Ennen Turkua takana oli kolme epäonnistunutta kisaa, joiden perusteella joku fiksumpi olisi jo heittänyt hanskan naulaan tämän kesän osalta. Etenkin kun se huonoimman lajin osuus eli juoksuosuus oli kaikissa edellisissä kisoissa tökkinyt tavalla tai toisella. Jos olisin yksinäni treenaillut niitä näitä, niin hyvin todennäköisesti olisin joko koettanut saada Turun paikan myytyä tai treenannut itseni kipeäksi ennen Turkua. Joroisten ja Turun kisan välissä kävin muutaman erittäin tärkeän puhelun valmentajani kanssa. Ensimmäinen niistä käytiin heti Joroisten jälkeen sunnuntaiaamuna. Kisa analysoitiin, käytiin läpi sykkeet, vauhdit ja tehot. Arvioitiin mahdolliset syyt juoksumatkan ongelmiin ja millaisilla asioilla ongelmat saataisiin mahdollisesti ratkaistua. Maanantaiaamuna sähköpostissa odotti palauttavan viikon treeniohjelma ja paluupostissa meni aamusykkeet. Eikä muuta kuin keskittymään palautumiseen ja katse kohti Turkua. Kisaviikon ohjelma ei jättänyt arvailujen varaan millä tankata, miten paljon tankata ja milloin syödä kisaa edeltävänä päivänä. Milloin pullot valmiiksi ja kuinka paljon energiaa per tunti on otettava pyöräilyn aikana. Teksti oli sen verran napakasti kirjoitettu, että siitä kyllä kävi selväksi, ettei kyse ollut suosituksesta.Ohjeet upposi hyvin soitellen-sotaa-tyypille. Viestillä sain vielä muistutuksen huollattaa pyörä ennen kisaa. Helppoa, kun itselleen jää vaan toteuttaminen.
Se toinen tärkeä puhelu käytiin kisaa edeltävän päivän aamulla. Olin juuri keräämässä tavaroita eteisen käytävälle, kun puhelin soi.
Käytiin lävitse kisastrategiaa ja sääennustetta, joka oli viikon aikana ehtinyt muuttumaan miellyttävästä kisakelistä ukkosmyrskyyn ja kaikkea mahdollista tuolta väliltä. Viimeisten viikkojen treenit olivat menneet hyvin, joten tavoitteeksi asetettiin uida samalla tavalla kuin muutkin kisat tähän mennessä. Poislukien edellisen viikonlopun sprinttikisaa, jossa paukutin maksisykkeet sata metriä startin jälkeen. Pyörällä pitäisi saada korkeammat tehot kuin Joroisissa ja juoksussa ensimmäinen 10 km maltilla, jos sen jälkeen riittää paukkuja, niin nostaa vauhtia. Lopuksi vielä kommentti, ettei se maailma kaadu tähänkään kisaan. Sitten käytiin vielä lävitse verrat ja mukaan lähti - olisin unohtanut vaikka Joroisissa olivat mukana - vetokumit ja suolatabletit. Ennen puhelun loppua sain "luvan" soittaa vielä sunnuntaiaamuna, jos alkaa kisajännitys nousemaan liian korkeaksi.
Pakatessani tavaroita autoon onnistuin tekemään sellaisen liikkeen, jolla sain niskani erittäin kivuliaaseen jumiin. Pieni pään kääntäminen teki kipeää, puhumattakaan pään kääntämistä vasemmalle. Jos halusin katsoa vasemmalle piti koko naisen kääntyä. Ennen starttaamista tajusimme, että iltapäivällä ennustettu ukkosmyrsky ja yksinäinen koira eivät sovi samaan yhtälöön. Tyttäremme tulisi vasta illalla hoitamaan koiraa. Tuntia suunniteltua myöhemmin pääsin kääntämään auton nokan kohti Turkua.
Hotelliin check-in, tavarat huoneeseen, kisaverra, syömään, suihkun kautta kisakeskukseen. Rekisteröityminen ja kisainfoon pari minuuttia myöhässä. Lähes tunti saatu kiinni aikataulusta.
Kisainfoon tulin myöhässä ja istahdin käytävän lattialla. Kisainfosta jäi kuulematta uintireitti. Muuten taisin kuulla kaiken. Noustessani ylös löin silmäkulmani seinässä olevaan kapeaan ulokkeeseen. Sen verran teki kipeää, että olin varma saavani mustan silmän seuraavaksi päiväksi. Pää ei käänny ja huonoimmalla onnella mulla on sunnuntaiaamuna musta silmä. Onneksi siihen tuli vain pieni jälki, jota tuskin näkee.
