Mastersien mestaruusuinnit, Lappeenranta

Edellisistä uintiskaboista ehti vierähtää 4.5 vuotta. Viime syksyn kisat olivat suunnitelmissa, mutta en kokenut järkeväksi lähteä Ouluun asti puolikuntoisena. Pari kevättä ja syksyä on mennyt erilaisten loukkaantumisten merkeissä. Mutta nyt siis olin kunnossa enkä ollut kaatunut liukkailla keleillä.

Jotta pystyy osallistumaan uintikisoihin pitää olla jonkun uimaseuran jäsen ja hankkia lisenssi. Aikani pähkäilin ja kävin tutustumassa paikallisen uimaseuran mastersien treeneihin. Hyvät olivat ja porukkaa oli. Treenien ajankohdat olivat haastavat ja lisäksi en pystyisi kuitenkaan käymään kolmea kertaa viikossa heidän treeneissä. Lisäksi seuran uintitreenit olisivat korvanneet yhden eli 50% omista uintitreeneistä. Muutaman kerran jälkeen päätin jatkaa uintia yksin. Lopulta päädyin kysymään Nurmijärven uinnin valmentajilta miten voisin ratkaista ongelmani: halun osallistua uintikisoihin, mutta treenata yksin. Seuraavan kerran ollessani hallilla sain tervetuloa -kutsun seuraan.

Mastersien mestaruuskisat olivat 17.-19.3. Lappeenrannassa. Kisalajeiksi olin itse valinnut 1500m vu,  400m vu ja 200m pu. Näiden lisäksi tuli ehdotus uida 400m sku ja 200m sku. Ehkä oli hyvä, etten ilmoittanut kisaohjelmaa sen tarkemmin ;). Henkilökohtaisten lajien lisäksi pääsin Nurmijärven uinnin naisten viestijoukkueeseen. On aina hienoa saada paikka viestijoukkueesta.

Kisat alkoivat itselläni perjantaina 400m sekarilla. En muista olenko koskaan jännittänyt niin paljoa ja niin voimakkaasti kuin nyt. Kädet tärisi eikä oksennus ollut kovin kaukana. Ensimmäistä kertaa elämässäni uin kisoissa tuon matkan. Se on pitkä ja koska perhonen on itselleni melko helppoa - siis 25m ja 50m - niin osasin aavistaa lähteväni 400m sekariin liian kovaa.

Kevennyttä viikko ja herkistely näkyi ensimmäisen startin ensimmäisellä 100 metrillä. Se oli helppoa, kevyttä ja rentoa. Aikaa meni 1'40. Taisi olla ihan oma ennätykseni 100m perhosessa. Selkään käännyttäessä tiesin uineeni liian kovaa perhosen. Perhonen on kyllä todella petollinen laji. Selkä meni haukkoessa henkeä ja rinuli miettiessä miten ihmeessä saan uitua vielä vaparinkin. Helpomminkin olisi voinut kisat aloittaa etenkin kun en ole useaan vuoteen kisannut.

Noin tunnin tauko ja 1500m vu. Itselläni oli ilo saada uida kaverin kanssa rinnakkain myös 1500m. Hänellä pysyy maltti ja meidän vauhtierot eivät ole kovin suuret. Joten uskalsin lähteä hänen rinnalla taittamaan samaa vauhtia 1500 metriä. Ensimmäisten satasten aikana pelkäsin vauhdin olevan ehkä sittenkin liian kova. Saatuani oman uintini kasaan ja huomattua, että rinnakkain mennään vielä 500m kohdallakin ja itse jopa hiukan himmaillen, itseluottamus kasvoi. Puolessa välissä matkaa aloin tekemään hitaasti eroa kaveriin, peläten hänen ottavan loppukirin, johon musta ei välttämättä olisi. Päätin olla himmaamatta, mutta pyrkien pitämään vauhdin maltillisena. Uinti tuntui todella hyvältä. Itse asiassa mitä enemmän olin uinut, sen vahvemmalta ja paremmalta uinti tuntui. Jälkeenpäin harmittaa, etten uskaltanut lähteä nostamaan vauhtia aikaisemmin. Viimeisellä satasella vasta uskaltauduin nostaman vauhdin siihen, mihin olisin mahdollisesti voinut sen nostaa jo pari sataa metriä aikaisemmin. Vauhdin jako vaatii vielä treeniä. 1500 metrin vapari meni suunnitelmien mukaan, olin itse tyytyväinen uintiin ja siihen miltä se tuntui.

