka pääni nousee ylös ja pompin. Ei mitään uutta. Olen ollut näistä tietoinen, mutta kun itse niitä tunne enkä näe niitä, niin niiden löytäminen ja korjaaminen on ollut itselleni mahdoton tehtävä. On totta, että vuosien varrella olen saanut monia hyviä vinkkejä, mutta ne eivät ole korjanneet virheitäni.

Pomppimista on koetettu karsia hengittämällä joka kolmannella käsivedolla, mutta en ole koskaan kokenut saaneeni tuosta mitään oikeaa hyötyä. Lisäksi luonnollinen hengitysrytmini joka toisella ja vasemmalta puolelta. On ohjeistettu työntämään vettä taaksepäin, myös lopputyönnössä. Ottamaan otettu vedestä kuin ottaisin kiinni tynnyristä. Vähentämään käsivetojen lukumäärää, ottaa aikaa otteen ottamiseen. Neuvottu liukumaan, pidentämään käsivetoa. Kaikki ovat erinomaisia ja oikeita ohjeita, mutta yksikään noista ei ole auttanut itseäni hahmottamaan mitä teen väärin, miltä oikea liikerata tulee tuntua. Ui niin kuin neuvon, ei niin kuin minä uin. Pitää erittäin hyvin paikkansa. En siis ole paras henkilö demoamaan vedessä oikeaa uintitekniikkaa. Altaan reunalla tilanne on toinen.

Viimeisten vuosien aikana olen siis koettanut oppia liukumaan, pidentämään käsivetoani ja vähentämään käsivetojen lukumäärää.  Olen ollut todella turhautunut ja viettänyt monta tuskaista hetkeä altaassa, kun en saa vapariin liukua ja käsivetojen lukumäärä pysyy vakiona. Ainoa mihin olen itse tuntenut on oikean käsivedon erilaisuuden verrattuna vasempaan.

Olen lyhyt, raajani ovat lyhyet. Omaan pienet kämmenet ja jalat. Niistä ei siis todellakaan saa mitään etua uinnissa. Käteni pyörivät kuin tuulimylly. Uin voimakkaasti ylävartalolla, olen heikko potkuissa.  En muista edes nuorempana tykkänneeni potkutreeneistä. Sitä vastoin lättäreillä ja/tai pullareilla uinti on aina tuntunut helpolta ja luonnolliselta. Aivan kuin missä muussakin asiassa, niin myös uinnissa tulisi keskittyä siihen mikä on vahvuus ja saada se vahvuus hyödennettyä. Kropan mittasuhteissa ei ole vahvuuteni. Vahvuuteni on vartaloni muoto: athleetti, kuten Marvelan Marko asian kauniisti ilmaisi kaksi vuotta sitten. Tähän päivään asti olin kuvitellut osaani hyödyntää tuota tietoa.

Tänään Rajamäen uimahallilla rohkenin kysymään ammattiuintivalmentajalta, jos hän voisi vapauduttuaan vilkaista uintiani, joka on pomppiva. Ilokseni hän suostui. Parin uidun käsivedon jälkeen hän näki missä se syy on. Pomppinen ei johdu siitä, että työntäisin vettä alaspäin eikä siitä, että lopputyöntö suuntautuisi ylöspäin. Ja näin olen kyllä itsekkin asian tunnistanut. Pyrkiessäni liukumaan ja saamaan käsivedon pitkäksi on seurannut melkoinen sarja virheitä:  käden tuominen "kierrona" lähes pään eteen, käden venyttäminen, pysäyttäminen, toisen käden kyynärpään tippuminen, molempien olkapäiden tippuminen. Kun sitten vielä näin veden päältä kuvattuna miten teen, niin tajusin miten kierona käden voikaan saada palautettua veteen ja kuinka käsivetoni leviää toisella puolella.