Ennen nukkumaan menoa pyörän siistiminen, pullojen laittaminen valmiiksi, kisapussakat valmiiksi, pienet venyttelyt, viesti valmentajalle ja rauhoittuminen.
Nukkumaan pääsin ihan hyvissä ajoissa. Yöllä kuitenkin sade ja jumittunut niska pitivät mua hereillä. Yllätyksekseni aamulla kuitenkin heräsin virkeänä. Onneksi, sillä aamuun en ollut jättänyt ylimääräistä aikaa: auton pakkaaminen, check-out, aamupala, pussukat selkään ja pyörällä kisapaikalle.
Pyörä ja pussukat paikoilleen ja tähän mennessä nopein vaihtoalueen läpikäynti. Iskostin mieleeni sekä pyörän paikan, että T1&T2 -pussukoiden sijainnin. Ripeästi takaisin kisakeskukseen, lyhyt verra juosten ja yläkropan lihaksille pienet herättelyt vastuskuminauhoilla ennen märkkärin laittamista päälle. Koska kisoihin ei mennä uusilla varusteilla, niin lauantaiaamulla olin käynyt testaamassa uuden märkkärin. Uuden märkkärin vetäminen päälle on ihan oma juttunsa ja hikiä alkoi pukkaamaan. Märkkäri meni päälle. Pussin pohjalta aloin kaivamaan geeliä ja miettimään mistä saisin vettä. No geeliä ei ollut. Voi h.... Mikäs siinä. Aamupalasta ei ollut kuin pari tuntia aikaa, joten yksi geeli ei tätä kisaa kaataisi. Valkoisen pussukan sain jätettyä narikkaan 20 min vaille 9 odottamaan maaliin saapumista.
Rannalle törmäsin Merjaan, joka ystävällisesi auttoi märkkärin kiinni laittamisessa. Kiitos Merja! Ennen starttia ehdin käymään tekemään lyhyen uintiverran.
Tänä vuonna kisaan lähdettiin rolling starttista. Rolling startti sopii mulle erinomaisesti, ainoa huono puoli on, etten saa huuhdeltua uimalaseja. Tähänkin on ratkaisu, jos vaan muistaisi laittaa pieneen limpsapulloon vettä.
UINTI
Rannalla oli kyltit, joiden mukaan pystyi asettumaan mahdollisimman oikeaan kohtaan. Joroisilla saadun kokemuksen mukaan asetuin 30 min kyltin taakse ajatuksella antaa alle 30 min menijät mennä edellä, mutta päästä uimaan ennen alta 40 min uimareita. Yllättäen seisoin Sirkun vieressä. Odotellessamme ikäsarjojen starttia teimme sotasuunnitelma, joka oli tullut testattua Tahkolla 2015. Uin Sirkun peesissä. Pyöräilyn alussa ohitan hänet ja juoksun alussa Sirkku pinkoaa mun ohitse ja tulee maaliin 30 min ennen mua. Mitä sitä hyvää sotasuunnitelmaa muuttamaan.
Pro-sarjalaiset starttisivat 5 min ennen ikäsarjalaisia. Eikä mennyt aikaakaan, kun olimme Sirkun kanssa menossa kapean rampin kautta laiturille, josta hyppäsimme veteen. Sirkku edellä, minä perässä ja parin käsivedon jälkeen olin hävittänyt Sirkun. Lähdin uimaan omaa uintiani ja hyvin nopeasti tajusin, että olin rannalle sijoittunut ihan turhan taakse. Ohitettavia oli ihan riittävästi ja pari kertaa jouduin hakemaan uudelleen omaa uintireittiäni. Rekisteröitymisen yhteydessä ranteeseen laitettiin athelete -ranneke oli lähtenyt jo aamulla rispaantumaan ja nyt nyt rispaantunut naru kietoutui sormieni ja kämmenen ympärille. Ei se uintia haitannut, mutta ei se miellyttävältä tuntunutkaan.
Viimeisen poijun jälkeen uinti laivojen vieressä meni välillä omissa ajatuksissani huomatessani olevani melko kaukana rannasta. Ennen rantautumista olin muutaman muun kanssa samassa nipussa. Mietin, että jos me kaikki tullaan samaan aikaan rampille, niin siinä on liiaksi ruuhkaa ja jään jalkoihin. Nostin vauhtia huomatakseni vauhdin nostamisen olevan liiankin helppoa. Ehdin jo miettimään olenko uinut liiankin maltillisesti.