Perjantain ja lauantain välinen yö meni huonosti nukkuen. Koska en ollut käyttänyt nenäklipsia, niin räkä valui koko illan aina aamutunneilla asti. Perjantai-iltana oli nähnyt muutamalla olevan pieni metallinen nenäklipsi starteissa, joten lauantaiaamun verrassa kokeilin pysyisikö sellainen myös itselläni paikallaan startissa.

Lauantaiaamupäivän kisoissa uin 200m sekaria. Ja jälleen rinnallani ui kaveri kenen kanssa vauhdit täsmäävät. Edellisen kerran kisoissa olen uinut 200m sekaria syksyllä 1985. Siis ihan muutama vuosi sitten :). Samanlainen jännitys iski jälleen. Aika eikä sijoitus jännittänyt. Jännityksen aiheutti oma kyky uida 200m sekaria hapottamatta itseäni ensimmäisen 50m aikana. En kyennyt. 50 m perhonen meni taas kovaa. Toistaalta 200m kisassa ei ole varaa himmailla edes ensimmäisen 50m aikana.

Ennen iltapäivän taukoa oli naisten 4x50m vu -viesti. Alunperin mun piti uida ensimmäisenä, mutta kisapaikalla valmentajan ilmoittaessa meidän viestijoukkuetta oli valmentajalla mennyt Päivi ja Petra sekaisin. Sain siis ankkuripaikan. Meidän joukkueen tavoite kisoissa oli hyvä mieli ja puhtaat suoritukset. Onnistuimme kaikki hyvin vaihdoissa. Ei välttämättä olleet kisan nopeimmat, mutta eipä myöskään tehty vaihtovirheitä. Mieluummin hitaammat vaihdot ja hyväksytty suoritus kuin hylkäys. Kaikki uivat todella hyvin ja omasta puolestani voin sanoa, että ylpeänä uin Nurmijärven Uinnin -viestijoukkueessa. Todennäköisesti tein myös oman 50m vaparin ennätyksen. Tässäkin olisin saattanut kyetä uimaan kovempaa, mutta niin sitä kisaa kuin on treenannutkin.

Nurmijärven Uinnin naisten viestijoukkue

400m vaparin piti olla itselleni se helpoin siinä mielessä, että tiesin miltä se tuntuu uida määrätyllä vauhdilla. Mutta kuinkas kävikään. Liika itsevarmuus kostautui. Vieressä uivan vauhdin tiesin itselleni liian kovaksi, mutta siitäkin huolimatta lähdin häneen vauhtiin. En keskittynyt omaan uintiin enkä koskaan saanut sitä tunnetta veteen ja kroppaan, jolla olin treeneissä vetänyt. Uinti oli perässä räpiköintiä. Saatuani käden altaan päätyyn, alkoi itsensä soimaaminen.  En todellakaan ollut tyytyväinen omaan suoritukseeni. Ei se aika eikä sijoitus, vaan se miten olin uinut. Kismitti ja laittoi vihaksi. Vaikka sisälläni kuohui oma tyhmyys, kävin heti altaasta noustua onnittelemassa samassa ikäsarjassani uinutta kaveria, jolle hävisin 4 sekunttia.

Valmentajani teki puolestani analyysin 1500m ja 400m uinneista. Sen keskimmäiset sataset olivat heikompia kuin 1500m jälkimmäisen puoliskon sataset. Että sillä lailla!!!

Lauantai sunnuntain välinen ui meni vielä vähemmillä yöunille kuin edellinen. Nyt siihen ei ollut mitään syytä. En vaan saanut unen päästä kiinni.

Sunnuntaina herätys oli jälleen melko aikaisin, jotta ehdittiin verraamaan. Oma lajini oli viimeinen laji ennen viestejä. Aamupäivän aikana ehti olemaan rennosti ennen jännitysaallon saapumista.

