Elämäni ensimmäinen SM-kisa

Perjantaina olin ennen klo 17 Joroisten lentokentällä, jossa kisatoimisto sijaitsi. Sain tarvittavat tavarat ja siirryin kuuntelemaan kisainfoa. Suurin osa asioista meni ohitse a) istuin takana enkä nähnyt aivan kaikkea b) juttelin liian innostuneesti Hannelen kanssa.

Infon jälkeen suuntasin Varkauteen kirjaamaan itseni hotellille ja pakkaamaan T1 ja T2 –säkit. Yllättävän haastavaksi urakaksi pakkaaminen osoittautui. Treenikaveri jo soitteli olevansa parkkipaikalla 10 min päästä ja mä olin vielä aivan lähtötilanteessa. Tavarat löysivät säkkeihinsä. Lisäksi kolmanteen säkkiin laitoin suihkutarvikkeet ja vaihtovaatteet.

Urheilutalolla kävi selväksi, ettei vaihtovaatteita saanut jättää urheilutalolle. Ikävä takapakki. Ei auta, säännöt ovat säännöt. T2-säkki omalle paikalleen. Suunta kohti T1;stä eli rantaa. Muiden tavoin koetimme päästä Valvatuksen rannalle autolle. Meidät ohjattiin parkkipaikalle n 800m päähän rannasta. Marinaa. Pyörät kantoon, leirintäalueen läpi ja kuraista tietä pitkin rantaan. Pyörien katsastus ja pyörä omalle paikallaan telineeseen. Ajatukseni oli ottaa nopeusmittari yöksi pois pyörästä. No, enpä ottanut.

Aamulla urheilutalon ja shoppailun jälkeen T1-säkin kanssa bussiin. Säärystimet eivät sitten menneet T2-säkkiin vaan olivat hupparin taskussa.

Kuntosarjalaiset olivat taittamassa jo pyöräilyosuutta, joten rannalla oli enää reilu sata pyörää. Jännitys kasvoi, yleistä pyörimistä ja tuttujen tapaamista. Vessassa ravaamista, pullon etsintää ja viime hetken päätöksiä. Säkki omalle paikalleen ja toinen säkki järjestäjille.

Märkäpuku päälle, valmentajalta apua vetoketjun vetämiseen. Yllättäen kuuluttivat, että on noustava vedestä. En siis ehtinyt kastautumaan. Yleinsen sarjan startti, polar päälle ja märkäpuvun alle. Karsinaan mennessä Stubb heitti yläfemmalle tsempit kaikille karsinaan menijöille. Muiden tavoin kävin vedessä kastautumassa. En tohtinut mennä eturiviin vaan jäin taaemmaksi.

Startti ja menoksi. Pientä alkuruuhkaa, mutta ei pahaa. Enenn ensimmäistä pojua, jossa sain mojovan rintauinnin potkun suoraan rintakehääni. Pieni taaksepäin heilahdus ja vauhti takaisin päälle. Sopivan matkan päässä edessä meni punalakkisten kärki. Sitä kohden tavoitteena saavuttaa kärki. Ohittelin kevyesti kanssakilpailijoita. Menenkö liian kovaa. ”Anna palaa!” Kuului sisältä. ”Tää ei ole huviuintia. Nyt kisataan palkintosijoista ja maineesta.” Toinen poiju, kolmas. Monta näitä oikein tulee. Missä vaiheessa käännytään kohti rantaa. Sykkeet nousee, chippi tuntuu irtoavan jalasta. Toivottavasi kukaan ei tarraa nilkkaan. Kosketusta oikealta puolelta, vauhtia lisää. Pääsen hetkeksi hyvään peesiin. Uinnissa saa peesata. Erkaannun. Näenkö oikein ohitan valkolakkisen. Toisenkin. Missä on punalakkisia. Edessä näen pari. Hyvä! Missä muuten rantaudutaan? Olisiko pitänyt käydä reitti läpi? Ranta lähenee, mistä edellä menevä punalakki rantautuu. Suunnistusta ja seuraamista. Uidakin pitäisi. Saan esimerkkiä. Hyvä, nyt tiedän mistä nousen ylös. Paina loppuun asti. Siihen asti kunnes käsi koskettaa rantaa. Kosketus ja ylös! Tasapaino heittää ensimmäisen kerran. Horjahdan voimakkaasti, mutta en kaadu. Märkäpukua auki. Missä se saakelin T1-säkkinä on?!? Säkki kädessä, märkäpukua pois päältä juoksen lähemmäksi lavaa, johon säkki tulee jättää. Pysähdyn ja takaa tuleva juoksija meinaa juosta päältäni. Märkäpuku pois, säkin tyhjennys maahan. Sukat jalkaan, kuulen selostajan selittävän numerolapusta. Vaistomaisesti numerolappu vyötärölle. Säärystimet jalkaan vai ei. En laita, vaan kengät. Lasit päähän, tavarat säkkiin, kypärä mukaan. Kuulen Katjan huutavan: ”Hyvä Päivi! Olen ensimmäinen nainen ylös vedestä!” Huikkaan vastaan, että on se hyvä jossain onnistua ja nostan peukun ylös. Kypärä päähän juostessa. Missä pyörä?  Olen väärässä välissä. Tangon alta nopea puikahdus, pyörä mukaan ja mäkeen. Mäen päällä hengityksen tasausta, numerolappu taakse. Samalla energiapatukka tipahtaa takataskusta maahan. Aikaa kuluu.