Rampille ajoitus onnistui hyvin. Vapaaehtoiset olivat auttamassa, mutta jostain syystä en saanut kunnolla kiinni oikein kenestäkään tai sitten odotin vielä lisää käsiä, joita en ollutkaan. Ennen kuin tajusinkaan olin nelinkontin. Ympärilläni kuulin miehen äänen: Rauhoita!
Pääsin ylös ja matka jatkui. T1:lle mentäessä maltoin mieleni, rauhoitin askeleita ja annoin hengityksen tasaantua. Jostain mielen sopukoista kuulin valmentajan sanat. Anna hengityksen tasaantua. En vaan muistanut oliko se tässä vaiheessa vai vasta pyörän päällä päästyä. Todennäköisesti jälkimmäinen.
T1
Aamun liian nopea käynti vaihtoalueella kostautui. Sinistä pussukkaa hain väärästä rivistä. Muutaman sekunnin menetin tässäkin. Sirkku oli vaihtoalueen teltassa juoksutakki päällä, kun saavuin teltan suojaan riisumaan märkkäriä. Märkkäriä kiskoessani pois päältä ihmettelen mikä ottaa kiinni ja mihin. T1-pussukan naru oli sotkeutunut chippiin ja oli nyt nilkan ja märkkärin välissä. Tästäkin selvisin. Toivottavasti kenenkään kameraan ei jäänyt tuosta todistusaineistoa. Tulospalvelu kertoo, että kaikesta huolimatta vaihtoni oli ikäsarjani toiseksi nopein.
PYÖRÄ
Ensimmäiset 8 km oli kaupunkiajoa, jonka otin tietoisesti maltilla ajatuksena nostaa tehot tavoitetasolle päästyäni motarille. Juuri ennen moottoritien ensimmäisen kierroksen alkua näin Sirkun vetävän itsensä tien syrjään. Ensimmäinen ajatus oli, että tuliko keskeytys. Heti perään toive, että hän vaan jättää ajotakin vapaaehtoisten huostaan. Ensimmäisen kierroksen huoltopisteelle mentäessä myötätuuli oli ilmeinen. Vauhti oli kiitettävä ja tehot matalemmat kuin mitä olin suunnitellut. Koetin saada aivot käskyttämään jalkoja, jotta saisin myötätuulesta kaiken hyödyn irti. Koska jalat eivät totelleet, ajattelin fiksusti, että tehdään pyöräosuudesta nouseva. Nostan tehoja kierros kierrokselta. Saapuessani ensimmäisen kierroksen käännöspaikalle näin maassa makaavan liikkumattoman yhden kisaaja. Nielaisin. Tuntui todella pahalta ja sydämestäni toivon, ettei tilanne ollut niin paha kuin miltä se näytti. Toivon hänelle pikaista toipumista.
Kääntyessäni takaisinpäin tuuli iski päin kasvoja. Vauhti hidastui kuin seinään. Ei hyvää päivää. Saanko tätä pyörää liikkeelle enää ollenkaan. Pitkää loivaa nousua vastatuuleen. Eikö jo tultaessa ollut lähes koko matka nousua. Tämän jälkeen enää kaksi kertaa, niin tää nousu on ohitse. Epätoivoista tsemppaamista ja positiivisten asioiden etsimistä. Nousu tuntui ikuisuudelta. Aina kun horisontista näkyi toivo nousun loppumisesta, niin se jatkui. Ohitse viiletti toinen toistaan nopeampia pyöriä.
 |
| Kuvan on ottanut aika-ajo.com |
Yksi kierros takana, yksi kolmasosaa tultu, enää kaksi kolmasosaa jäljellä. Positiivisen keskustelun jatkamista itseni kanssa. Käännöspaikan jälkeen olin varma, että näin Sirkun tulevan perässä. Upeaa! Hän ei ollut joutunut keskeyttämään kisaa. Nyt vaan koetin pitää Sirkun takanani.