Syksyllä 2012 olin uinut aikaisemmin 200m perhosen ja nyt tavoitteeni oli uida sama matka 7 sekuntia kovempaa kuin tuolloin. Sinänsä näiden tavoiteaikojen asetanta on hassunkurista, sillä en ole treeneissä kertaakaan uinut tavoitevauhtisia pätkiä. Tavoitteita kai pitää asettaa vaikka niiden eteen ei olisikaan tehnyt töitä.

200 m perhosen ensimmäinen satanen meni ok, mutta jo 125 m kohdalla iski tunne, jospa tää olisikin tässä. 150m kohdalla nuoremmat olivat jo maalissa ja mulla oli vielä 50 m taisteltavaa. Jalat pettivät, karsea tunne sisäreisissä ja reisissä. Tuntui, ettei niillä voi tehdä minkäänlaista liikettä. Ihan kamalaa. Masokisti pitää olla, että lähtee vapaaehtoisesti uimaan kisoihin 200 m perhosta. Tämän viimeisen 50m aikana pelkäsin, etten saa käsiä vedenpinnan yläpuolella jalkojen pettäessä mut täysin. Sain käsiä liikkumaan, se altaan päätykin alkoi lähestyä. Ei hylkäystä ja yhdeksän sekunttia kovempaa kuin syksyllä 2012.

Nopea sanallinen "oksennus" mastersien uintivalmentajalle Matille, verraa ja uimaan viestiin 50m perhosta. Voin kertoa, että lievästi olin peloissani viestijoukkuueni ja itseni puolesta. Saanko itsestäni vielä kaiken mahdollisen irti 50m perhosessa? Tuleeko täyshapotus 25m jälkeen??

Ei tullut. Kaiken näiden jälkeen onnistuin uimaan 50m perhosta vajaaseen 44 sekuntiin. Yhtään kovempaa en olisi kyennyt tässä vaiheessa uimaan ja viimeisten 10 metrillä kohdalla iski käsiin tunne, että nää kisat alkaa olla tässä.

Mastersien SM-kisoista Nurmijärven Uinnille 10 mitalia ja seurojen välisessä pistekilpailussa saatiin kuuden  hengen joukkueella 119 pistettä sijoittuen 19 sijalle.

NU:n mitalistit yhdessä mastersien uintivalmentaja Matin kanssa

Trikausi avautui Vartti triathlonkisassa Nurmijärvellä

Alun perin suunnitelmissa oli osallistua Pirkan pyöräilyyn, mutta tiistaina aloimme pohtia olisiko sittenkään järkevää lähteä Tampereelle. Konsultoimme valmentajaa. Ohje oli, joko mennä Pirkan pyöräilyyn tekemään pitkä rauhallinen pk-lenkki tai Nurmijärvellä tekemään vk-treeni.  

Lopulliseen päätökseen vaikutti aikataulut.Itse olen sitä mieltä, että vaihto oli järkevä ratkaisu ottaen huomioon taustalla olevat syyt sekä sen tosiasian, ettei yhteen kauteen  montaa trikisaa saa mahtumaan. Päätöksemme jälkeen sooloilin keskiviikon treeneissä. Järkevää olisi ollut noudattaa saatua ohjelmaa vaikka se tähtäsikin Pirkan pyöräilyyn. Ohjelmassa oli 45 min pyöräily ja tunnin uinti. Mitä mä tein siinä vaiheessa, kun tajusin työpäivän venähtävän enkä ehtisi enää seuran uintitreeneihin?  Vedin lähes kahden tunnin pyöräilytreenit sisältäen mm 3x15 min (10min VK:lla + 5 min PK:lla),  jonka päälle puolen tunnin pk2-juoksu. Torstain maltoin pitää lepopäivän liimaten märkäpukua ja pesten pyörää.

Perjantain aamulenkillä jalat olivat RASKAAT! Illalla kävimme treenikaverin kanssa verryttelemässä pyöräreitin ja itse kävin vielä pyöräilyn jälkeen uimassa yhden uintikierroksen. Vesi oli KYLMÄÄ! Aallokko ihan riittävä. Ja pyöräily ei todellakaan ollut rentoa ja kivaa. Pienikin nousu tuntui ikävältä reisissä. 12 tuntia aikaa saada jalat vetreimmiksi.  Ei ollut poppakonsteja takataskussa. Tämän siitä saa, kun lähtee tekemään omiaan eikä millään usko, että palautuminen vie oman aikansa eikä se iän myötä ainakaan nopeudu.