Muutaman drillikokeilun jälkeen löydettiin minulle se oikea, jolla saan tuntumaan miten sen käden tulisi mennä sekä ymmärryksen miten saan hyödynnettyä sitä voimaa, joka kropassani on. Käytiin lävitse myös muutamia kuivaharjoitteita, jotka ovat ihan samoja, joita olen tehnyt. Erona vaan liikerata, jolla liikkeet tehdään. Nyt lähden kaventamaan liikerataa, harjoittelen minun uintityylilleni sopivaa käden palauttamista veteen. Osaan tunnistaa miltä tuntuu se vartalonkierto, jonka tarvitsen omassa uinnissani. Yhteenveto puolen tunnin sessiosta: back to 80's. Olen todella innoissani näistä ahaa-elämyksistä, oivalluksista ja avusta. Nyt vaan harjoittelemaan. Alussa vauhti varmaankin hidastuu, mutta jos vaan saan korjattua tekniikkaani, niin uskon ja luotan kehittymiseen.

Uinnissa kuin käsialassa, puheessa, liikkumisessa yleisesti meidän jokaisen oma persoonallinen tyyli tulee esille. Se mikä tulee luonnollisesti, on monesti se paras tapa. Se ei tarkoita, etteikö perusvirheitä  tulisi korjata :). Lisäksi vaikka kuinka haluaisin uida kuin Phelps, niin vaikka treeneisin kuin hän, ei uintini koskaan tulisi koskaan näyttämään samalta enkä pääsemään yhtä altaanmittaa samalla käsivetomäärällä kuin hän. Phelpsin rangan pituus on vaatimattomasti 193 cm vs mun huimat 158 cm. Lisäksi toisella meistä on kämmet kuin lapiot ja kengän numerokin lienee lähempänä 50 kuin 37.

Influenssan voi voittaa

Vuosi 2016 käynnistyi erinomaisesti. Kaksi ensimmäistä viikkoa. Treenimotivaatio oli korkealla, hyvä viikkorytmi saavutettu. Kunnes puolessa välissä tammikuuta ihmettelen, kun kevyt juoksulenkki tuntuu aivan kamalalta. Askel painaa. Se todella painoi. Ajattelin sen johtuvan edellisen päivän kovasta treenistä, jossa mopo karkasi käsistä sekä huonosta ruokahalusta. Sunnuntain treenit menivät samalla tuskaisella ololla. Oli pakko himmata, kun ei vaan jaksanut. Ei ollut paukkuja. Ei ollut puhtia. Sunnuntain treenin jälkeen ei ollut nälkä. Sunnuntai-iltana kuumemittari kertoi mistä homma kiikastaa.

Näissä lukemissa meni pari päivää. Kuumeen ja kolmen sairaslomapäivän jälkeen kadotin lähes täydellisesti ääneni. Lääkärissäkäynnin tulokseni oli sairasloma loppuviikoksi ja jos ääni ei palaa maanantaiaamuksi, niin uudestaan lääkäriin. Puhekielto siihen asti kunnes ääni kulkee eikä puhuminen aiheuta yskää. Jotta otin asian sille kuuluvalla vakavuudella, niin lääkäri totesi hyvin tomerasti jälkitauteina keuhkokuume ja sydänlihastulehdus.

Työkunnossa olin maanantaina, mutta seuraavat kaksi viikkoa meni erittäin kevyellä treenillä seuratan silmä tarkkana sykettä, joka viikon verran oli n 20 pykälää liian korkeat huolimatta siitä mitä tein. Treenimotivaatio ja kunto oli täysin kateissa. Osa kevyistä treeneistä oli pakko vaan keskeyttää todeten ettei paukut riitä.

Neljä viikkoa kuumesta ja vasta nyt voin sanoa olevani kunnossa. Syke pysyy siellä missä pitääkin, treenimotivaatio on palannut ja nautin siitä mitä teen.

Yllätyin täysin kuinka pitkä aika voi mennä muutaman päivän kuumeen jälkimainingeissa. Nyrkkissääntönä kun olen pitänyt, että kuumeen jälkeen ollaan melko rauhallisesti yhtä monta päivää kun on ollut kuumetta. Tuon ajan jälkeen treeneihin palataan, ei siihen mihin jäätiin ennen kuumetta, vaan maltilla takaisin treeniohjelman pariin. Influenssa on kuitenkin eri kuin kuumeinen flunssa eikä influenssaa ole syytä aliarvioida. Etenkään sen jälkitauteja.