Ensimmäisen kierroksen suunnitelma nostaa tehoja toisella kierroksella ei toteutunut. Molempien reisin ulkosyrjissä tuntui pahaenteistä tunnetta. Pahin vaihtoehto kävi mielessäni. Yllätin itseni kyetessäni siirtämään ajatukset muualle. Kivulias tunne kuitenkin poistui jossain vaiheessa eikä onneksi uusiutunut. Matka jatkui pitäen silmällä kadenssi ja tehoja. Kun yhdestä tunteesta pääsin eroon, tunsin ikävää tunnetta oikeassa kyljessä. Sitä samaa tunnetta, mitä olin uidessakin tuntenut. Ensimmäinen ajatus, että tää ei hyvää lupaa, ei etenkään juoksuun. Keskityin hengittämiseen, suoristin itseni muutamaan otteeseen, pidin jalat tasaisessa liikkeessä. Helpotti ja annoin jälleen mennä. Sama oire toistui muutamia kertoja. Joroisten tuskainen juoksu nousi pintaan. En halunnut antaa ajatuksen vallata mieltäni. Koetin vaan saada pidettyä joko alkavan krampin tai pistämisen kurissa.
Toisen kierroksen kääntöpaikalla arvoin vaihdanko juomapullon vai en. Omassa juomapullossani oli vielä omaa juomasekoitustani ja samalla tajusin juoneeni liian vähän nestettä. Vaihdossa saisin vettä ja menetän nesteyttävää juomaa. Jos juon sama tahtii kuin kahdella ensimmäisellä kierrokselle juotava riittää vaikka vähäisillä nesteillä mentäisiin. Arvotin parin desin nesteyttävän juoman arvokkaammaksi kuin pullollisen kirkasta. Kolmas kierros. Väliaika. En vieläkään nostanut tehoja, korvien väli ei vaan antanut periksi. Koko pyöräilyn ajan olin ottanut energiaa ja juotavaa kellon tarkkuudella. Nyt tää homma sujuu. Kolmannen kierroksen kääntöpaikalla vaihdoin tyhjän pulloni täyteen vesipulloon. Janon tunnetta ei ollut. Vielä kerta pitkä loiva nousu vastatuuleen ja sitten pääsee laskettelemaan T2:lle. Sirkku meni ohitseni. Hänen selkänsä jäi näköpiiriini, joskin väliamatka vaan kasvoi ja kasvoi. Lopulta nousu vaihtui tuohon kaivattuun laskuosuuteen. Moottoritieltä T2:lle olikin yllättävän pitkä matka. Tein virhearvioinnin matkan suhteen ja liian aikaisin annoin tehojen laskea. Toisaalta reitti oli osittain aika kapea, kisaajia ja liikennettä riitti. Otin varman päälle. Jälkeenpäin katsottuna dataa vauhti oli laskenut pyöräilyn alusta viimeisen kierroksen loppuun (eli moottoritien ja T2 väilnen matka on tästä pois) vain 0.8 km /h ja tehoissa vähennystä oli tapahtunut ainoastaan yhden watin verran. Viimeiset 6 km olivat pyöräilyosuuden hitaimmat. Chebici ei pettänyt tälläkään kertaa.
Pyöräosuuden jälkeen olen aina yhtä onnellinen sen mentyä ilman teknillisiä ongelmia tai kaatumisia, jotka olisivat keskeyttäneet kisan. Näin olin nytkin. Enää olisi vain juoksu. Se heikoin lajini. Ennen T2:stä tein itselleni selväksi, että lähden juoksuun maltilla ja etenen kierros kierrokselta. Elämäni ei tule muuttumaan miksikään huolimatta siitä juoksenko koko puolimaran vai otanko kävelyaskelia. Korvien välille yksikin ylimääräinen kävelyaskel olisi iso takaisku.
T2
Toinen vaihto meni melko ripeästi vaikka sukkien laittaminen kosteaan jalkaan oli hiukan haastavaa. Tämäkin vaihto oli ikäsarjani toiseksi nopein. Joten heikot loppuajat eivät selity hitailla vaihdoilla ;).
JUOKSU
En ollut montaakaan askelta päässyt ensimmäiseltä huoltopisteeltä etenemään, kun eräs mieskisaaja tokaisi mulla olleen hyvä pyöräily. Hämmennyin enkä oikein osannut sanoa muuta kuin, että sen näkee sitten kun tulee maaliin.
Ensimmäinen viisi kilometriä tuntui aivan liian hyvältä ja vedin jarrua päälle. Tiesin vauhdin olevan liian kova puolimaralle. Tuntui kuin etenisin etanan lailla vaikka Polar näyttikin vauhdin olevan liian kova. Kunpa koko juoksuni olisikin tämän tuntuista tällä vauhdilla. Tiesin, ettei se olisi, mutta nautin tunteesta. Ehkä se joskus vielä onkin. Unelmia pitää olla.