Tänä aamulla kävin koiruuden kanssa ulkona, jolloin hiukan hölköttelin ja muutaman valotolpan välin otin hiukan reippaammin. Hiukan paremmalta tuntuivat jalat. Puuron jälkeen laitoin viimeiset asiat reppuun ja kohti Nurmijärveä. Aurinko pysytteli visusti pilvien takana. 

Ilmoittautuminen, pyörän katsastus, numerointi. Pyörä omalle paikalla ja tavaroiden laittaminen pyyhkeen päälle. Tuttuja oli paikalla ja oli ilo vaihtaa kuulumisia. Toisia kun näkee lähinnä kisoissa.

Uinti ensimmäiselle poijulle tuntui kestävän ikuisuuden. Pientä ”ahdistusta”, jalat tuntuivat ikäviltä. Voisiko kääntyä? Vaihtaisiko joku kanssani uimalakkia, jotta yksi uintikierros riittäisi? Ensimmäisen poijun jälkeen ajatukset vaihtuivat käsivetoon ja maanantaina avovesiuimakoulussa saatuihin ohjeisiin suunnistuksesta ja vartalon kierrosta. Uinti osuudella ohitin muutamia. Ylös vedestä, vajaa 200 m juoksua rannalla ja uusi kierros.  Kärki meni menojaan. Toisen kierroksen uin käytännössä yksin. Poijujen välissä uinti alkoi muistuttumaan siksak- ommelta enemmän kuin uintia. 

Vaihto ei todellakaan ollut mallisuoritus. En meinannut saada toista jalkaa pois puvusta. Muutenkin tuntui vaihto sujuvan verkkaisesti. 

Pyöräilyn aikana kävin melkoista kamppailua itseni kanssa. Jalat tuntuivat juuri samalta kuin perjantai-iltana. Reitti pitäisi kiertää kahteen kertaan. Eikä aikaankaan kun ohi alkoi sujahtaa pyöriä. Reitillä olisi ollut yksi nopea kohta, mutta vastatuuli. Toisaalta en olisi halunnut vastatuulta ajaessa takaisin kohti Kiljavaa. Sen verran kumpuilevaa oli tuo pätkä. Toiselle kierrokselle mennessä oikeasti harkitsin kisan keskeyttämistä. Reisien ulkosyrjiin sattui kipeästi erityisesti nousuissa.  Viimeinen isku vyön alle oli noustessa kohti Kiljavaa, kun ohitseni meni naiskilpailija. Hän meni niin ketterästi, nousu ei tuntunut hidastavan vauhtia eikä kadenssikierroksia. Omat reiteni olivat aivan tukossa. Annoin vauhdin laskea ja menin hetken verran melko rauhallisesti. Tuntui uskomattomalta, että pari viikko sitten poljin 111 km huomattavasti paremmin.

T2  ja  aivan yhtä verkkainen vaihto kuin edellinenkin. Ensimmäisen käännöksen jälkeen jouduin kävelemään pienen pätkän, pistelyn ja turvotuksen vuoksi.  Jalat tuntuivat kuitenkin jaksavan. Alussa jouduin kävelemään muutamia kertoja. Jokaisella tankkauspisteellä pysähdyin rauhallisesti ottamaan vettä. Puolen välin jälkeen pystyin juoksemaan 2.5 km ilman pysähdystä. Viimeisen 2.5 km aikana kävelin viimeisen pienen nousun. Loppumatkan pystyin oikeasti juoksemaan huolimatta siitä, että sormet  jälleen muistutivat keitettyjä nakkeja ja vatsan turvotuksesta. Maaliviivan ylitin melko lennokkaalla askeleella niukasti alle 3 tunnin. Jotain kehitystä on tapahtunut  :).

HyPy järjesti kisat ensimmäistä kertaa. Mielestäni he onnistuivat hyvin niin järjestelyiden puolesta että tunnelman luomisesta. Juoksun aikana kannustuksia jaettiin tutuille ja tuntemattomille. Yleensä kisan sinnikkäin tulee lähes tyhjälle maalialueelle, tänään hän ylitti maalilinjan musiikin ja yleisön voimakkaan kannustuksen kera. Ensi vuonna uudestaan!