Vihdoin pyörän päällä. Saan molemmat kengät kiinni klosseihin. Patukkaa suuhun, juotavaa reilusti. Jätän pullon aerotankojen väliin. Miksi tää vauhti ei kasva? Ensimmäiseen käänökseen, pullo telineeseen. Tulen aivan liian kovaa ja liian loivasti. Aidan ja pyörän väliin ei paljoa mahtunut. Nyt päästiin asiaan. Eteen iso vaihde ja menoksi. Vauhti nousee mukavasti. Ylämäki menee lähes omalla painollaan. Käännös kohti Rantasalmea, vauhti hiipuu. Matala asento painaa istumaluihin pahasti.  80 km matkaa jäljellä. Annan mennä, tarkistan sykkeet: 155. Ei paha ollenkaan. Odotan ensimmäistä huoltopistettä, jotta saan oikean kokoisen pullon pyörään.

Kääntyessä takaisin Joroisia kohti vastatuuli on kova. Syö naista, syö reisiä, hidastaa matkan tekoa. En ota riskiä, en lähden vääntämään. Miehiä ja nuoria naisia painaa ohitseni. Käännökseen tulen edellistä kertaa rauhallisemmin. Tällä kertaa en aiheuta ylimääräisiä sydämentykytyksiä yleisön seassa. En saa isoa vaihdetta päälle. Myötätuulen hyödyntäminen jää vajaaksi. Vauhti on päälle 30:tä. Ennen uudelleen kääntymistä Rantasalmea kohti huomaan chipin jälleen olevan vaarassa tippua. Korjaan sitä vauhdissa. Vauhti hiippuu jälleen. Saan sen paremmin, nostan vauhtia. Rantasalmen tiellä käännöksen jälkeen näen edessä harmaata. Siellä tulee vettä ja kovaa. Pian saan hakkaavaa kylmää vettä selkääni. Pyöritä, pyöritä! Pidän silmällä kilometrien taittumista. Kolmas kierros. Nyt saa mennä jo melko yksin. Ei ole montaa menijää. Kilsat eivät tunne hupenevan tauluista. Ennen T2:ta on vielä tuskainen 10 km pyöräilyä vastatuulessa. Päätän ottaa rauhallisesti. Juoksu on vielä edessä. Ohitseni menee nainen, jolla on vasemmassa pohkeessa N45. Kuinka mones N-45 nainen hän oli, joka meni ohitseni? Ei mitään tietoa. En kuitenkaan lähde hänen peräänsä vaan jatkaa omaa suoritustani. Katson kuinka hän painaa putkelta.

Mulla vaaleanpunaista?

Saavun vaihtoalueelle. Luovutan pyöräni. Juoksen muutaman askeleen pyöräilykengillä. Kuulen piip-piip. Ja kengät lähtevät jaloista. Juoksen kengät käsissä halliin. Oikean jalan ulkosyrjään vihloo, Se alkoi jo pyöräilyosuudella. Harmittaa! Löydän pussini, siirryn penkille. Muutama muukin ja kaikki ottavat vaihdon rauhallisesti. Niin teen minäkin. Aivan liian rauhallisesti. Käteen osuu uusi juoksukenkä. Laitan sen oikeaan jalkaan ja teen päätöksen. Juoksen uusilla kengillä. 

Lippis päähän. Olen jo laittamassa tavaroita takaisin säkkiin ja kun silmiini osuu geelit. Ai niin, geelit mukaan! Arvon juoksupullovyön kanssa. Olen laittamassa sitä vyötärölle. Ei hyvä, jätän pois.