Ensimmäisen kierroksen lopulla oli jälleen arpomisen paikka. Vessaan vai ei. Päädyin käymään vessassa. Siihen kuluu hetki, mutta tyhjällä rakolla on mukavempi jatkaa matkaa. Tuohon ei kauaa mennyt, mutta aina se hidastaa kokonaissuoritusta.
Toisella kierroksella alkoi keskustelu itseni kanssa. Juoksussa olen kuin kala kuivalla maalla. Niin kaukana mukavuusalueeltani kuin vain voin olla. Miksei 10 km voisi riittää. Kun 10 km oli takana, oli jäljellä enää kaksi kierrosta. Vaivaiset kaksi kierrosta. Kolmas ranneke ranteeseen. Nyt ranteessa oli kaksi punaista ja yksi valkoinen. Kolmas kierros. Se vaikein kierros. Viimeinen kierros kyllä menisi.
Viimeisten kahden kierroksen aikana kävin välillä kovaakin keskustelua itseni kanssa. Onko ikävä tunne tappavaa vai hetkellinen, ohimenevä tunne, jota ei todellakaan kannata kuunnella. Tavoitteeni oli tasapainoinen suoritus alusta loppuun. Mieluummin varman päälle kuin riskillä, mutta ilman kävelyä. Annoin itselleni luvan kävellä huoltopisteiden lävitse, jotta saan otettua energiaa ja vettä rauhassa välttäen pistokset ja muut mahdolliset ruuansulatusvaivat. Kun on kerran antanut pikkusormen kävelylle juoksuosuudella, niin seuraavalla kerralla se on entistä helpompaa. Tästä "luvasta" koetan päästä eroon. Psyykkistä enemmän kuin oikeaa fyysistä tarvetta. Kuten nytkin. Oli hetkiä, kun aivoni olivat täysin vakuuttuneet, ettei enää yhtään juoksuaskelta menisi. Kun en antanut valtaa tälle ajatukselle, niin juoksu jatkui.
Viimeisellä kierroksella koetin kiittää reitillä olleita vapaaehtoisia. Yhden kanssa heitettiin yläfemmat ja siinä reitin pisimmällä ja todennäköisesti myös korkeimmalla nousuosuudella - oliko hän se kokonaista 5 askelta - pyysin vapaaehtoista vielä kerran tsemppaamaan mut ylös ;). Ja niin hän viimeisellä kierroksellakin laski mun askeleet ylös.
Viimeiset kilometrit koetin tulla kovempaa. Koetin jopa ottaa loppukirinkin, mutta ei ollut paukkuja. Jalat olivat ihan yhtä tottelemattomat kuin pyöräilyosuudella. Maaliin tullessa olin tyytyväinen suoritukseeni. Tiesin, ettei se ollut paras mahdollinen, mutta se oli tuntemukseltaan varman tasainen. En voinut olla muuta kuin tyytyväinen ja tulla hymyillen maaliin tietämättä mitä loppuaika tulisi olemaan tai mikä olisi sijoitukseni. Pyörän päällä olin seurannut vain kadenssia ja tehoja per kierros. Juoksuosuudella 5km väliaikoja, mutta missään vaiheessa en ollut vaihtanut Polarin näkymää nähdäkseni kuinka paljon aikaa on kulunut startista. Joten loppuaikani oli itselleni täysin arvoitus, samoin kuin sijoitukseni. Toki olin pitänyt toivoa yllä olla 6 parhaan sakissa.
En ole tuulettaja, mutta koskaan ei ole myöhäistä opetella tuulettamaan ollessaan itse tyytyväinen suoritukseensa.
Maaliviivan jälkeen pysäytin Polarin, joka näytti ajaksi 5:40. Ei paras aikani, mutta ihan ok. Maalialueella näin Liisan, joka viikkoa aikaisemmin jätti mut toiseksi. Kävin onnittelemassa häntä, samoin Leenaa, jonka taakse jäin Joroisissa. Muita en tuntenutkaan omassa ikäsarjassani. Lisäksi tunnistin Kaisan, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan.
Suihkun raikkaana avasin kännykän. Siellä oli onnitteluita ja maininta podiumpaikasta. Piti ihan istahtaa tuolille ja tarkistaa tulokset. Kyllä, olin ikäsarjani kolmas. Onnistuneen suorituksen päälle kolmas sija oli kuin piste i:n päällä.