Ja juoksuun. Ennen ensimmäistä mäkeä, valmentaja huikkaa ”rentoa juoksua!”. Olen tietoinen, että mulla on reilu kaksi tuntia aikaa alittaa kuuden tunnin rajapyykki. Ei kiirettä ja ensimmäinen kierros tuntuu jopa hyvältä vaikka alussa jalkapohja oireili, mutta ei vaatinut hidastamista tai kävelyä.

Toinen kierros alkaa. Pia kannustaa. Kuulen ja näen hänen iloisen hymyn. Taas jaksaa. Keli on surkea, toinen kierros ja vettä tulee kaatamalla vai oliko kolmas. En enää muista, mutta vettä tuli. Kaduin päätöstäni jättää säärystimet pois. Nyt niitä olisi tarvittu lämmittimiksi.

Tulen alikulkusillan kohdalle, jossa on vettä epämääräinen määrä. Osa kiertää alikulkusillan yläkautta. Päätän mennä vesilammikosta. Kengät ovat jo märät. Loikin lammikon läpi ja matka jatkuu. Kolmannella kierroksella havaitsen sormieni turvonneen, Geelin ottaminen alkaa olemaan  hankalaa. Juomapisteillä kuluu enemmän aikaa. Ota suolaa ja taas mennään. Neljäs kierros ja hiljaa mielessäni totean; ”anna vielä yksi hyvä kierros”. Neljällä kierroksella tunnen kuinka takareisi kiristyy, etureidet eivät välttämättä toimi pysähdyksen jälkeen, pohkeet ovat lähellä kramppaamista. Vatsa ilmoittaa luonnon kutsuvan. Ehkä noin  3-4 km maaliin ja oikea polvi alkaa sanomaan homman olevan paketissa. Ei vielä, ei tänään! Tarkistan ajankulumisen Polarista. Edelleen mulla on mahdollisuus ylittää maaliviiva alle 6 tunnissa. Mä teen sen! En luovuta, en anna periksi! Jalat, please tämä viimeinen kierros. Pistää vähän. Kolme kilsaa jäljellä, Polar näyttää 5:45. Tiedän, että laitoin sen n 5 min ennen omaa starttia päälle. Mun pitäisi ehtiä. Nuori mies ohittaa mut. En ole siis aivan yksin taittamassa matkaa. Alamäkiosuus edessä. Siellä on yksi nousu. Ei haittaa vaikka sattuu. Tää on SM-kisa. Nyt mennään. Vaikka kontaten. Ei nyt ehkä kuitenkaan, mutta varaa ei ole ottaa kävelyaskeleita. Ei edes ylämäessä. Viimeinen ylämäki. Korjaa asentoa, muista ottaa koko askel aivan varpaaseen asti. Hyvä! Jalka nousee. 800m maaliin. Polar antaa edelleen mulle tietoa, että alle kuusi tuntia on mahdollista. En tiedä mitä tapahtui, mutta jalat kantavat, saan vauhtia. Tai ainakin se tuntuu siltä, tavoitan kanssakilpailijan. Urheilukentällä ohitan hänet. Maalisuora. Pikainen katse polariin. Mä tulen alta kuuden tunnin maaliin. Vielä pari ”kevyttä” nopeaa askelta ja se on SIINÄ! Selostaja kuuluttaa nimeni ja seuran. Loppuaika menee ohi korvien. Kuulen sanat: ottaa pronssia! Tuuletus maaliviivan takana. Mä TEIN sen!

Reidet kramppaavat pahasti maalin jälkeen kävellessä autolle. Usemman kerran joudun pysähtymään. Palelen, kiroan, ettei vaihtovaatteita saanut jättää lähemmäksi. Auto oli todella kaukana.

Palattuani takaisin urheilutalolle kysyn palkintojen jaon aikataulua. Asia tarkistetaan. Alkaa kello 19:30. Ehdin siis rauhassa käymään suihkussa. En pidä kiirettä. Astun pihalle. Seurakaveri kertoo mun missanneen tilaisuuden. Mitä?!? Kello ei ole vielä puoli kahdeksaa. Olivat aloittaneet aikaisemmin. Harmittaako? No niin vietävästi. Käyn hakemassa mitalin "takakautta"

Ja tässä se puoliksi "uusi" pyörä:

Keveyttä ja kettäryyttä saatiin lainaamalla treenikaverilta kiekot. Samoin aerotanko lainattu samasta osoitteesta.

Iso kiitos ystävilleni, jotka eivät ole hylänneet mua. Mahtava kiitos treenikaverilleni. Lämmin kiitos valmentajalleni Katja Väisäselle. Riittävästi ei ole sanoja kiittämään perhettäni, joka on kestänyt tätä treenimäärää.